Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!

Miksi juuri Soukka?

Jatkan taas lähiöistä. Niistä on selvästi tullut minulle jonkinlainen pakkomielle viime aikoina. Mutta joku tuossa jokin aika sitten kysyi, että miksi oikeastaan juuri Soukka. Joten aloin pohtia asiaa ja etsiä perusteluita. Siis muitakin kuin sen ”koska tuntui siltä, että se on hyvä ratkaisu”.

Soukka on ollut asiointialueeni alle kuusivuotiaasta. Tuolloin nimittäin muutimme Tapiolasta alueelle, jota nykyisin kutsutaan Espoonlahden keskukseksi, se alue siellä Lippulaivan, kirkon ja uimahallin ympäristössä. Silloin ei ollut keskusta. Ei ollut Lippulaivaa, ei ollut kirkkoa, ei ollut uimahallia eikä mitään muutakaan. Parakkikauppa oli ja päiväkoti avattiin seuraavan vuonna. Uusia taloja sinne nousi kuin sieniä sateella. Mutta palveluiden suhteen olimme lähimpien jo olemassa olevien lähiöiden eli Soukan ja Ala-Kivenlahden varassa. Soukasta löytyi tuolloin kaikki. Siellä oli ostarilla pari ruokakauppaa ja lisäksi Valintatalo ostarin alapuolella sekä Elanto kirjaston talossa. Oli siis myös kirjasto. Oli terveyskeskus ja ostarilla pari pankkia, Posti, kirjakauppa, apteekki, lastenvaatemyymälä, urheiluvälinekauppa, pari kioskia, kirjakauppa, valokuvaamo ja mitä niitä nyt olikaan. Joka tapauksessa sieltä löytyi kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. 

Soukasta tuli minulle jo lapsena luonnollinen asiointisuunta. Kivenlahteen en koskaan tottunut. Soukka oli siis jo valmiiksi tuttu, vaikka en täällä aikaisemmin olekaan asunut. En ollut alueen (osin kyseenalaisen) maineen varassa vaan tiesin minne olen muuttamassa. Noita palveluja ei tietenkään enää ole tuossa mittakaavassa. Kaupalliset palvelut on aikoja sitten keskitetty kauppakeskuksiin, joten saamme olla onnellisia, että meillä on sentään kaksi ruokakauppaa puolen kilometrin säteellä kotoa. Ja kirjastokin vielä toistaiseksi. 

Hyvin proosallinen peruste etsiä asunto juuri Soukasta oli hintataso. Mistään muualta Länsiväylän eteläpuolelta ei Espoossa saa asuntoa yhtä inhimilliseen neliöhintaan. Se merkitsi paljon. Lainaa oli jo tarpeeksi, yhtään enempää en halunnut, mutta muutama neliö enemmän kuin edellisessä asunnossa oli enemmän kuin tervetullutta. Täällä on myös mahdollisuus vaihtaa myöhemmin asumismuotoa alueen sisällä, jos siltä tuntuu. Halusin sitten siirtyä vuokralle tai asumisoikeuteen omistusasunnon sijaan tai vaikkapa mutta kerrostalosta rivariin. Tämä on niitä lähiöitä, joissa asuntotyyppejä on sekoitettu tosi fiksusti. 

Kun muutin, muutin tänne lapsen kanssa. Parin vuoden kuluttua koulunsa aloittavan lapsen, jonka kanssa olisi nyt tarkoitus asua samalla alueella seuraavan vuosikymmenen ajan. Mietin siis asioita ihan eri näkökulmasta kuin ennen, panin painoa seikoille, joiden olemassaoloa en aikaisemmin edes muistanut: kouluille ja harrastuksille. Täällä on peruskorjattu alakoulu. Koulu, jossa henkilökunta viihtyy ja pysyy, mikä väkisinkin vaikuttaa lapsen viihtymiseen positiivisesti. Myös yläkoulun peruskorjaus valmistui vasta pari vuotta sitten. Samasta rakennuksesta yläkoulun kanssa löytyy myös lukio, jos sinne haluaa joskus tulevaisuudessa pyrkiä.

Koulujen lisäksi täällä on hyvät harrastusmahdollisuudet. On urheiluun lähes kaikki tarvittava: uimahalli, jalkapallokentät, jäähallit, ratsastuskoulu jne. Ja kaikki kävelymatkan päässä kotoa. Kaikkialle pääsee turvallisesti kävellen tai pyörällä ilman vaikeita tienylityksiä. Lisäksi löytyy jo mainittu kirjasto ja esim. taidekoulu, jos kaipaakin henkisempiä harrastuksia.  Vapaampaan toimimiseen kivenheiton päässä on Puropuisto, tai nykyiseltä viralliselta nimeltään Soukan asukaspuisto, josta löytyy tekemistä ja seuraa. 

Vielä toistaiseksi voin hehkuttaa myös liikenneyhteyksiä. Ne toimivat joka suuntaan. Valitettavasti tämä tulee muuttumaan, kunhan Länsimetro alkaa kulkea. Helsingin keskustaan yhteydet heikkenevät selvästi ja myös monet bussilinjat muualle Espooseen lakkautetaan, vaikkeivät ne kulje lähelläkään metron vaikutusaluetta. Tosin haitta on vain tilapäinen, koska oletettavasti liikkuminen helpottuu siinä vaiheessa, kun metron jatke valmistuu. Mutta kukaan ei vielä kykene ennustamaan milloin oikeasti ollaan niin pitkällä. Eli liikenneyhteyksien kohdalle tulee tulevaisuudessa miinus. Mutta sekin toki oli tiedossani jo muuttovaiheessa. 

Lisäksi täällä on meri. Meri ja metsiä, rannikkoluontoa ja saaristoa. Täällä voin lähteä iltakävelylle kahlailemaan meressä. Tai käväistä uimassa iltalenkin lomassa. Voin hypätä yhteysalukseen ja karata päiväksi saareen. Voin pakata repun ja suunnata luontopolulle tai hypätä polkupyörän satulaan ja pyöräillä pitkin rantaraittia niin pitkälle kuin jaksan. Voin kiivetä korkealle kalliolle ihailemaan maisemia tai istua rantakivelle kuuntelemaan lintuja. Kuvittelin aina muiden puheissa esiintyvän meren kaipuun olevan vain romanttista höpinää. Mutta nyt olen huomannut, että itse olen onnellisempi meren äärellä.  Täällä on kaiken muun lisäksi meri eli täällä on kaikki. Niitä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta. En tunne tarvetta olla trendikäs, joten sen mukaan minun ei tarvitse asuinaluettani etsiä. En tiedä mitä sellaista tarvitsisin mitä täällä ei ole. Siksi juuri Soukka.

Lähiölätinää

Ikioma lähiöhelvettini Kasavuorelta nähtynä

Lähiöistä puhutaan jatkuvasti, usein vähemmän mairittelevasti. Milloin lähiöiden estetiikka häiritsee jonkun poliittisen päättäjän silmää, milloin lähiöt leimataan kaiken pahan syntyalueiksi, koska niissä kuulemma mahdottomista lapsista kasvaa kieroutuneita aikuisia. ”Kaikki lähiöt pitäisi räjäyttää!” olen kuullut usein sanottavan. Viimeksi noin kuukausi sitten asia nousi pinnalle, kun muutaman lähiöitä ja kaupunkeja yleisemminkin mollaavan mielipidekirjoituksen vastaiskuna somessa lähti liikkeelle #lähiöhelvetti –kampanja, jonka nimissä ihmiset postailivat kuvia ah niin kamalista lähiöistään. Itse olen pohtinut lähiösuhdettani usein kuluneiden vuosien aikana.

Kasvoin lähiössä ja pidin sitä täydellisenä ympäristönä lapselle. Kavereita riitti, meri ja metsiköt olivat lähellä, harrastusmahdollisuuksia riitti jokaisen tarpeisiin. Ympäristö oli turvallinen, pihat ja puistot olivat autoliikenteeltä suljettuja ja kouluihin pääsi isoja teitä ylittämättä. Viikonloppuiltaisin toki ostarien kulmilla ja tietyillä kallioilla sekä rannoilla kokoontui väkeä juhlimaan, jolloin pysyttelimme kauempana. Mutta ei se turvallisuudentunnetta horjuttanut.

Nuorena aikuisena piti päästä pois lähiöstä. Asuttuani vuosia ulkomailla, palasin Suomeen ja ajatukseni oli muuttaa mahdollisimman kauas vanhoilta kotinurkilta. Keskikaupungille, mahdollisimman keskelle oikeaa elämää. Sinne, missä pääsee nopeasti nauttimaan kulttuuritarjonnasta ja muista huvituksista ilman, että täytyy tulla yöbussilla kotiin (ei mitään yöbusseja vastaan muuten, mutta ne leimasivat lähiöläiseksi). Sinne missä voi spontaanisti lähteä baarikierrokselle kaveriporukassa kulkuvälineiden aikatauluja katsomatta. Sinne missä voi aina mennä yöksi kotiin taksirahoja laskematta. Sinne missä asuvat kaikki coolit tyypit, joihin halusin kuulua.

Kantakaupunkiin eivät rahani riittäneet, mutta laitakaupunkialueelle, mistä pääsin reilussa kymmenessä minuutissa junalla keskustaan, onnistuin muuttamaan. Tarpeeksi lähelle kulkeakseni yliopistolle ja töihin pyörällä, päästäkseni nopeasti ytimeen, jos tuli spontaani tarve lähteä ulos. Yöbusseista en päässyt lopullisesti eroon, mutta toisaalta matka kotiin oli niin paljon lyhyempi, ettei taksi tuntunut hullulta ajatukselta, jos juna ei enää kulkenut. Oliko hienoa? No ei ollut pidemmän päälle. Nyt huomasin, kuinka vähän on kiinni asuinpaikasta ja kuinka paljon kaikesta muusta. Viihdyin kotona, pidin naapureistani, palvelut olivat lähellä, mutta en silti kotiutunut. Vähitellen aloin tajuta, etten olisi kotiutunut sinne kantakaupunkiinkaan.

Sain lapsen. Sinnittelin muutaman vuoden kaukana vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni. Sain ystäviä läheltäkin, mutta yhä useammin kaipasin luottoystäviäni, heitä, joita en välissä vuosiin nähnyt, mutta joiden kanssa silti olimme edelleen kuin se pöljä toisiinsa kuin kallioon luottava teiniporukka aikoinaan. Elämäni yksinhuoltajana olisi helpompaa, jos tukiverkot asuisivat kävelymatkan päässä, järkeilin. Aloin katsella asuntoja vanhoilta kotikulmilta, en ensin ihan tosissani. Kunnes kävin näytössä asunnossa, jossa kaikki osui kohdilleen. Nyt tuli kiire: oma kämppä myyntiin, ehdollista tarjousta sisään, päiväkotipaikka hakuun. Ja kas, mahdottomasta tuli mahdotonta ja vuosi sitten kesän lopussa, alle kolmen kuukauden kuluttua päätöksenteosta muuttopäivä oli käsillä.

Uuteen kotiin asetuttuamme tajusin tulleeni kotiin. En vain asuntoon, josta tuli koti, vaan oikeaan ympäristööni. Meri on kivenheiton päässä, voimme käydä iltakävelyn lomassa kahlailemassa ja meri jopa näkyy parvekkeeltamme. Lapsen tuleva koulu ja lähileikkipuistomme ovat kulman takana. Lähikauppa ja kirjasto löytyvät parinsadan metrin päästä. Uimahalli ja talli ovat kävelyetäisyydellä. Metsä ja luontopolku alkavat kivenheiton päästä. Ylimääräisenä bonuksena löytyy neulojalle lankakauppa lähipalveluna. Tämä nerokkaasti suunniteltu alue mahdollistaa lapsen kulkemisen turvallisesti niin kouluun, harrastuksiin, kavereille kuin isovanhempiensakin luokse. Täällä ystäväni ovat taas lähellä, ainakin monet heistä, useat myös paluumuuttajina. Vaikka lähiömme on monen mielestä alueen pahamaineisimpia, on täällä rauhallista ja turvallista. Tämän toki tiesin jo vanhastaan, ei tällä alueella ennenkään ollut hyvä maine, mutta siitä huolimatta täällä oli monen hyvä kasvaa. Nyt sen tiedän: naisen voi ottaa pois lähiöstä, mutta lähiötä ei naisesta. 

Säälittävä luonnosta vieraantunut lähiölapsi bongailee kavereiden koteja, koska oma kolmikerroksinen kotitalo on liian matala nähtäväksi kauempaa