Tajunnanvirtaa kiusaamisesta ja häirinnästä urheilussa

Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.

Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.

Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella?  Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.

Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.

Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".

Ladulle!

Espoonlahdessa on latu. Toistan, Espoonlahdessa on latu. ESPOONLAHDESSA ON LATU! Tämä tosiasia ansaitsee riemunhuutoja. Siitä lähtien, kun vanhan pururadan ylläpito, ensin talviylläpito ja sitten kaikki ylläpito, lakkautettiin, on koneellisesti tehdyille laduille päässyt hiihtämään vain Hanikassa. Ja sielläkin vain runsaslumisina talvina, joita ei viime vuosina juurikaan ole ollut. Meille harrastelijahiintäjille, jotka sivakoimme hyvin rauhallisesti ja hiihdämme yleensä vieläpä lapsen kanssa, on Hanikka vähän hankala, koska siellä ymmärrettävästi on Espoonlahden alueen kuntohiihtäjien kokoontumisajot arki-iltaisin ja viikonloppuisin.

Oikeastaan on hassua, ettei urheilupuistoon ole ajettu latua jo ajat sitten. Ison osan matkasta se nimittäin kulkee vanhan pururadan pohjaa. Vain pieni pätkä tasoitettiin ja pohjustettiin syksyllä. Ja nerokkainta on, että latu olisi mahdollista tehdä ilman luonnonluntakin, koska se pohjustettiin jäähallien ylijäämillä. Ja sitä tavaraahan riittää! Se, että nyt satoi vielä luonnonluntakin päälle, oli iloinen lisäyllätys.

Latu on lyhyt, mutta suosittu. Silti ei ole vielä kertaakaan ollut ruuhkan tunnetta. Kannattaa käydä kokeilemassa.

Kesämuistoja

Olen hehkutellut tätä asuinaluettamme aina välillä. Nyt pitää hehkuttaa lisää. Facebook nimittäin tarjosi kuvamuistoja elokuulta ja niiden myötä aloin miettiä, miten meillä on täällä kaikkea. Töitä lukuunottamatta voisin pysyä omilla hoodeilla minnekään muualle poistumatta enkä jäisi mistään paitsi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna totesin, että on aika lunastaa lapselle puolihuolimattomasti heitetty lupaus telttayöstä saarella. Voisi olla aika hankala nakki veneettömälle, jos ei sattuisi asumaan kävelymatkan päässä saaristovenelaiturista. Saaristovene tuo Espoon hienon saariston kaikkien ulottuville. Joten uhmsimme sääennusteita, kasasimme varusteet ja veneilimme telttailemaan Stora Herröseen. Kyllä kannatti! Sadetta ei tullut pisaraakaan, saari oli täynnä mustikoita ja ihanaa rauhaa.

(No niin, olen käyttänyt nyt pari viikkoa siihen, että yritin lisätä muutaman kuvan enemmän saarireissulta. Eivät lataudu, eivät millään laitteella eivätkä missään muodossa. Joten unohdetaan ne ja jätetään reissun kuvamuistelot tuon yhden varaan. Jatkan itse asiasta.)

Tuon retken jälkeen alkoi eskari ja koulun alun kanssa starttasivat myös harrastukset yksi toisensa jälkeen. Himoharrastajatyttären ei tarvitse poistua omalta asuinalueelta yhdenkään harrastuksen takia. Äitikin tuulettaa, kun kaikkialle pääsee kävellen. Taidekoulupäivänä matka on lyhyin, koululta kuten kotoakin parisataa metriä. Tanssitunnille parisataa enemmän. Uimakoulupäivä? Ei huolta, parinkymmenen minuutin kävely vie uimahallille. Ratsastustunnille pääsee vartissa kävellen. Toki täällä voisi harrastaa myös mm. jääkiekkoa tai jalkapalloa, salibandya, yleisurheilua tai partiota. Mutta kaikkeen ei meidän perhe repeä, vaikka tarjontaa kyllä riittää.

Eskari ja samalla tuleva koulu sijaitsevat parinsadan metrin päässä kotiovesta, kirjasto samoin. Puolen kilometrin säteellä on kaksi ruokakauppaa. Luontopolulle pääsee kävellen vartissa ja se merenranta on tosiaan kivenheiton päässä. Sieltä löytyy saaristovenelaiturin lisäksi uimaranta. Ja jos nyt ihan välttämättä haluaa laajemman kauppavalikoiman äärelle, pyöräilee Isoon Omenaan parissakymmenessä minuutissa. Sama aika menee bussilla Helsingin keskustaan.

Mietin paluuta tänne kotiseudulle kauan. Kun oli päättänyt palata Espoonlahteen, oli päätös Soukasta tulevana kotina helppo. Enkä ole katunut hetkeäkään. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Tuhkana tuuleen kadonneet harrastusperiaatteet

Elin pitkään lapsettomana aikuisena ja seurasin vain vierestä harrastuskuljetusten ja muiden harrastuksiin liittyvien velvollisuuksien keskellä huokailevia lapsiperhetuttuja. Silloin päätin, että jos joskus saisinkin lapsia (mitä en tuolloin monestakaan syystä uskonut) eivät nämä missään tapauksessa saisi harrastaa mitään päivähoidon ulkopuolista ennen kuin kouluikäisenä, jolloin voisivat kulkea itse. Pihaleikit saisivat riittää siihen asti. Vielä lapseni syntyessä olin varma siitä, että mitään harrastuksia ei meille tule. En ole mikään vauvakerhotyyppi, joka jaksaisi laukata värikylvyissä, mammakerhoissa, vauvauinneissa, vauvajumpassa tai missään muuallakaan. Paitsi että muskariin sitten ilmoitin meidät lapsen ollessa puolivuotias. Olihan se ihan kodin vieressä ja itsellenikin hyvä tilaisuus tavata muita ihmisiä, edes pari vanhempaa vauvoineen. Vähän kiusallistahan se oli, ainakin aluksi. Tällainen laulu-ujo henkilö ei mielellään loilottele vauvalauluja (väärin) muiden kuullen. Eikä lapsikaan aluksi tykännyt, siellähän joutui tapaamaan vieraita ihmisiä!

Alkukankeuden jälkeen viihdyimme vauva- ja taaperomuskarissa kaksi vuotta. Pääasiassa kiitos kuuluu tutuiksi tulleille mukaville vanhemmille ja huipulle vetäjälle. Terkkuja vain Mutaveijareiden Miialle! Kun elämä sitten muuttui evakkopäiväkodin takia liian hankalaksi työ-, päiväkoti- ja muskarimatkoineen ja opettajakin vaihtui, tuntui hyvältä lopettaa. Lisäksi lapsi oli alkanut haluta jumppaan eikä kaksi harrastusta tullut minun mielestäni kuuloonkaan. Joten vaihdoimme muskarin Konalan MLL:n järjestämään kieltämättä hauskaan perheliikuntaan. Yksi harrastus on ihan ok, ajattelin, enempää ei ehtisikään. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Soukkaan muuttamisen jälkeen emme tietenkään enää jatkaneet Konalassa jumpassa. Mutta nytpä nelivuotias osasi jo lukea ja bongasi ihan itse kauppareissulla lyhtypylväästä korvikkeen: "Äiti katso, täällä pääsee tanssimaan, tuossa lukee lastentanssi Soukassa, mä menen sinne!" Ja niin meni, ilman äitiä tällä kertaa. Ja on edelleen sillä tiellään nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Kun lapsi samoihin aikoihin alkoi kysellä, pääsisikö taas muskariin, pohdin kuumeisesti, mitä periaatteilleni käy, jos myönnyn. Mihin pistän pääni, jos annan jo nelivuotiaan aloittaa useamman harrastuksen? Mutta enhän minä voinut kieltää lasta harrastamasta musiikkia. Joten tanssin lisäksi viikko-ohjelmaan ilmestyi kantelemuskari. Löysin myös näiden harrastusten itsekkään hyvän puolen: pääsin kahdesti viikossa reippaalle kävelylenkille ihan vain omassa seurassani!

Kun puolisen vuotta myöhemmin alkoi uimakoulun mankuminen, päätin, ettei uimakoulu ole harrastus. Uimataito on niin tärkeä taito, että jos lapsi haluaa uimakouluun, on lapsen päästävä uimakouluun. Sen verran taktikoin, että valitsin vain puoli kautta kestävän peuhu-uimakoulun. Ettei sentää koko kevätkautta tarvitsisi viettää uimahallilla. Päätin myös käyttää uimakouluajan hyväkseni uimalla tai vesijuoksemalla itse. En vai arvannut, kuinka hyvältä tuntui taas saada liikkua itsekseen. Puoli untia altaassa ilman, että tarvitsee ottaa hitaampaa vierelläkulkijaa huomioon tai vastata yhteenkään kysymykseen. Luulen, että vain toinen yksin lapsensa kanssa elävä voi ymmärtää miten huikealta se tuntui. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan lastani yli kaiken. Mutta silti joskus on hienoa saada hetki muuta kuin työaikaa vain itselleen. Joten jäin koukkuun noihin vesijuoksuhetkiin enkä siksi pistänyt yhtään vastaan, kun lapsi halusi jatkaa uimakoulua syksyllä.

Tällä hetkellä jälleen yhden kevätlukukauden päättyessä tyttäreni on harrastanut kaksi vuotta tanssia ja kantelemuskaria sekä reilun vuoden uimakouluja. Ajattelin, ettei tuollainen napero kovin kauan jaksaisi montaa harrastusta, mutta mitä ilmeisimmin erehdyin jälleen kerran. Viimeiset puoli vuotta hän on lisäksi halunnut taidekouluun. Tällä kertaa pysyin tiukkana: vain, jos joku muu harrastus jää pois. Tiukan harkinnan jälkeen lapsi päätti pitkin hampain lopulta luopua muskarista. Vaan kuinkas taas kävikään?

Tulevien eskarien vanhempainillassa lähikoululla kerrottiin, että eskarilaisten on mahdollista osallistua muskariin hoitopäivän aikana. Arvatkaa, kuka hyppi riemusta! Sopimuksemme kolmesta harrastuksesta koski vain vapaa-aikaa, argumentoi tuo ovela lapsi. Joten ilmoitettiin lapsi eskarin muskariin. Sen lisäksi, että oli ilmoitettu taidekouluun, lastentanssiin ja seuraavalle tasolle uimakouluun.

Äitini muistutti, että itselläni oli pahimmillaan kuusi harrastusta yhtä aikaa, ennen kuin ratsastaminen ja tallihommat alkoivat viedä kaiken ajan. Totta tuokin, tosin olin jo koululainen silloin. Nyt meillä kuitenkin mennään näillä. Mutta ne yleisurheilu, ratsastus ja telinejumppa, joista lapsi (ainakin) myös haaveilee, saavat kyllä odottaa parempia aikoja! Täytyyhän ihmisen pitää kiinni periaatteistaan. Paitsi että ne harrastusperiaatteet taisivat lentää romukoppaan jo pari vuotta sitten.