Aikani maahanmuuttajana

Facebook tarjosi minulle muistiinpanoa vuodelta 2010. Onhan tuosta jo aikaa, mutta valitettavasti tämä teksti ei ole vanhentunut, vaan viime vuosien kasvaneen turvapaikanhakijoiden määrän myötä pikemminkin ajankohtaisempi kuin koskaan. Lopun Espoon päätöksentekoon liittyvä osuus ei tietenkään ole ajankohtainen, mutta itse asia ei ole muuttunut, joten yhtään editoimatta siirrän tekstin tähän. Olkaa hyvät, ajatuksia ajastani maahanmuuttajana:

"Viime aikoina kiivaana vellonut maahanmuuttokeskustelu on saanut minutkin miettimään asiaa vielä entistä enemmän ja kuinka ollakaan tuli mieleeni, että olenhan itsekin elänyt yksitoista vuotta elämästäni maahanmuuttajana. Reilut puoli vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen, toivuttuani shokista, jonka kesäloman päättyminen työttömyyteen aiheutti (ei niin, että olisin työtä etsinyt, olin kovin kiireinen muutenkin, mutta enpähän ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa...), kokosin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Saksaan. Tein silloisesta pääharrastuksestani ja aikarohmustani ratsastuksesta yksinkertaisesti työn itselleni. Ja tämä nyt sattui onnistumaan helpommin Saksassa kuin Suomessa.

Jos joku olis kertonut minulle, kuinka pelottavaa on muutenkin ujona ja estyneenä alle parikymppisenä tehdä hyppy tuntemattomaan ja muuttaa vieraaseen maahan, jossa puhutaan itselle vierasta kieltä (no joo, c-saksa tyyliin "femmalla kurssista läpi" takana) täysin vieraiden ihmisten keskuuteen, en ehkä olisi lähtenyt. Mutta minä olin Tukholman-reissuja lukuunottamatta täysin kokematon ulkomaanmatkailija enkä voinut aavistaakaan, kuinka pihalla ihminen saattaa olla, kun ei ymmärrä maan kieltä.

Ensimmäisten aika kauheiden viikkojen jälkeen sopeuduin suhteellisen nopeasti, kielen opin pakon edessä muutamassa kuukaudessa ja ajasta, jonka piti olla noin vuosi, tuli yksitoista. Tiedostin hyvin olevani ulkomaalainen, mutta - ja nyt vihdoinkin päästään asiaan - saksalaisille kollegoille ja kavereille en ollut "Ausländerin", kuten kaikki Etelä- tai Itä-Euroopasta taikka Afrikan mantereelta saapuneet. Heille olin "unsere Finnin" eli "meidän suomalaisemme" silloin, kun he yleensäkään muistivat, etten ole saksalainen. En ajatellut asiaa silloin sen kummemmin, mutta nyt maahanmuuttokeskustelun velloessa tällä Suomessa huomaan, että valtaosa meistä toimii samoin.

Puheessa helposti niputetaan kaikki maahanmuuttajat yhteen sanaan, vaikka on huomattava ero siinä, tuleeko henkilö tänne pakolaisena, turvapaikanhakijana, paluumuuttajana tai vaikkapa työn tai ihmissuhteen perässä. Toiminnassamme ja asenteissa teemme kuitenkin huomattavan eron eri ulkomaalaisryhmien välille. Jos toinen näyttää suurinpiirtein samalta kuin me itse ja vielä puhuu jotain meille helppoa kieltä, on meidän huomatttavasti helpompi hyväksyä hänet kuin jos hänen ihonvärinsä poikkeaa huomattavasti omastamme ja yritämme ymmärtää toisiamme ilmeiden ja eleiden avulla.

Itse sulauduin jopa paremmin saksalaisten joukkoon kuin aikoinani suomalaiseen koululuokkaani, eihän yksi punapää erotu muutenkin kirjavasta joukosta mihinkään. Kuvittelin, että kuka tahansa sulautuisi samalla tavalla porukkaan, kunhan vain hallitsisi kielen. Viimeistään kaverini häissä, taisi olla jo tällä vuosituhannella, jouduin huomaamaan, ettei näin ole. Kaverini kaasona oli hänen paras ystävänsä, josta kaverin äiti totesi minulle: "Ihan kiva ja kunnollinen tyttö, vaikka onkin turkkilainen." Auts, minut olisi voinut sillä hetkellä helposti puhaltaa kumoon. Kyseinen kaasona toiminut henkilö nimittäin oli Saksan kansalainen, syntynyt Saksassa, puhui saksaa muistaakseni jopa äidinkielenään. Turkkilaisesta alkuperästä muistuttivat vain tummat kiharat ja nimi. Ja tämän tuo äiti siis sanoi minulle, joka taas tietysti tulin heti tietoiseksi omasta maahanmuuttajuudestani...

Samankaltaisiin tilanteisiin jouduin usein, ehkä juuri siksi, etteivät monet niistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisisssä, muistaneet minun olevan ulkomaalainen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut sitä "ihan kuin meillä ei olisi tarpeeksi työttömiä omastakin takaa, ne tulee ja vie ne vähätkin työt ja joudutaan vielä maksamaan kaikenmaailman sosiaalietuuksia niille ulkomaalaisillekin" -litaniaa. Joskus muistutin olevani itsekin ulkomaalainen ja sain vastaukseksi aina vain: "No sinä nyt olet ihan eri juttu, olet kuin saksalainen." Olen väkisinkin miettinyt, käyttäydynkö itse samoin. Suhtaudunko täysin eri tavalla siihen muualta Suomeen muuttaneeseen, joka puhuu sujuvasti suomea ja näyttää Pohjois-Eurooppalaiselta kuin siihen tummempi-ihoiseen suomea tai englantia vain auttavasti ja vahvasti murtaen puhuvaan? Onko toinen minulle "suomalainen" kansallisuudesta riippumatta ja toinen taas "ulkomaalainen"?

Jotta saataisiin vielä politiikkakin mukaan kuvioihin mainittakoon, että kaiken tämän pohdiskelun aloitti oikeastaan eräs tekstilisäys Espoon vuoden 2010 budjettikirjassa. Sinne nimittäin opetustoimen kohdalle kirjattiin, että "koulupolkujen suunnittelussa ja kouluverkon rakentamisessa otetaan huomioon, että oman äidinkielen opetusta (muu kuin suomi tai ruotsi) voidaan yksittäisessä koulussa opettaa maksimissaan 15 prosentille koulun oppilaista". Kokonaan nyt siihen puuttumatta, että koko tavoite on pääkaupunkiseudulla epärealistinen jo muutaman vuoden sisällä, olen pohtinut paljon sitä, kenet lasketaan tuosta 15 % ylimeneväksi. Jos joku oppilas jouduttaisiin tuon määräyksen perusteella siirtämään muualle kuin lähikouluunsa, olisiko siirrettävä naapurilähiön yksinhuoltajaperheen somalilapsi vai pientaloalueen Nokian insinöörin jälkeläinen? Millä perusteella vedetään rajat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajien välille? Varsinkin, jos kyse on lapsista?

On jo tarpeeksi vaikeaa joutua vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria ei ymmärrä. Muistan vieläkin elävästi ne ensimmäiset viikot Saksassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään, vaikka kulttuuriset erot nyt eivät kovin kummoisia olleetkaan. Jos lisäksi joutuu valtaväestön syrjimäksi ja pilkkaamaksi, koska on kotoisin maasta, jonka kansalaisia ei noin vain hyväksytä uuden kotimaan yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi, vaikka kuinka yrittäisi oppia kielen ja saada töitä, ei ole ihme, että elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta ja kotoutuminen vaikeutuu. En varmasti ole puhdas ennakkoluuloista, mutta lupaan, että aina kun meinaan arvioida jotakuta ihmistä syntyperänsä perusteella, yritän palata ajatuksissani Saksan aikoihin ja muistaa sen tunteen, joka ulkomaalaisten halveksunnasta ja äänekkäästä maahanmuuton vastustamisesta tuli. Myös silloin, kun halveksunta ei koskenut omaa persoonaani."

Itse olin tuolloin erinomaisesti sopeutunut elämääni Saksassa ja pitkään luulin viettäväni siellä loppuikäni. Miksi sitten palasin? Minut toi tänne pohjolaan takaisin kaipuu Suomeen, synnyinmaahani, kaipuu perheeni, sukulaisteni ja vanhojen ystävien läheisyyteen, kaipuu sinne, missä juureni ovat ja missä tunsin lopulta sitten kuitenkin haluavani elää. Lopullisen sysäyksen antoi minulle suoritettu leikkaus, jonka jälkeen sairaalassa maatessani tajusin, kuinka kaukana sukuni on. Kuulin puhelimessa läheisten huolen, kun he halusivat tietää, miten minulla menee ja aloin miettiä, miltä tuntuisi olla yhtä kaukana läheisistään, jos heistä joku makaisi sairaalassa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lähdin vapaaehtoisesti, mutta takaisin minut toi sisäinen pakko. Koska olen tuntenut tuon pakon, minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni jättäisi vapaaehtoisesti kotimaansa ja läheisensä lopullisesti, tietämättä pääseekö enää koskaan heitä tapaamaan, näkemään elossa. Vaikka minä sentään sain tuntea itseni tervetulleeksi tuolloisessa uudessa kotimaassani.

Tajunnanvirtaa kiusaamisesta ja häirinnästä urheilussa

Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.

Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.

Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella?  Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.

Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.

Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".

Lunta!

Eihän tällaista saisi tietysti monenkaan mielestä lumi-infernon, lumikaaoksen, liikennekaaoksen ja minkä lie aikana hehkuttaa, mutta tänään rakastan lunta!

Aamulla bussipysäkiltä töihin kulkiessani nautin suunnattomasti lumituiskusta ja jopa tuulesta. Harvoin lähden lounaalle talon ulkopuolelle, mutta tänään lähdin. Vain saadakseni kahlata lumikinoksissa.

Kotimatkalla ihastumiseni joutui koetukselle, mutta onneksi vain pieneksi hetkeksi. Vartin odotuksen jälkeen ensimmäinen bussi tuli ja muuten matka sujui, noh...sujuvasti. Edes se, että jouduimme kävelemään viimeisen kilometrin, koska risteyksessä oli bussi poikittain ja kaikki tukossa, ei haitannut. Olihan ihanan lumista ja valkeaa eikä edes liian kylmä.

Illalla oli lapsen uimakoulu, joten lähdimme uimahallille pulkalla. Pyry oli lakannut, tuuli samoin. Ilma oli leppeä, maassa paksulti lunta, samoin puissa. Joka puolella oli lumiukkoja, pulkka liukui helposti. Ulkona oli jo pimeää, muttei kuitenkaan ollut. Lumi vaimensi kaikki äänet. Oli satumaisen kaunista ja hiljaista. Saimme yhdessä päivässä oikean talven. En voi olla tykkäämättä.

Työstä ja työajasta

“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.

Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.

Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.

On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.

Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.

Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.

Omenat ja puut

Hiljainen iltapäivä Puropuistossa. Istun keinussa ja katselen, kuinka tyttäreni ottaa viereisessä keinussa aina vain kovemmat vauhdit.
-Katso äiti, mä hyppään!
Ja lapsi lentää halki ilman. Huh, hyvin meni vielä tälläkin kerralla, ajattelen ja puren huultani, etten käskisi varomaan. Pitäähän lapsen antaa kokeilla. Mutta mistä ihmeestä tuo hinku päästä kovempaa, korkeammalle, nopeammin, vaarallisemmin oikein tulee? Itsehän voin huonosti jo pienissä vauhdeissa tavallisessa keinussa, olen kai aina voinut. Olenhan myös luonnostani melko varovainen. Kyllä on omena pudonnut kauaksi puusta.

Vai onko sittenkään? Alan kaivella muistiani. Ja kas mitä sieltä löytyykään, kun annan muistojen heräillä. Löytyy pieni tyttö, joka itsepäisesti kiipesi aina korkeimmille jääkasoille, vaikka olisi tullut alas naama edellä. Löytyy lapsi, joka kiipesi niin ylös vanhaan mäntyyn kuin pääsi, vaikkei ehkä tiennytkään miten pääsisi taas alas. Lapsi, joka odotti kiihkeästi kasvamistaan, jotta saavuttaisi vaaditun iän huvipuiston hurjimpiin laitteisiin. Tyttö, joka tahtoi voittaa kotipihan poikalauman keinusta hyppäämisen pituuskilpailussa eikä välittänyt, vaikka liian kovista vauhdeista alastulo teki kipeää. Sama lapsi halusi myös kokeilla kahdella voltilla alastuloa rekkitangolta, vaikkei oikeasti osannut tehdä yhtäkään volttia. Väliäkö sillä, että pään kolauttaminen puutolppaan sai näkemään tähtiä. Milloin tuo kaikki katosi niin, että jo pienet vauhdit tavallisessa keinussa saavat voimaan pahoin? Vai onko se vain harjoituksen puutetta?

Pitäisi ehkä kokeilla, tuumin ja potkaisen keinun vauhtiin. Tämähän on hauskaa.
- Äiti mitä sä teet? kysyy lapsi.
- Mä hyppään, vastaan ja lennän.
Ehkä se omena on sittenkin päätynyt ihan oikean puun juurelle.

Keidas kerrostalojen juurella

Parasta Espoossa on pikemminkin parasta Espoonlahdessa, tai jopa parasta Soukassa. Itselleni kaikista tärkein paikka on se, jossa voi tuntea olevansa kaukana kaupungista, vaikka bussilla pääsee Helsingin keskustaan alle puolessa tunnissa. Siellä voi istua nauttimassa kevätauringosta aikaisemmin kuin muualla, koska laaksossa on aina vähän lämpimämpää. Siellä voi kuulla hevosten hirnahtelevan, koirien telmivän ja nuorten ihmisten jakavan ilojaan ja surujaan. Siellä olin teininä enemmän kotonani kuin edes kotona ja vietin aikaa enemmän kuin koulussa konsanaan. Tuolloin sen nimi oli vielä Lounaisrannikon ratsastuskoulu, nykyisin Espoonlahden ratsastuskoulu.

Jo vuodesta 1974 ratsastuskoulu on toiminut nykyisen urheilupuiston reunalla. Vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten urheilupuiston osuus oli vähäinen. Oli uimahalli ja jalkapallokenttä, uimahallin vieressä tekojäärata talvisin, tenniskenttä kesäisin. Tuolloin Soukanlaakso oli vihreä keidas, piilossa kerrostaloalueen alapuolella. Mutta jo silloin ratsastuskoulu tarjosi monelle mahdollisuuden harrastaa, mahdollisuuden kasvaa liikunnalliseen elämäntapaan, mahdollisuuden tutustua eläimiin, mahdollisuuden harjoitella yhteisöllisyyttä ja toimimista eri ikäisten ja eri lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Minulle itselleni ratsastuskoulu, tuttavallisemmin Soukan talli, tarjosi kaikkea tätä ja vielä enemmänkin, se antoi minulle ensimmäisen ammattini ja kasvatti minusta ihmisen.

Keidas keskellä kaupunkia, Lippulaivalle on matkaa noin 700 metriä, jäähallille ehkä 400, Espoolahden koululle muutama sata metriä. Lähin asuintalo sijaitsee alle sadan metrin päässä. Kuva Mette Jensen

Ratsastus leimataan helposti hevoshullujen pikkutyttöjen puuhasteluksi. Se, että maailmalla huippujen joukossa on sekä miehiä että naisia ja että ratsastus on yksi harvoista olympialajeista, joissa naiset ja miehet kilpailevat tasavertaisina samoissa sarjoissa, ei riitä vakuuttamaan epäilijöitä lajin urheilullisuudesta tai siitä, että ratsastus sopii myös pojille. Tämä näkyy urheilulajien tukemisessa: "poikien lajeille" tulee tukea sekä kunnissa että valtakunnallisesti. "Pikkutyttöjen ponileikit" taas ovat yksityisen rahan varassa eli kustannukset katetaan kokonaisuudessaan talliyrittäjien ja asiakkaiden lompakoista. Maailmalla on toisenlaisiakin malleja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kuntien tukemat ratsastusseurat pyörittävät ratsastuskoulutoimintaa. Meillähän ratsastusseurat ovat pääasiallisesti kilpailuorganisaatioita. Maissa, joissa kunnat tukevat ratsastusurheilua, onkin sen harrastaminen kaikille mahdollista. Meillä ratsastus ei valitettavasti ole vieläkään päässyt irti eliittilajin leimastaan eikä tule pääsemäänkään ennen kuin harrastusmaksut ovat sellaisia, että pienituloisemmankin on mahdollista kustantaa lapselleen ratsastuskurssi. Usein tallit näistä syistä sijaitsevat suhteellisen kaukana asutuskeskuksista eivätkä ole saavutettavissa julkisella liikenteellä. Siksi on tärkeää, että tällaisia helposti saavutettavia paikkoja on, ne tasa-arvoistavat mahdollisuuksia harrastaa. Itse en olisi saanut kyytiä talleille monta kertaa viikossa, perheelläni ei ollut sellaiseen mahdollisuutta. Kiitos Soukan tallin mainion sijainnin pääsin harrastamaan kävellen.

Tallialueen ohi ja poikki kulkee satoja ulkoilijoita päivittäin. Monelle kaupunkilaislapselle tarhassa ulkoileva hevonen on ensimmäinen kosketus kotieläimiin. Kävelijät ja lenkkeilijät reippailevat laakson luonnonläheisyydessä. Urheilupuistossa lastensa treenien ja pelien loppumista odottelevat vanhemmat nauttivat idyllisestä ympäristöstä. Laakso urheilualueineen ja talleineen on siis monelle merkityksellinen hengähdyspaikka. Miten se sitten on vaikuttanut meihin, jotka olemme viettäneet siellä enemmänkin aikaa?

Ratsastus on urheilua. Se totisesti pitää kunnon hyvänä. Haastan täten jokaisen, joka tämän kyseenalaistaa, kokeilemaan itse. Hevonen toki on se, joka juoksee, mutta ilman ratsastajan lihastyötä ei hevonen kulje mihinkään. Jo se, että pysyy kyydissä liikkuvan hevosen selässä, vaatii sekä lihaskuntoa että kestävyyttä. "Puuhastelevat tallitytöt" muuten ovat yleensä koulussa niitä, jotka pärjäävät liikuntatunneilla hyvin kaikissa kestävyyslajeissa, vaikka eivät esim. juoksua harrastaisikaan. Ratsastamisen lisäksi tallilla tulee helposti kuljettua kymmeniätuhansia askelia päivittäin.

Ratsastus on toimintaa elävän eläimen kanssa. Se vaatii rauhallisuutta, hermojen hallintaa, empatiakykyä, ennakointitaitoa, jämäkkyyttä ja sisua. Hevonen on luonnossa pakoeläin. Jotta tällaisen joka risahdusta kuuntelevan viisisataakiloisen eläimen pystyy pitämään hallinnassaan, on molemminpuolisen luottamuksen lisäksi omattava kaikkea edellämainittua. Minulle kärsimättömälle ja malttamattomalle henkilölle hevoset ovat opettaneet varsinkin kärsivällisyyttä, kasvattaneet tajuamaan, ettei kaikkea voi tehdä tai saada heti. Ja toisaalta sen, että vaikka mikä on mahdollista, jos vain jaksaa tehdä asioiden eteen töitä. Jos hevosesta - tai mistä tahansa eläimestä- on luvannut huolehtia, se on myös tehtävä. Vastuunkantoa oppii siis väkisinkin kaiken muun sivutuotteena.

Urheilun ja eläimen lisäksi tallillla on yhteisö. Ratsastus on kaikenikäisten laji, nyt itse keski-ikäisenä se tajuaa vielä paremmin kuin nuorempana. Tallilla ikä menettää merkityksensä. Kymmenen- ja viisitoistavuotiaat voivat touhuta tasavertaisina, samoin viisitoista- ja viisikymmenvuotiaat.  Yhteisö opettaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Vaikka joka paikassa, missä on paljon teinityttöjä, on draamaa vaikka muille jakaa, eikä yhteydenotoilta vältytä, on porukka ja sen yhteishenki kuitenkin monelle se läpi murrosiän kantava kokoava voima. Joukkuelajeja usein kehutaan tiimihengen ja yhteenkuuluvuuden takia enkä missään tapauksessa lähde tätä kiistämään. Pelaahan veljenikin edelleen aikuisena samalla jengillä jalkapalloa kuin lapsuudessaan, vaikka on välissä ehtinyt asua vuosia ulkomaillakin. Sen sijaan väitän, että myös yksilölajeissa voi muodostua tiimihenkeä, vaikka jokainen porukassa kilpaileekin toistaan vastaan. Tallilla oli myös aina turvallisia aikuisia läsnä ja valmiina puuttumaan tilanteisiin, jos nuoruuden pöljäilyt uhkasivat riistäytyä käsistä.

Nyt olen keski-ikäinen ja asun taas niin lähellä, että tallilla käymisestä on tullut osa arkeani. On hauska huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet. Yhtä luontevasti kuin itse teininä moikkasin senioriratsastajia kaupassa törmätessämme, tervehtii nyt minua tallilta tuttu nykyteini. Toiset asiat ovat muuttuneet. Hevoset, joiden edeltäjän poukkoilivat säikähdyksestä jalkapallokentän hurraahuudoista, eivät enää lotkauta korvaansa laajenneen urheilupuiston äänille. On totuttu yhteiseloon. Parasta on, että olen taas yhteisössäni. Samat ystävät parinkymmenen vuoden takaa, ne joiden kanssa on pidetty löyhästi yhteyttä tässä välissäkin, ovat taas osa arkeani. Soukan tallilla on yhä minun espoolainen lempipaikkani, keidas lähiöiden välissä.

Aamutreenien tunnelmaa syksyllä. Kuva Anna Jensen (Feministinen puolue, Hki)

Kun intohimo asiaan ja huijarisyndrooma kohtaavat

Olen jo lapsena kärsinyt huijarisyndroomasta. Kuvittelin aina, että kaikki onnistumiseni perustuvat sattumalle tai sitten tehtävät vain olivat niin helppoja, ettei niitä voinut mokata. Samaan aikaan olin jonkinlainen valikoiva perfektionisti. Joko halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olla paras tai - jos ja kun oletin, ettei tämä visio toteudu -  sitten löin suosiolla kokonaan lekkeriksi, ettei tarvitsisi harmitella epäonnistumistaan. Kun loistin koulussa lempiaineissani, olin varma, että se johtui vain noiden aineiden helppoudesta. Niissä aineissa, joissa en uskonut olevani hyvä, en tehnyt mitään, ettei tarvitsisi epäonnistua. Todistukseni olivat lukiossa hassua katsottavaa, koska niissä oli vain ääripäitä: ysejä, kymppejä ja vitosia.

Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.

Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.

Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.

Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.

Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.

Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!

Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.

Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.

Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!  

Talvi! Mutta monenko päivän ajan?

Tuli lunta. Ei vain muutamaa hiutaletta, vaan ihan kunnolla lunta, josta pystyy rakentamaan lumiukkoja, linnoja, luolia. Joka mahdollistaa hyytävän kimakan kiljumisen pulkkamäessä ja luo jopa toiveita suksille pääsemisestä. Tätä on odotettu.

Kun kuusivuotiaani käänsi innosta hehkuvat punaposkiset kasvonta minua kohden ja kysyi: "Pysyyköhän tämä vielä viikonloppuun asti?" tunsin piston sydämessäni. Eivät ne omankaan lapsuuden talvet aina satumaisen valkoisia olleet, mutta silti lumeen saattoi luottaa. Ensimmäiset hiihtokelittömät talvet täällä etelässä minun elinaikanani olivat ne muutamat 1990-luvun alun jäätalvet. Silloinkin yleensä pääsi edes joskus pulkkailemaan. (Kyllä, pulkkailin teininäkin toisinaan.) Kaksi viimeistä talvea ja tämä nykyinen, ne jotka lapseni muistaa, ovat olleet lähinnä märkiä. Lunta on satanut muutamaksi päivaksi kerrallaan silloin tällöin. Pakkanen on kestänyt samoin muutaman päivän kerrallaan eikä sitä ole yleensä seurannut suojakeli vaan keväinen tai syksyinen vesisade. Menisi ehkä normaalin vaihtelun piikkiin, jos ei koko maapallon keskilämpötila olisi noussut huimaa vauhtia. Ilmastonmuutos jyrää.

Olen kesän lapsi. Rakastan lämpöä ja aurinkoa, luonnovesiä ja pikkulintuja, kukkivia kasveja ja tuoreita mansikoita, koivun tuoksua ja perhosia. Silti rakastan myös neljää vuodenaikaamme. Yksi syy palata Keski-Euroopasta tänne pohjolaan olivat ne monen ihannoimat keskieurooppalaiset talvet. Inhosin niitä! Palelin lokakuusta maaliskuuhun, koska aina oli märkää ja lämpötila vähän nollan jommalla kummalla puolella. Kunnon pakkasilla on helppo pukeutua lämpimäsit ja sitten pärjää. Mutta kylmänkostea tunkeutuu luihin ja ytimiin, ihan sama mitä ihmisellä on päällään. Ja nyt meidänkin talvemme ovat muuttumassa yhä enemmän sellaisiksi.

Ilmastonmuutos on tosiasia, jota ei enää voi perustellusti kiistää. Osa maapallosta muuttuu elinkelvottomaksi kuivuuden takia, osa veden kohoamisen seurauksena napajäätiköiden sulaessa. Tasan eivät käy onnen - tai vesistöjen - lahjat. Samat henkilöt (usein, eivät toki aina tai kaikki), jotka edelleen yrittävät kiistää ilmastonmuutoksen, ovat sitä mieltä, etteivät ihmiset maapallolla saisi liikkua. Eivät saisi lähteä etsimään alueita, joilla vielä pystyy elämään, koska on mahdollista kasvattaa ravintoa tai alueita, jotka eivät ole katoamassa veden alle.

Meidän täällä Euroopan pohjoislaidalla on ollut pitkään helppo sulkea halutessamme silmämme muutoksilta. Eihän tänne asti kukaan tule, onhan meillä pohjavesivarantomme, eiväthän täällä tulvat ja hirmumyrskyt hävitä kaupunkeja. Nyt, kun liikehdintä on vilkastunut, kun ihmisten on pakko päästä vanhoilta kotiseuduiltaan pois, tekee monelle tiukkaa ymmärtää, että tämä on kehityksen suunta. Tällä hetkellä paetaan enemmän konflikteja, mutta nälänhätä on taas tosiasia kuivuuden piinaamilla alueilla. On turha vierittää vastuuta kehittyville maille ja väittää, ettei meidänkään tarvitse tehdä mitään, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.

Jokainen itse voi toimia, koska omat valinnat ja toisaalta jo kuntatasolla poliittiset päätökset vaikuttavat ilmaston ja maapallon tulevaisuuteen. Me, joilla on mahdollisuus tehdä valintoja, voimme vaikuttaa. Liikkuminen, asuminen ja lämmitys, sähkö, ruoka ovat asioita, joiden kautta valitsemme joka päivä joko sen ilmastoystävällisen tai vähemmän ilmastoystävällisen vaihtoehdon. Yhden ihmisen valinnnat eivät sinänsä maailmanlaajuisesti hetkauta, mutta kuka tahansa voi toimia esimerkkinä isommalle joukolle. Yksi voi myös vaatia muutosta isommalle määrällle, vaikkapa ruokavalinnoilla on jo kuntatasolla omerkitystä, samoin liikennemuodoilla ja energiankäytöllä.

Nyt ulkona on lunta ja pakkasta. Mitä mainioin ulkoilusää. Tulee sellainen olo, että on pakko käyttää tilaisuus hyväksi ja lähteä mäkeen. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan se vielä on mahdollista. Joten pulkka ja liukuri mukaan ja menoksi! Mäenlasku on muuten myös mitä mainioin kuntoilumuoto.

Vanhojen muistelua

Eilen facebook täyttyi abeista, tänään vanhoja tanssivista. Väkisin tuli mieleen omat lukiovuodet. Kaivoin esiin oman kuvani vanhojentanssipäivältä. Ja jälleen kerran jäin miettimään, miten kuva voi valehdella. Hetkellisesti sitä onnistuu näyttämään ryhdikkäältä, koska vaate vaatii sitä. Sitä osaa kantaa itsensä ja pyyhkiä pahimman ahdistuksen kasvoiltaan. Koska ahdistavaa se oli. Meidän aikanamme vanhojen tanssit eivät olleet kilpavarustelua. Mutta jo silloin niissä testattiin ihmisen sosiaalinen asema.

Itse olin hierarkian alapäässä. Yläasteen piina oli jättänyt jälkensä. Lukiossa minua ei enää varsinaisesti kiusattu, mutta olin oppinut olemaan kuin ilmaa. Periaatteeni oli, että jos teen itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, saan olla rauhassa. Lisäksi olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Olin varma, ettei kukaan haluaisi tanssia kanssani ja pelkäsin tanssiharjoituksia, vaikka itse tanssiminen oli minulle helppoa. Toisaalta en ollut tarpeeksi rohkea jättääkseni tanssit väliin, halusin sulautua joukkoon, en erottua.

Joten menin mukaan ja kuten arvelin, sain parikseni rinnakkaisluokkalaisen pojan, jota en tuntenut ollenkaan, mutta jonka tiesin olevan yhtä ulkopuolinen kuin olin itse. Parissani ei sinänsä ollut vikaa, mutta hän sattui olemaan minua puolta päätä lyhyempi. Enää sekään ei haittaisi, mutta tuolloin kehonkuvani oli vähintäänkin vääristynyt ja pidin itseäni uskomattoman kookkaana kaikin puolin. Joten yritin kyyristyä pieneksi ja toivoin epätoivoisesti laihtuvani ennen varsinaista tanssipäivää.

Tämä oli pitkä johdanto ajatuksiin, joita eräs lukemani puheenvuoro herätti. Aiheena oli koulukiusaaminen ja ennen kaikkea sen jälkihoito. Kantava ajatus oli, ettei kiusattua saa jättää selviämään yksin. Voisin milloin tahansa allekirjoittaa tuon ja lisätä, että sama pätee kaikkiin kiusaamista vastaaviin tilanteisiin yhteisöissä. Pahinta ei ole ollut vuosien henkinen väkivalta eikä joukosta eristäminen. Pahinta ei ole ollut edes itsetunnon romahtaminen ja omaan arvottomuuteen uskominen. Pahinta on ollut kantaa kaikkea sitä mukanaan parinkymmenen vuoden ajan. Ne tavallaan hukkaan heitetyt vuodet, joiden aikana vihasi ja vahingoitti itseään eikä luottanut kehenkään. Ne vuodet, joiden ajan sitä uskoi, ettei ole tarpeeksi hyvä ihminen tanssiakseen kenenkään kanssa.

Jos jonkun sisintä on vahingoitettu, tarvitsee tuo joku tukea voidakseen taas uskoa itseensä, muihin ihmisiin ja elämään. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä tärkeämpää tuen saaminen ajoissa on. Itse olin jo teini, mutta silti hylkiön asema oli lyönyt minuun leiman. Lukion ensimmäisellä ja toisella eristin itseni, koska pelkäsin muita ja se aiheutti jatkuvaa lisäkärsimystä. Paranemisen sijaan sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni ja pelkäsin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa aina vain enemmän. Abitalvena tuli yhtäkkiä muutama luokkatoveri ja pari rinnakkaisluokkalaista ja kiskoi minut ulos kuorestani. Heidän ansiostaan viimeisistä kuukausista koulussa jäi lämmin muisto. Yhtäkkiä joku piti ideoitani hyvänä, halusi kuulla mielipiteitäni, kannusti minua luovuuteen ja houkutteli nauramaan. Kiitos teille, jos satutte joskus lukemaan tämän. Tunnistatte kyllä itsenne. Te olitte minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikkei aika enää riittänyt sen kylmän möykyn sulamiseen sisältäni. Siihen tarvittiin vielä vuosia ja yllättäviäkin kohtaamisia.

Koulukiusaaminen otetaan nykyisin onneksi vakavasti, ainakin periaatteessa. Toivon, että tuki sen jälkeen kun itse kiusaaminen on saatu lakkaamaan, muistetaan myös. Kiusattu on usein oppinut itsekin halveksimaan itseään. Hän uskoo sen, mitä toiset hänelle kiusatakseen sanovat. Hän tuntee ansainneensa haukut. Tuosta arvottomuuden tunteesta päästäkseen hän tarvitsee riittävän tuen. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.

Pitkä ja sekava avautuminen. Pehmitetään sitä vanhalla valokuvalla (kuvasta kuvatulla eli laatu sen mukainen.) Vanha minä vuonna 1992.

Vaihtoehtoelämä

Luin jokin aika sitten Hesarin artikkelin ulkomaille muuttavista korkeakoulutetuista. Siinä esitetyt ajatukset tuntuivat kovin tutuilta. En ollut korkeakoulutettu, koska lähdin maailmalle pian ylioppilaaksi tultuani. Mutta muuten puhuin hyvin samalla tavalla: en pitänyt paluuta Suomeen todennäköisenä ja olin varma, ettei minulla olisi Suomessa ammatillista tulevaisuutta. Nuoren ihmisen varmuudella ilmoitin jääväni Saksaan tai muualle Keski-Eurooppaan. Uskoinkin niin.

Miksi sitten palasin? Yksitoista vuotta poissa opettivat näkemään, ettei se maailma niin ihmeellinen ole Suomen ulkopuolellakaan. Samojen asioiden kanssa kamppaillaan joka paikassa länsimaissa. Minulle tuli koti-ikävä. Tuli valtava ikävä Suomea ja sen luontoa, ikävä rakkaita ihmisiä, ikävä neljää vuodenaikaa. Palasin yhtä tyhjätaskuna kuin lähdinkin, ainakin rahallisesti, tosin kaksi ammattitutkintoa takataskussani. Sen sijaan olin huomattavasti rikkaampi mitä tulee kokemukseen. Olin avarakatseisempi, joka suhteessa suvaitsevaisempi ja lempeämpi ihminen sen kiukuttelevan teinin sijaan, joka aikoinaan vannoi, ettei jää tänne happanemaan. Enkä ole katunut, en koskaan. Kaipaan Saksaan jatkuvasti, mutta tiedän, että kaipaisin vielä enemmän tänne, jos nyt taas muuttaisin.

Yksin on helppo muuttaa minne mieli tekee. Mutta entä jos minulla olisi ollut perhesiteitä Saksassa? Jos olisin hankkinut miehen ja pari lasta? Olisinko palannut? En tiedä, en voi tietää, koska näin ei ollut. Joskus olen leikitellyt vaihtoehtoisella kuvalla nykypäivästä.

Jos olisinkin löytänyt sen ratsastajamiehen, tallinpitäjän, maatalon isännän? Jos olisin tarttunut tilaisuuteen sen ollessa tarjolla? Olisinko tällä hetkellä onnellinen ammattiratsastaja ja ratsastuskoulun opettaja jossakin päin Saksaa? Ehkä parin lapsen äiti? Eläisin tyytyväisenä omassa pikku maailmassani? Vai olisin tuskastunut vanhoillisiin appivanhempiin ja turhautunut täysin yksipuolisiin näkemyksiin ympärilläni? Ei voi tietää. Loppujen lopuksi olisin sisäisesti sama ihminen ja siksi ehkä olisin myös vaihtoehtoisessa skenaariossa alkanut kaivata jotain enemmän elämääni. Tai sitten olisin tyytynyt siihen mitä on ja ollut ihan onnellinen.

Mikäköhän oli tämän pohdiskelun pointti? En tiedä, tuskin mikään. Ellei sitten se, että koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mihin elämä vie. Se vaihtoehtoinen elämä olisi voinut olla ihan hyvä elämä. Mutta niin on tämäkin, en vaihtaisi.

Kaduntallaajan tajunnanvirtaa kuplista ja kuplien ulkopuolisista

Tiedän nyt sohaisevani muurahaispesään. Tai itse asiassa tiedostan kyllä myllääväni sitä kepillä oikein kunnolla. En aio analysoida Yhdysvaltojen presidentinvaaleja sen tarkemmin. Jätän sen politiikan tutkijoille ja tilastotieteilijöille.  Ja kaikille niille muillekin, jotka jatkuvasti seuraavat politiikkaa Atlantin toisella puolella ja ovat siksi perillä siitä huomattavasti itseäni paremmin. 

Minä kommentoin samasta kaduntallaajan näkökulmasta, josta olen yrittänyt aina välillä kommentoida meillä jo vuoden 2008 kunnallisvaaleista lähtien. Tuolloin Perussuomalaiset tekivät ensimmäisen nousunsa. Kotikaupungissani Espoossa he rynnivät valtuustoon nokkamiehensä Soinin johdolla napaten yhteislistalla sitoutumattomien kanssa seitsemän paikkaa. Varsinainen "jytky" tuli vasta seuraavissa eduskuntavaaleissa, mutta merkit olivat jo nähtävissä, tästä kaduntallaajan näkökulmasta. Kesällä Brexit-äänestyksessä Britit saivat oman jytkynsä. Nationalistista äärioikeistolaista liikehdintää ja nousua on ollut vähän siellä sun täällä. Tästä näkökulmasta ei Yhdysvaltain vaalitulos ollut suuri yllätys, vaikka toki viimeiseen asti toivoin erilaista lopputulosta. 

Maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suunnattomasti. Monessa asiassa on otettu valtavia harppauksia eteenpäin ja paljon on muuttunut parempaan suuntaan. On myös asioita, jotka monen mielestä ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Työn laadun ja työelämän laajemminkin muutos on tehnyt sen, että yhä useampi hukkaa paikkansa työelämässä. Yhä useampi stressaa perheensä toimeentuloa ja omaa asemaansa yhteiskunnassa. Työpaikat katoavat tai muuttuvat aivan eri taitoja vaativiksi, kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Omaisuus, mikäli se tarkoittaa rakasta kotia tyhjenevillä syrjäseuduilla, joilla työtä riittää vain osalle, menettää arvonsa. Niin kutsutusta keskiluokastakin (johon kai itsekin kuulun) yhä useampi pelkää menettävänsä oman asemansa. Tämä ei ole samaa ryhmää kuin leipäjonoissa seisovat köyhät, mutta molemmilla ryhmillä on sama pelko tulevaisuudesta ja tunne siitä, ettei saa ääntänsä tarpeeksi kuuluville. 

Muukalaisvihamieliselle lietsonnalle tämä on hedelmällinen pohja. Kun pelkää oman toimeentulonsa puolesta tai tuntee, että jokin uhkaa viedä saavutetut edut ja aseman, on helppoa nähdä muualta tulevat, vieraat, uhkana. Samoin ”rötösherrat kiikkiin” –ajattelu kukoistaa, kun yritetään etsiä syyllisiä talouden muutokselle, jotka pelottavat. Se, että suurimmat rötösherrat ehkä oikeastaan löytyvät sieltä huutelijoiden peilikuvasta, ei ole olennaista. Olennaista on tuntea, että joku on kuullut hädän ja huolen ja vastaa siihen. Tosin populistisella uholla ja katteettomilla lupauksilla, mutta vastaa kuitenkin. Ja vastaa kielellä, jota kuka tahansa ymmärtää. Se voi kuulostaa rivolta ja rajulta, se voi kuulostaa karkealta, mutta se ei kuulosta ylimieliseltä, sitä ymmärtää ilman akateemista taustaa.

Oma somekuplani on ollut ”järkyttynyt” ja ”murtunut”. ”Minun Amerikkani ei ole tuollaisen miehen Amerikka” –kommentointia on näkynyt paljon. Minun Amerikkani on tässä tapauksessa se maa, johon kyseiset suomalaiset ovat vaihto-opiskelijoina tutustuneet, stipendeillä huippuyliopistoissa. Tai turisteina kiinnostavissa kohteissa reissatessaan. Harva on tutustunut siihen muuhun USAan, siihen isojen kaupunkien ja yliopistojen ulottumattomissa olevaan. (En tunne sitä itsekään, sitä en väitä, mutta minulla ei juuri siksi olekaan minun Amerikkani –käsitystä, vaan hyvin sekava ja epämääräinen käsitys kyseisestä suurvallasta.) Minun Suomessani eivät perussuomalaiset arvot voi voittaa, sanottiin vielä vaalien alla 2011. Toisin kävi. Eikä tilanne vieläkään ole ratkaisevasti muuttunut, joskin nyt gallupit lupailevat jo muuta kuntavaaleihin eivätkä gallupit meilläpäin ole viime vuosina suunnan suhteen kamalasti valehdelleet, vaikka sitä usein moni on toivonut. 

Ilmastonmuutos on valtavan iso asia, liian suuri hahmotettavaksi. Pakolaiset puhuttavat, eikä moni jaksa hahmottaa, että heidän määränsä vain lisääntyy, kun yhä useampi alue maapallolla muuttuu elinkelvottomaksi. Netti pursuaa vihaa kaikkea vierasta kohtaan. Ja niitä kohtaan, jotka vieraita haluaisivat auttaa. Kun itse pelkää, on helppo tarttua tähän vihaan ja yrittää reagoida. Vaikkapa sitten äänestämällä sitä, joka uhoaa muuttavansa tilanteen. Se, että hänellä ei ole välineitä eikä mahdollisuuksia siihen, jää toissijaiseksi lupausten rinnalla. Suvaitsevaisuus kuulostaa pelottavalta, jos tuntee itse jäävänsä sen jalkoihin. Silloin sitä helposti tarttuu täkyyn ja alkaa itsekin uskoa, että kieltämällä muiden hädän ja avuntarpeen pelastaa itsensä. Empatiaa ei nettipalstoilla valitettavasti arvosteta kovin korkealle. Netissä vellova viha ei silti oikeuta väkivallantekoihin, enkä tarkoita ymmärtämisellä, että tekoja ei tulisi tuomita. Väkivalta ei koskaan saisi olla ratkaisu ja heikommassa asemassa olevaa kohtaan tehty väkivallanteko on kaikista raukkamaisin. 

Tästä on puhuttu paljon viime vuosina, mutta haluan sanoa sen vielä kerran: yritetään kurkistaa sen oman kuplan ulkopuolelle sen sijaan, että vain huudellaan toisessa kuplassa elävien olevan typeriä. Eikä vain kurkistaa, vaan ymmärtää muunlaistakin elämää. Ymmärtää niitä pelkoja, jotka saavat toivomaan muutosta ja siten äänestämään meidän näkökulmastamme mahdotonta ehdokasta. Ymmärtää, että kaikki päätökset vaikuttavat ihmisiin, myös niihin, joiden elämä on aivan muuta kuin meidän elämämme. Kun rikkaat neuvovat köyhiä sienestämään ja marjastamaan saadakseen ruokaa tai ruokarahaa, kuulostaa se ylhäältä annetulta ja ylimieliseltä neuvolta. Kun korkeasti koulutettu poliittisesti kokenut maailmanmatkaaja kertoo miksi öykkärimäistä ehdokasta ei pidä äänestää, kuulostaa se toisenlaisella taustalla varustetun mielestä ihan yhtä ylimieliseltä. Reaktio on helposti uhmakas kyseisen ehdokkaan äänestäminen, vaikka kuinka on kyse aikuisista ihmisistä. Koska se on inhimillistä, näin tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta. 

PS. Ole minäkin huolissani maailman tilasta sekä ennen eilistä että sen jälkeen. Mutta kauhistelun sijaan haluaisin ymmärtää. Ymmärtää maailmaa oman etuoikeutetun kuplani ulkopuolella. Ymmärtää sitä vihaa, jota koetaan pakolaisia, ulkomaalaisia, naisia (ainakin naisia valta-asemassa) tai erilaisuutta kohtaan, maailman muuttumista kohtaan, eri uskontoja kohtaan. Ei se viha synny itsestään, siihen on syy. Syy tai syitä, joita en ehkä koskaan pysty ymmärtämään enkä varsinkaan hyväksymään, mutta yrittää haluaisin, jotta voisin ehkä toivoa muutosta.