Tuhkana tuuleen kadonneet harrastusperiaatteet

Elin pitkään lapsettomana aikuisena ja seurasin vain vierestä harrastuskuljetusten ja muiden harrastuksiin liittyvien velvollisuuksien keskellä huokailevia lapsiperhetuttuja. Silloin päätin, että jos joskus saisinkin lapsia (mitä en tuolloin monestakaan syystä uskonut) eivät nämä missään tapauksessa saisi harrastaa mitään päivähoidon ulkopuolista ennen kuin kouluikäisenä, jolloin voisivat kulkea itse. Pihaleikit saisivat riittää siihen asti. Vielä lapseni syntyessä olin varma siitä, että mitään harrastuksia ei meille tule. En ole mikään vauvakerhotyyppi, joka jaksaisi laukata värikylvyissä, mammakerhoissa, vauvauinneissa, vauvajumpassa tai missään muuallakaan. Paitsi että muskariin sitten ilmoitin meidät lapsen ollessa puolivuotias. Olihan se ihan kodin vieressä ja itsellenikin hyvä tilaisuus tavata muita ihmisiä, edes pari vanhempaa vauvoineen. Vähän kiusallistahan se oli, ainakin aluksi. Tällainen laulu-ujo henkilö ei mielellään loilottele vauvalauluja (väärin) muiden kuullen. Eikä lapsikaan aluksi tykännyt, siellähän joutui tapaamaan vieraita ihmisiä!

Alkukankeuden jälkeen viihdyimme vauva- ja taaperomuskarissa kaksi vuotta. Pääasiassa kiitos kuuluu tutuiksi tulleille mukaville vanhemmille ja huipulle vetäjälle. Terkkuja vain Mutaveijareiden Miialle! Kun elämä sitten muuttui evakkopäiväkodin takia liian hankalaksi työ-, päiväkoti- ja muskarimatkoineen ja opettajakin vaihtui, tuntui hyvältä lopettaa. Lisäksi lapsi oli alkanut haluta jumppaan eikä kaksi harrastusta tullut minun mielestäni kuuloonkaan. Joten vaihdoimme muskarin Konalan MLL:n järjestämään kieltämättä hauskaan perheliikuntaan. Yksi harrastus on ihan ok, ajattelin, enempää ei ehtisikään. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Soukkaan muuttamisen jälkeen emme tietenkään enää jatkaneet Konalassa jumpassa. Mutta nytpä nelivuotias osasi jo lukea ja bongasi ihan itse kauppareissulla lyhtypylväästä korvikkeen: "Äiti katso, täällä pääsee tanssimaan, tuossa lukee lastentanssi Soukassa, mä menen sinne!" Ja niin meni, ilman äitiä tällä kertaa. Ja on edelleen sillä tiellään nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Kun lapsi samoihin aikoihin alkoi kysellä, pääsisikö taas muskariin, pohdin kuumeisesti, mitä periaatteilleni käy, jos myönnyn. Mihin pistän pääni, jos annan jo nelivuotiaan aloittaa useamman harrastuksen? Mutta enhän minä voinut kieltää lasta harrastamasta musiikkia. Joten tanssin lisäksi viikko-ohjelmaan ilmestyi kantelemuskari. Löysin myös näiden harrastusten itsekkään hyvän puolen: pääsin kahdesti viikossa reippaalle kävelylenkille ihan vain omassa seurassani!

Kun puolisen vuotta myöhemmin alkoi uimakoulun mankuminen, päätin, ettei uimakoulu ole harrastus. Uimataito on niin tärkeä taito, että jos lapsi haluaa uimakouluun, on lapsen päästävä uimakouluun. Sen verran taktikoin, että valitsin vain puoli kautta kestävän peuhu-uimakoulun. Ettei sentää koko kevätkautta tarvitsisi viettää uimahallilla. Päätin myös käyttää uimakouluajan hyväkseni uimalla tai vesijuoksemalla itse. En vai arvannut, kuinka hyvältä tuntui taas saada liikkua itsekseen. Puoli untia altaassa ilman, että tarvitsee ottaa hitaampaa vierelläkulkijaa huomioon tai vastata yhteenkään kysymykseen. Luulen, että vain toinen yksin lapsensa kanssa elävä voi ymmärtää miten huikealta se tuntui. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan lastani yli kaiken. Mutta silti joskus on hienoa saada hetki muuta kuin työaikaa vain itselleen. Joten jäin koukkuun noihin vesijuoksuhetkiin enkä siksi pistänyt yhtään vastaan, kun lapsi halusi jatkaa uimakoulua syksyllä.

Tällä hetkellä jälleen yhden kevätlukukauden päättyessä tyttäreni on harrastanut kaksi vuotta tanssia ja kantelemuskaria sekä reilun vuoden uimakouluja. Ajattelin, ettei tuollainen napero kovin kauan jaksaisi montaa harrastusta, mutta mitä ilmeisimmin erehdyin jälleen kerran. Viimeiset puoli vuotta hän on lisäksi halunnut taidekouluun. Tällä kertaa pysyin tiukkana: vain, jos joku muu harrastus jää pois. Tiukan harkinnan jälkeen lapsi päätti pitkin hampain lopulta luopua muskarista. Vaan kuinkas taas kävikään?

Tulevien eskarien vanhempainillassa lähikoululla kerrottiin, että eskarilaisten on mahdollista osallistua muskariin hoitopäivän aikana. Arvatkaa, kuka hyppi riemusta! Sopimuksemme kolmesta harrastuksesta koski vain vapaa-aikaa, argumentoi tuo ovela lapsi. Joten ilmoitettiin lapsi eskarin muskariin. Sen lisäksi, että oli ilmoitettu taidekouluun, lastentanssiin ja seuraavalle tasolle uimakouluun.

Äitini muistutti, että itselläni oli pahimmillaan kuusi harrastusta yhtä aikaa, ennen kuin ratsastaminen ja tallihommat alkoivat viedä kaiken ajan. Totta tuokin, tosin olin jo koululainen silloin. Nyt meillä kuitenkin mennään näillä. Mutta ne yleisurheilu, ratsastus ja telinejumppa, joista lapsi (ainakin) myös haaveilee, saavat kyllä odottaa parempia aikoja! Täytyyhän ihmisen pitää kiinni periaatteistaan. Paitsi että ne harrastusperiaatteet taisivat lentää romukoppaan jo pari vuotta sitten.

Mäkämäkä, jäkäjäkä

On niitä päiviä, joina tuntee vain komentaneensa. Aamusta iltaan pelkkää käskytystä:
- syö nyt vihdoinkin, puoli tuntia jo mennyt
- nyt ne vaatteet päälle, muuten ei ehditä
- mene nyt sinne vessaan, että päästään lähtemään

Mäkätystä mäkätyksen perään:
- onko ne vaatteet pakko jättää keskelle lattiaa
- voisitko viedä ne astiasi kerrankin pois pöydästä ruoan jälkeen
- pesisitkö edes joskus kätesi sisään tultaessa ilman, että siitä täytyy huomauttaa

Jäkätys kasvaa hallitsevaksi puhetyyliksi:
- käy nyt siellä suihkussa, ei peseytyminen noin kamalaa voi olla
- varista ne hiekat kengistä roskikseen, älä eteisen lattialle
- me ei sitten taaskaan keretä seuraavaan bussiin, jos et pistä kirjaa pois ja ala toimia

Onneksi ei sentään ole niin turtunut, ettei edes huomaisi omaa ikävää sävyään. Kyllä sen aina huomaa, jossain vaiheessa. Sitten taas lupaa itselleen parantaa tapansa, kunnes taas seuraavan kerran tajuaa, että on vain komennellut koko päivän, josta oikeastaan piti tulla kiva ja rento vapaapäivä. Mitä tästä meidän lapsi-vanhempi - suhteesta tulee, jos osaan vain komennella?

Pahimpina epätoivon hetkinä kannatta muistella niitä hyviä keskusteluja, joita lapsen kanssa tulee usein käydyksi, ilman mäkämäkää. Ja sitä hetkeä, kun kuusivuotias kuiskaa kirjoittaneensa museon "tärkein suomalainen" -äänestyksen äänestyslipukkeeseen ÄITI. Ei tässä ehkä kokonaan ole epäonnistunut. Eikä se jäkätyskään ehkä ihan aina ole väärin.

Lapsi ja elämykset

Muistan, kun olin 1,5-vuotiaan kanssa Korkeasaaressa. Lapsi katseli eläimiä kohteliaan välinpitämättömästi, muttei jaksanut innostua yhdestäkään. Kunnes tulimme altaalle, jossa uiskenteli hoidossa oleva loukkaantunut laulujoutsen. Sitä katsoimme sitten vartin ajan. Kotona juttua riitti myös lokista, joka oli kärkkynyt eväitämme niitä syödessämme. Vuoden kuluttua kovin hitti samassa kohteessa oli maatiaiskukko. Kyllä kannatti maksaa sisäänpääsymaksut!

Naantalin Muumimaailmassa ensimmäisellä käynnillä kolmivuotias piti ehdottomasti kiinnostavimpana asiana uimarannan sorsia ja kiukkuista kyhmyjoutsenta. Linnanmäeltä jäi samana kesänä parhaiten mieleen jäätelönsyönti.

Kun olimme viime marraskuussa kokouksen takia Rovaniemen Santa Parkissa, piti viisivuotias kyllä näkemästään. Mutta ainoa asia, josta vielä kotonakin on puhuttu, oli tuikitavallinen putkiliukumäki.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun tänään puhuin lapsen ympäri lähtemään edes melkein hyväntuulisena mukaan tallille seuraamaan harjoitusesteratsastuskilpailuja. Lapsi innostuikin ja halusi nähdä tuttujen ponien hyppäävän. Jäi ponit lopulta näkemättä, mutta kivaa oli silti. Kun nimittäin kysyin, mikä oli hauskinta, tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kun me keikuttiin metsässä laudan päällä K:n kanssa!" Ensi kerralla en edes yritä tehdä ratsastuskilpailuista mielenkiintoista katsottavaa, vaan markkinoin koko jutun paremmin: "Mennään tallille, pääset metsään leikkimään."

Milloinkohan tällainen äiti-ihminen oppii, ettei lapselle tarvitse järjestää isoja elämyksiä, vaan ne parhaiten mieleen jäävät jutut ovat ihan arkisia, lapsen mittakaavassa kuitenkin vähän erilaisia kuin yleensä. Oli se sitten Lintsillä nautittu jätski tai metsässä telmimistä uuden kaverin kanssa.