Aikani maahanmuuttajana

Facebook tarjosi minulle muistiinpanoa vuodelta 2010. Onhan tuosta jo aikaa, mutta valitettavasti tämä teksti ei ole vanhentunut, vaan viime vuosien kasvaneen turvapaikanhakijoiden määrän myötä pikemminkin ajankohtaisempi kuin koskaan. Lopun Espoon päätöksentekoon liittyvä osuus ei tietenkään ole ajankohtainen, mutta itse asia ei ole muuttunut, joten yhtään editoimatta siirrän tekstin tähän. Olkaa hyvät, ajatuksia ajastani maahanmuuttajana:

"Viime aikoina kiivaana vellonut maahanmuuttokeskustelu on saanut minutkin miettimään asiaa vielä entistä enemmän ja kuinka ollakaan tuli mieleeni, että olenhan itsekin elänyt yksitoista vuotta elämästäni maahanmuuttajana. Reilut puoli vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen, toivuttuani shokista, jonka kesäloman päättyminen työttömyyteen aiheutti (ei niin, että olisin työtä etsinyt, olin kovin kiireinen muutenkin, mutta enpähän ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa...), kokosin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Saksaan. Tein silloisesta pääharrastuksestani ja aikarohmustani ratsastuksesta yksinkertaisesti työn itselleni. Ja tämä nyt sattui onnistumaan helpommin Saksassa kuin Suomessa.

Jos joku olis kertonut minulle, kuinka pelottavaa on muutenkin ujona ja estyneenä alle parikymppisenä tehdä hyppy tuntemattomaan ja muuttaa vieraaseen maahan, jossa puhutaan itselle vierasta kieltä (no joo, c-saksa tyyliin "femmalla kurssista läpi" takana) täysin vieraiden ihmisten keskuuteen, en ehkä olisi lähtenyt. Mutta minä olin Tukholman-reissuja lukuunottamatta täysin kokematon ulkomaanmatkailija enkä voinut aavistaakaan, kuinka pihalla ihminen saattaa olla, kun ei ymmärrä maan kieltä.

Ensimmäisten aika kauheiden viikkojen jälkeen sopeuduin suhteellisen nopeasti, kielen opin pakon edessä muutamassa kuukaudessa ja ajasta, jonka piti olla noin vuosi, tuli yksitoista. Tiedostin hyvin olevani ulkomaalainen, mutta - ja nyt vihdoinkin päästään asiaan - saksalaisille kollegoille ja kavereille en ollut "Ausländerin", kuten kaikki Etelä- tai Itä-Euroopasta taikka Afrikan mantereelta saapuneet. Heille olin "unsere Finnin" eli "meidän suomalaisemme" silloin, kun he yleensäkään muistivat, etten ole saksalainen. En ajatellut asiaa silloin sen kummemmin, mutta nyt maahanmuuttokeskustelun velloessa tällä Suomessa huomaan, että valtaosa meistä toimii samoin.

Puheessa helposti niputetaan kaikki maahanmuuttajat yhteen sanaan, vaikka on huomattava ero siinä, tuleeko henkilö tänne pakolaisena, turvapaikanhakijana, paluumuuttajana tai vaikkapa työn tai ihmissuhteen perässä. Toiminnassamme ja asenteissa teemme kuitenkin huomattavan eron eri ulkomaalaisryhmien välille. Jos toinen näyttää suurinpiirtein samalta kuin me itse ja vielä puhuu jotain meille helppoa kieltä, on meidän huomatttavasti helpompi hyväksyä hänet kuin jos hänen ihonvärinsä poikkeaa huomattavasti omastamme ja yritämme ymmärtää toisiamme ilmeiden ja eleiden avulla.

Itse sulauduin jopa paremmin saksalaisten joukkoon kuin aikoinani suomalaiseen koululuokkaani, eihän yksi punapää erotu muutenkin kirjavasta joukosta mihinkään. Kuvittelin, että kuka tahansa sulautuisi samalla tavalla porukkaan, kunhan vain hallitsisi kielen. Viimeistään kaverini häissä, taisi olla jo tällä vuosituhannella, jouduin huomaamaan, ettei näin ole. Kaverini kaasona oli hänen paras ystävänsä, josta kaverin äiti totesi minulle: "Ihan kiva ja kunnollinen tyttö, vaikka onkin turkkilainen." Auts, minut olisi voinut sillä hetkellä helposti puhaltaa kumoon. Kyseinen kaasona toiminut henkilö nimittäin oli Saksan kansalainen, syntynyt Saksassa, puhui saksaa muistaakseni jopa äidinkielenään. Turkkilaisesta alkuperästä muistuttivat vain tummat kiharat ja nimi. Ja tämän tuo äiti siis sanoi minulle, joka taas tietysti tulin heti tietoiseksi omasta maahanmuuttajuudestani...

Samankaltaisiin tilanteisiin jouduin usein, ehkä juuri siksi, etteivät monet niistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisisssä, muistaneet minun olevan ulkomaalainen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut sitä "ihan kuin meillä ei olisi tarpeeksi työttömiä omastakin takaa, ne tulee ja vie ne vähätkin työt ja joudutaan vielä maksamaan kaikenmaailman sosiaalietuuksia niille ulkomaalaisillekin" -litaniaa. Joskus muistutin olevani itsekin ulkomaalainen ja sain vastaukseksi aina vain: "No sinä nyt olet ihan eri juttu, olet kuin saksalainen." Olen väkisinkin miettinyt, käyttäydynkö itse samoin. Suhtaudunko täysin eri tavalla siihen muualta Suomeen muuttaneeseen, joka puhuu sujuvasti suomea ja näyttää Pohjois-Eurooppalaiselta kuin siihen tummempi-ihoiseen suomea tai englantia vain auttavasti ja vahvasti murtaen puhuvaan? Onko toinen minulle "suomalainen" kansallisuudesta riippumatta ja toinen taas "ulkomaalainen"?

Jotta saataisiin vielä politiikkakin mukaan kuvioihin mainittakoon, että kaiken tämän pohdiskelun aloitti oikeastaan eräs tekstilisäys Espoon vuoden 2010 budjettikirjassa. Sinne nimittäin opetustoimen kohdalle kirjattiin, että "koulupolkujen suunnittelussa ja kouluverkon rakentamisessa otetaan huomioon, että oman äidinkielen opetusta (muu kuin suomi tai ruotsi) voidaan yksittäisessä koulussa opettaa maksimissaan 15 prosentille koulun oppilaista". Kokonaan nyt siihen puuttumatta, että koko tavoite on pääkaupunkiseudulla epärealistinen jo muutaman vuoden sisällä, olen pohtinut paljon sitä, kenet lasketaan tuosta 15 % ylimeneväksi. Jos joku oppilas jouduttaisiin tuon määräyksen perusteella siirtämään muualle kuin lähikouluunsa, olisiko siirrettävä naapurilähiön yksinhuoltajaperheen somalilapsi vai pientaloalueen Nokian insinöörin jälkeläinen? Millä perusteella vedetään rajat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajien välille? Varsinkin, jos kyse on lapsista?

On jo tarpeeksi vaikeaa joutua vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria ei ymmärrä. Muistan vieläkin elävästi ne ensimmäiset viikot Saksassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään, vaikka kulttuuriset erot nyt eivät kovin kummoisia olleetkaan. Jos lisäksi joutuu valtaväestön syrjimäksi ja pilkkaamaksi, koska on kotoisin maasta, jonka kansalaisia ei noin vain hyväksytä uuden kotimaan yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi, vaikka kuinka yrittäisi oppia kielen ja saada töitä, ei ole ihme, että elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta ja kotoutuminen vaikeutuu. En varmasti ole puhdas ennakkoluuloista, mutta lupaan, että aina kun meinaan arvioida jotakuta ihmistä syntyperänsä perusteella, yritän palata ajatuksissani Saksan aikoihin ja muistaa sen tunteen, joka ulkomaalaisten halveksunnasta ja äänekkäästä maahanmuuton vastustamisesta tuli. Myös silloin, kun halveksunta ei koskenut omaa persoonaani."

Itse olin tuolloin erinomaisesti sopeutunut elämääni Saksassa ja pitkään luulin viettäväni siellä loppuikäni. Miksi sitten palasin? Minut toi tänne pohjolaan takaisin kaipuu Suomeen, synnyinmaahani, kaipuu perheeni, sukulaisteni ja vanhojen ystävien läheisyyteen, kaipuu sinne, missä juureni ovat ja missä tunsin lopulta sitten kuitenkin haluavani elää. Lopullisen sysäyksen antoi minulle suoritettu leikkaus, jonka jälkeen sairaalassa maatessani tajusin, kuinka kaukana sukuni on. Kuulin puhelimessa läheisten huolen, kun he halusivat tietää, miten minulla menee ja aloin miettiä, miltä tuntuisi olla yhtä kaukana läheisistään, jos heistä joku makaisi sairaalassa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lähdin vapaaehtoisesti, mutta takaisin minut toi sisäinen pakko. Koska olen tuntenut tuon pakon, minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni jättäisi vapaaehtoisesti kotimaansa ja läheisensä lopullisesti, tietämättä pääseekö enää koskaan heitä tapaamaan, näkemään elossa. Vaikka minä sentään sain tuntea itseni tervetulleeksi tuolloisessa uudessa kotimaassani.

Tajunnanvirtaa kiusaamisesta ja häirinnästä urheilussa

Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.

Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.

Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella?  Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.

Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.

Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".

Miksi äänestäisit minua?

Lupasin tähän syitä äänestämiseeni. Samalla ne automaattisesti ovat osittain syitä siihen, miksi haluaisin valtuustoon. Tämä postaus on ehkä vaikein koskaan. En ole hyvä kehumaan itseäni enkä edes tuomaan esiin vahvuuksiani tai saavutuksiani. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän. Niinpä käytän apuna facebookissa keräämiäni lausuntoja kavereilta. Kursiivilla kirjoitetut ovat muiden sanomia asioita, kirjaan niiden perään omat kommenttini. En kirjoita sanojien nimiä, koska siihen en ole pyytänyt lupaa. Mutta postaus oli julkinen ja siitä mainitsin jo alussa, siksi uskallan näitä lausuntoja tässä käyttää.

Miksi haluan valtuustoon? Tähän on helppo vastata: kun näen epäkohtia, haluan tehdä jotakin niiden korjaamiseksi. Yksin ja ulkoapäin asioita on vaikea muuttaa. Yhteistyössä on paremmat mahdollisuudet saada asioita läpi. Uskon, hetkittäisistä notkahduksista huolimatta, edustukselliseen demokratiaan. Kunnassa asiat ovat meitä lähellä, valtuustoissa päätetään ihmisten arjesta. Juuri ihmisten arki on minulle tärkeää, haluan tehdä osani, jotta se on sujuvaa ja tasapuolista. Haluan puhua kaikkien niiden puolesta joiden ääni ei yksittäin kuulu. Haluan, että Espoo on jatkossakin jokaiselle hyvä kotipaikka. Haluan olla mukana huolehtimassa ihmisten hyvinvoinnin lisäksi ympäristömme hyvinvoinnista.

Miksi sitten olisin hyvä valinta edistämään asioita? Seuraa perusteluita soveltuvuudelleni valtuutetuksi.

- Valtuustoihin tarvitaan kaltaisiasi ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tehdä maailmasta paremman paikan kaikille.
- Hyvä ihminen, joka tekisi sydämestään työtä yhteisen hyvän eteen.
Kovin maailmaa syleilevää, mutta totta. Yhä vain, näin keski-ikäisenä ja joissain asioissa kyynistyneenä uskon parempaan maailmaan.  Uskon, että maailmasta löytyy jokaiselle paikka ja haluan edesauttaa sen paikan löytymistä toimimalla yhteisen hyvän ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta. 

- Olet aito ja rehellinen, lämminhenkinen asiaosaaja. Selvität asioita etkä vain huitele populistisia heittoja.                                                                                                      - Olet asiallinen, ahkera, vastuuntuntoinen, hyvällä tavalla itsekriittinen, monimuotoinen maailmankansalainen.
- Otat selvää asiasta kuin asiasta ja nopeasti vielä. Sinulla on paljon tietoa ja osaat myös soveltaa sitä.
- Olet rohkea ja sitkeä, etkä pelkää tarttua toimeen.

Näitäkään tuskin olisin saanut itse sanotuksi, mutta pitää paikkansa. Olen ehtinyt haalia tietoa vaikka mistä asioista. Ja jos en jotakin tiedä, selvitän. Olen lapsesta asti ollut vastuunkantaja, joskus teininä jopa liiallisuuksiin asti. Ehkä se on vain biologinen seuraus ison perheen esikoisuudesta. Mutta totta se on, johtui mistä tahansa. Jos tämä olisi se työhaastattelun "mitä sinun pitäisi kehittää osaamisessasi" -kohta, vastaisin, että minun pitäisi joskus ottaa kantaa nopeammin, selvittämättä ensin kaikkea. Mutta siinäkin olen tullut rohkeammaksi, mielipiteeni voin sanoa, vaikken ehkä jokaista faktaa vielä tunnekaan - ja sanonkin. Jos jokin fakta myöhemmin muuttaa mielipiteeni, on sekin ok. Myös politiikassa pitää pystyä muuttamaan mielipidetään, kunhan muutoksen osaa perustella hyvin eikä vain heittele populistisesti kulloisenkin kuulijan mukaan muuttuvia mielipiteitä.
 
- Koska oot kokenut tekijä ja asiantunteva tyyppi, joka kykenee yhteistyöhön eri suuntiin, mikä on valtuustotyössä ehkä tärkein JA aliarvostetuin ominaisuus ikinä. 

Minä tiedän mihin olen nenääni pistämässä. Olen ollut valtuustossa, vaikka jouduinkin silloin luopumaan kesken kauden paikastani. Elämäntilanteet muuttuvat ja syy, miksi kunnallispolitiikka jäi silloin kesken, on nykyisin kuusivuotias ja myös syy siihen, että tahto rakentaa parempaa maailmaa on entistä palavampi. Yhteistyössä on voimaa, yhteistyö on ainoa tapa saada asioita etenemään. Jotta asiat etenisivät, ei riitä, että osaa kommunikoida omiensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa. Pitää osata tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen, yli kuntarajojen, poliitikkojen ja virkahenkilöiden kanssa."Politiikka suosii ihmisiä, joilla on taipumusta lievään tai pahempaan narsismiin. On vain hyvä, jos siellä on myös niitä, jotka vierastavat itsensä brändäystä," totesi eräs tuttava. Ja onhan se niinkin. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita ja kykeneviä yhteistyöhön, vaikka se tarkoittaisi, että joku toinen saa sulan hattuunsa ansiotta. Yhteiset asiat ovat tärkeitä, ei oman kilven kiillottaminen. Ja niitä yhteisiä asioita hoidetaan yhdessä, yksin ei kukaan muuta mitään. 

- Sinulla on sydän kohillaan ja järki päässä. Olet oikeudenmukainen ja tiedät paljon arjen haasteista kuntalaisena.
- Tunnet ihmisten arjen eli et ole eliittikuplassa.
- Tiedät aidosti ruuhkavuosien haasteet.
- Ihanan ymmärtäväinen ja helposti lähestyttävä tyyppi.

 Arki, sitähän siellä valtuustossa rakennetaan, kuntalaisten arkea. On tärkeää, että kuntalaisia edustavat valtuutetut ovat itse lähtöisin erilaisista taustoista. Jos liikkuu aina omalla autolla, kuinka voi tietää mitä haasteita joukkoliikenteessä on käyttäjän kannalta? Jos on aina voinut harrastaa mielensä mukaan mitä haluaa kustannuksia ajattelematta, voiko ymmärtää sen vanhemman tuskan, joka joutuu sanomaan lapselleen, ettei jalkapalloa voi jatkaa, koska ei ole rahaa joukkuemaksuihin? Jos käyttää vain yksityistä lääkäriasemaa, on kokonaan kerrotun tiedon varassa terveysasemien palvelujen suhteen (okei, tulee SOTE, mutta vielä nämäkin ovat kunnalla). Jos on ollut opiskeluajoista alkaen  vakinaisessa hyvinpalkatussa työsuhteessa, ei empatiakykykään riitä tajuamaan niitä epävarmuuden ja pelon tuntemuksia, joita vasten tahtoaan pätkätöitä tekevä koko ajan tuntee. Näistä ja lukuisista muista syistä on tärkeää, että valtuustossa on erilaisia ihmisiä. Olen elänyt monenlaisissa tilanteissa itse ja seurannut läheltä vielä useampia. Uskallan väittää, etten todellakaan elä kuplassa, vaan jalat tukevasti maassa. 


Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tässä muiden sanomina ne asiat, joita itsekin taidan pitää tärkeimpinä. Kommenteissa tai osoitteessa vtlampi@gmail.com voi kysellä, jos haluaa tietää kantani johonkin asiakysymykseen tai ihan vain kysellä jotakin muuta. Lupaan, että jos tulen valituksi, kuuntelen kuntalaisia ja teen parhaani, jotta Espoo olisi meille kaikille se paras paikka asua. Minulle tämä on synnyinkaupunki ja kotikaupunki. Olen oppinut rakastamaan Espoota kotina, siksi hauan olla mukana tekemässä Espoosta vieläkin paremman ja inhimillisemmän paikan elää.


Jalat maassa - sydän Espoossa!

Kun intohimo asiaan ja huijarisyndrooma kohtaavat

Olen jo lapsena kärsinyt huijarisyndroomasta. Kuvittelin aina, että kaikki onnistumiseni perustuvat sattumalle tai sitten tehtävät vain olivat niin helppoja, ettei niitä voinut mokata. Samaan aikaan olin jonkinlainen valikoiva perfektionisti. Joko halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olla paras tai - jos ja kun oletin, ettei tämä visio toteudu -  sitten löin suosiolla kokonaan lekkeriksi, ettei tarvitsisi harmitella epäonnistumistaan. Kun loistin koulussa lempiaineissani, olin varma, että se johtui vain noiden aineiden helppoudesta. Niissä aineissa, joissa en uskonut olevani hyvä, en tehnyt mitään, ettei tarvitsisi epäonnistua. Todistukseni olivat lukiossa hassua katsottavaa, koska niissä oli vain ääripäitä: ysejä, kymppejä ja vitosia.

Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.

Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.

Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.

Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.

Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.

Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!

Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.

Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.

Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!  

Vielä lukemattoman kirjan herättämiä ajatuksia

Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.

Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.

Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.

Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.

Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!

Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen.  Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.

Välikevennys: nuoruuskuvahaaste

Vähemmän vakavana aiheena jaan tässä hehkeän nuoruuskuvan itsestäni noin viisitoistavuotiaana tuon facebookin joitakin viikkoja sitten villinneen haasteen jälkimainingeissa.

En todellakaan edes muistanut tällaisenkaan kuvan olemassaoloa ennen laatikoiden penkomista. Harvemmin kuljeskelin tallilla pinkissä (liian pienessä, tuo taisi olla noin eskarilaisen kokoa) röyhelöhameessa ja jumppatrikoissa, jumppatossut jalassani (apua, ei tulisi enää pieneen mieleen olla tallilla ilman kunnon kenkiä!). Joku vapputempaushan tuossa varmaan oli kyseessä.

Ei voi muuta kuin nauraa! Aika monta hauskaa kuvaa vanhoista ystävistä löytyi noiden laatikoiden kätköistä. Mutta niitä kuvia muista en tänne viitsi ladata, nauretaan vain minulle.

Löytyi toki muutakin. Löytyi kuvia ahdistuneen ja ulkopuolisen näköisestä esiteinistä. Löytyi hartioidensa keskelle käpertynyt teini, joka piti itseään liian isona ja teki siksi kaikkensa näyttääkseen pienemmältä. Siinä huonosti onnistuen. Löytyi täysin oman tyylinsä vastaisiin vaatteisiin ja huonosti pukeviin väreihin pukeutunut murrosikäinen, jonka suurin pelko oli erottua joukosta. Vaikka vielä vaikeampaa oli yrittää sulautua joukkoon. On ihanaa olla aikuinen ja vapaa! Ihan eri syistä tosin, kuin mitä se teini kuvitteli aikuisuuden vapauden olevan.

Vapautta ei ole kotiintuloajoista irrottautuminen tai laillinen alkoholin ostaminen. Vapautta ei ole baareihin sisään pääseminen tai edes ajokortin omistaminen. Vapautta ei ole koulun päättyminen tai itsensä elättäminen omalla työllään. Vapautta on se, että vihdoinkin hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja toimii omien vahvuuksiensa ja mieltymystensä mukaisesti eikä joitakin (osin kuviteltuja) ulkopuolisia odotuksia täyttäen. Kesti kauan ymmärtää se, mutta vasta tuo oivallus toi mukanaan huiman vapauden tunteen, joka mahdollistaa onnellisuuden ja kehittymisen.

Lähiölätinää

Ikioma lähiöhelvettini Kasavuorelta nähtynä

Lähiöistä puhutaan jatkuvasti, usein vähemmän mairittelevasti. Milloin lähiöiden estetiikka häiritsee jonkun poliittisen päättäjän silmää, milloin lähiöt leimataan kaiken pahan syntyalueiksi, koska niissä kuulemma mahdottomista lapsista kasvaa kieroutuneita aikuisia. ”Kaikki lähiöt pitäisi räjäyttää!” olen kuullut usein sanottavan. Viimeksi noin kuukausi sitten asia nousi pinnalle, kun muutaman lähiöitä ja kaupunkeja yleisemminkin mollaavan mielipidekirjoituksen vastaiskuna somessa lähti liikkeelle #lähiöhelvetti –kampanja, jonka nimissä ihmiset postailivat kuvia ah niin kamalista lähiöistään. Itse olen pohtinut lähiösuhdettani usein kuluneiden vuosien aikana.

Kasvoin lähiössä ja pidin sitä täydellisenä ympäristönä lapselle. Kavereita riitti, meri ja metsiköt olivat lähellä, harrastusmahdollisuuksia riitti jokaisen tarpeisiin. Ympäristö oli turvallinen, pihat ja puistot olivat autoliikenteeltä suljettuja ja kouluihin pääsi isoja teitä ylittämättä. Viikonloppuiltaisin toki ostarien kulmilla ja tietyillä kallioilla sekä rannoilla kokoontui väkeä juhlimaan, jolloin pysyttelimme kauempana. Mutta ei se turvallisuudentunnetta horjuttanut.

Nuorena aikuisena piti päästä pois lähiöstä. Asuttuani vuosia ulkomailla, palasin Suomeen ja ajatukseni oli muuttaa mahdollisimman kauas vanhoilta kotinurkilta. Keskikaupungille, mahdollisimman keskelle oikeaa elämää. Sinne, missä pääsee nopeasti nauttimaan kulttuuritarjonnasta ja muista huvituksista ilman, että täytyy tulla yöbussilla kotiin (ei mitään yöbusseja vastaan muuten, mutta ne leimasivat lähiöläiseksi). Sinne missä voi spontaanisti lähteä baarikierrokselle kaveriporukassa kulkuvälineiden aikatauluja katsomatta. Sinne missä voi aina mennä yöksi kotiin taksirahoja laskematta. Sinne missä asuvat kaikki coolit tyypit, joihin halusin kuulua.

Kantakaupunkiin eivät rahani riittäneet, mutta laitakaupunkialueelle, mistä pääsin reilussa kymmenessä minuutissa junalla keskustaan, onnistuin muuttamaan. Tarpeeksi lähelle kulkeakseni yliopistolle ja töihin pyörällä, päästäkseni nopeasti ytimeen, jos tuli spontaani tarve lähteä ulos. Yöbusseista en päässyt lopullisesti eroon, mutta toisaalta matka kotiin oli niin paljon lyhyempi, ettei taksi tuntunut hullulta ajatukselta, jos juna ei enää kulkenut. Oliko hienoa? No ei ollut pidemmän päälle. Nyt huomasin, kuinka vähän on kiinni asuinpaikasta ja kuinka paljon kaikesta muusta. Viihdyin kotona, pidin naapureistani, palvelut olivat lähellä, mutta en silti kotiutunut. Vähitellen aloin tajuta, etten olisi kotiutunut sinne kantakaupunkiinkaan.

Sain lapsen. Sinnittelin muutaman vuoden kaukana vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni. Sain ystäviä läheltäkin, mutta yhä useammin kaipasin luottoystäviäni, heitä, joita en välissä vuosiin nähnyt, mutta joiden kanssa silti olimme edelleen kuin se pöljä toisiinsa kuin kallioon luottava teiniporukka aikoinaan. Elämäni yksinhuoltajana olisi helpompaa, jos tukiverkot asuisivat kävelymatkan päässä, järkeilin. Aloin katsella asuntoja vanhoilta kotikulmilta, en ensin ihan tosissani. Kunnes kävin näytössä asunnossa, jossa kaikki osui kohdilleen. Nyt tuli kiire: oma kämppä myyntiin, ehdollista tarjousta sisään, päiväkotipaikka hakuun. Ja kas, mahdottomasta tuli mahdotonta ja vuosi sitten kesän lopussa, alle kolmen kuukauden kuluttua päätöksenteosta muuttopäivä oli käsillä.

Uuteen kotiin asetuttuamme tajusin tulleeni kotiin. En vain asuntoon, josta tuli koti, vaan oikeaan ympäristööni. Meri on kivenheiton päässä, voimme käydä iltakävelyn lomassa kahlailemassa ja meri jopa näkyy parvekkeeltamme. Lapsen tuleva koulu ja lähileikkipuistomme ovat kulman takana. Lähikauppa ja kirjasto löytyvät parinsadan metrin päästä. Uimahalli ja talli ovat kävelyetäisyydellä. Metsä ja luontopolku alkavat kivenheiton päästä. Ylimääräisenä bonuksena löytyy neulojalle lankakauppa lähipalveluna. Tämä nerokkaasti suunniteltu alue mahdollistaa lapsen kulkemisen turvallisesti niin kouluun, harrastuksiin, kavereille kuin isovanhempiensakin luokse. Täällä ystäväni ovat taas lähellä, ainakin monet heistä, useat myös paluumuuttajina. Vaikka lähiömme on monen mielestä alueen pahamaineisimpia, on täällä rauhallista ja turvallista. Tämän toki tiesin jo vanhastaan, ei tällä alueella ennenkään ollut hyvä maine, mutta siitä huolimatta täällä oli monen hyvä kasvaa. Nyt sen tiedän: naisen voi ottaa pois lähiöstä, mutta lähiötä ei naisesta. 

Säälittävä luonnosta vieraantunut lähiölapsi bongailee kavereiden koteja, koska oma kolmikerroksinen kotitalo on liian matala nähtäväksi kauempaa

I'm back!

Miten niin, kysyy moni. Miten voi palata jonnekin, missä ei ole koskaan ollut? Olen minä blogia kirjoitellut aikaisemminkin. En vain julkisesti. Enkä noita vanhoja edes osaisi enää kaivaa esille, kun en muista nimiä. Enkä ehkä haluaisikaan. Niissä tuli pyöriteltyä vanhoja, omia angsteja analysoitua.  En aio palata niihin enää. Sen sijaa tunsin, että pitää taas saada kirjoittaa, ainakin välillä. Pitää päästä ajattelemaan ”ääneen”, pohdiskelemaan maailman menoa. Niinpä päätin aloittaa puhtaalta pöydältä ja pistää pystyyn uuden blogin. Ennen kaikkea itselleni, mutta ehkä myös joskus vähän jollekin muulle.

Kuka sitten olen? Ihan tuikitavallinen nelikymppinen espoolaisnainen. Yhden viisivuotiaan yksinhuoltaja, toimistossa päivätyössä pakertava humanisti. Tulen kirjoittamaan välillä ihan vain pintaan pulpahtavia ajatuksia, välillä ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, välillä ehkä kertomaan reissuista, joita lapsen kanssa teemme. Ehkä pohdiskelen kirjoja, joita olen lukenut.  Saatan innostua kertomaan jopa joistain oudoista leipomiskokeiluista, mutta silloin olen jo pahasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Ennemmin voi tulla pari sanaa neulomuksista. En osaa kategorisoida blogia mitenkään, siihen se on taatusti liian sillisalaattimainen. Voin vain todeta, että se missään tapauksessa EI ole muoti- ja lifestyle –blogi. Mutta muuten kaikki on mahdollista.