Vaalitulostuumailua

Ensin pitää todeta yleisellä tasolla, että huikean hienosti meni! Sekä kunnallisesti että valtakunnallisesti reilu nousu lämmittää mieltä. Neljä lisäpaikkaa Vihreille Espoossa, mieletöntä! Saimme todella osaavan ja fiksun uuden valtuustoryhmän, jossa sopivasti yhdistyvät kokemus ja uudet kasvot. Onnittelut kaikille hienosta vaalituloksesta!

Sitten sinne henkilökohtaiselle puolelle. Ensin totean kliseisesti, mutta en ironsesti, että aivan aluksi haluaisin kiittää. Kiittää teitä, jotka luotitte ja annoitte äänenne minulle. Kiittää teitä, jotka uskoitte minuun ja suosittelitte ystävillennekin. Ilman teitä ei olematon kampanjani olisi ollut tämänkään veroinen. Tiesin jo alunperinkin, ettei minulla ole varaa mainostaa. Kuvittelin, että voisin korvata osan mainonnasta ahkeralla jalkatyöllä turuilla ja toreilla. Väärin kuviteltu. Kampanja-aikaan sattui muutaman yhdistyksen kokoukset viikonlopuille ja arkisin taas tämä kymmenen tunnin pala, jonka työ matkoineen vie, on liian suuri, jotta sen jälkeen voisi vielä kampanjoidakin. Sen ylijäävän ajan tarvitsee nimittäin lapseni. Kuusivuotias ei ymmärrettävästi jaksa kovin kauan seisoskella teltalla kuuntelemassa, kun äiti juttelee ihmisten kanssa, vaan kaipaa pitkien päiväkotipäivien ja isovanhemmilla hoidossa olemisen vastapainoksi rauhallista aikaa kahden kesken. Niinpä ainoa, mitä ehdin tehdä, oli blogitekstien näpyttely puhelimella bussissa työmatkan aikana. Se on yllättävän hauskaa, jatkan ehdottomasti! Mutta ei riitä yksinään vaalimenestykseen, kun en ole mikään blogijulkkis tai muuten valmiiksi tunnettu henkilö.

Toinen, mikä minulta puuttuu, ovat harrastus- ja lapsiperhekontaktit kotialueella. Muutin takaisin Soukkaan vasta 1,5 vuotta sitten. Vaikka minulla on alle kouluikäinen lapsi, en tunne muita sen ikäisten vanhempia kuin kourallisen, koska emme eläneet täällä vauva- ja puistoelämäaikana. Tunnen siis vain muutamia kasvoja päiväkodista, koska emme nykyäänkään ehdi puistoilla kuin viikonloppuisin. Varsinainen verkostoituminen on edessä vasta ensi syksynä, kun lapsi aloittaa eskarin. Itsekin aion joka tapauksessa taas alkaa harrastaa enemmän, joten voin tulevina vuosina näitäkin reittejä pitkin osoittaa yhä useammalle henkilökohtaisesti olevani luotettava ja tarmokas.

Tietysti minulta puuttui myös tukiryhmä ja draivi ympäriltä. Halukkaita apureita olisi ollut (kiitos rakkaat ystävät!), mutta ilman esitteitä ja jalkautumista on ketään vähän vaikea mainostaa. Mutta ei se mitään, neljän vuoden päästä aloitetaan ajoissa ja kunnolla!

Sitten se vaikeimmin tunnustettava osuus: minua myös vähän pelotti kampanjoida. Olisin kovasti halunnut valtuustoon, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin elämämme järjestänyt, jos kuukauteen olisi tullut monta pitkään kestävää iltakokousta lisää. Espoo on tunnettu pitkistä kokouksistaan niin valtuustossa kuin lautakunnissa. Kuinka usein en olisi ollut laittamassa lastani nukkumaan? Kuka sen olisi tehnyt? Miten lapsi olisi sopeutunut? Ajattelin, että näissä vaaleissa lapseni on jo iso. Mutta ei kuusivuotias ole iso. Häntä ei tulevinakaan vuosina olisi voinut jättää kotiin yksin kokousilloiksi, ei vaikka lapsi itse haluaisi. Hän on jo pitkän työmatkani takia paljon hoidossa. Mitä hoitoiltojen lisääminen olisi tehnyt suhteellemme? Jätin edelliset kuntavaalit väliin, koska ajattelin lapseni olevan liian pieni, mutta nyt oma nälkä vaikuttamiseen oli jo kova, joten väitin itselleni, että hän pärjää kyllä jo. Pärjäisihän hän, jos olisi pakko ja jos kyse olisi vain kokouksista. Kun kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, johon kuuluvat myös pitkät työpäiväni ja niiden takia tarvittava hoito, ei olisi enää reilua lasta kohtaan vaatia häntä ymmärtämään vielä tiheään toistuvia iltakokouksiakin. Seuraavien vaalien aikana se olen minä, joka istuu iltaisin yksin kotona soittelemassa kavereiden kanssa tai harrastamassa huitelevan lapsensa perään. Silloin tilanne on aivan toinen. Kismittää myöntää, että totaaliyksinhuoltajuus olisi peruste olla osallistumatta, mutta kyllä se vain on. Ei aina eikä kaikilla, mutta tässä meidän tämänhetkisessä tilanteessamme kyllä.

Tiedän kyllä, että kampanjakaan ei välttämättä tuo hurjaa äänimäärää. Mutta uskallan ensi kerralla silti kokeilla. Vuoden 2008 vaaleissa en kampanjoinut ollenkaan henkilökohtaisesti, mutta olin jatkuvasti kadulla tekemässä yhteistä kampanjaa. Sain lopulta yli 500 ääntä ja menin heittämällä valtuustoon. Mutta vuodet ja kauden katkeaminen tuolloin kesken ovat tehneet tehtävänsä eikä selvästikään pelkoa (tai toivoa) tuollaisesta yllätyksestä enää ole. Joten ensi kerralla yritetään täysillä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään pettynyt. Normaalisti ensikertalaiselle 135 ääntä varmasti riittäisivät, ainakin näin vaatimattomalla panoksella. Mutta jos taustalla on vanha todella kova tulos, kaihertaa pudotus silti, vaikka tiedostaisi realiteetit kuinka hyvin. Nyt olin toivonut ihmettä, joka toisi 50-100 ääntä enemmän, jotta olisin paremmassa asemassa luottamuspaikkajaossa. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä puoli tässä on se, että tahto toimia on edelleen olemassa ja nälkä vaalien suhteen on nyt kovempi kuin koskaan. Neljän vuoden kuluttua tempaistaan, sillä välin jatkan taustalla toimintaa meille kaikille entistä paremman Espoon eteen. Ja vielä kerran kiitos teille, jotka uskoitte ja luotitte!

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!

Teemoja tiivistettynä

Tajusinpa näin viiveellä, etten ole ottanut täällä blogin puolella varsinaisesti kantaa kuin muutamaan kuntapolitiikan teemaan, sekin hajanaista ja pohdiskelevaa. Olen niitä kirjoittanut Espoon Vihreiden sivuille esittelyyn ja avannut vaalikoneissa, mutta täällä olen keskittynyt muuhun kuin vaaleihin. Joten seuraavaksi itselleni tärkeimmät kuntapolitiikka-asiat pähkinänkuoressa.

Mitä haluan kotikaupungiltani?  Ennen kaikkea haluan olla mukana rakentamassa ja säilyttämässä sellaista Espoota tuleville sukupolville, ettei meidän tarvitse hävetä tekemiämme ratkaisuja lastemme edessä. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan kaupungin, joka huolehtii lapsistaan ja vanhuksistaan. Haluan kotikaupungin, joka tarjoaa lapsilleen terveet koulut ja tarpeeksi henkilökuntaa niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksen puolella. Kaupungin, jossa saa ikääntyä arvokkaasti ilman pelkoa tulevasta ja joka tukee myös elämän alamäissä. Kaupungin, joka tarjoaa ratkaisuja ja mahdollisuuksia erilaisiin elämänvaiheisiin ja –tilanteisiin.

Siis kärkeen turvallinen lapsuus ja nuoruus, sisältäen myös turvallisen sisäympäristön eli suomeksi sanottuna homekoulut ja -päiväkodit kuntoon! Ei leikata varhaiskasvatuksesta tai koulutuksesta enää yhtään. Näissä lapsissa ja nuorissa on meidän kaikkien tulevaisuus, turvataan se. Muistetaan, ettei digitalisaatio korvaa turvallisten aikuisten läsnäoloa. Aina kannattaa taloudellisesta puolesta puhuttaessa muistaa myös, että koulutus tulee halvemmaksi kuin syrjäytyminen - tai syrjäyttäminen. Ajatellaan siis kauemmksi kuin seuraavaan vaalikauteen, ennaltaehkäistään.

Elämänkaaren toinen pää, inhimillinen vanhuus, on turvattava! Kotona asuminen on hieno tavoite ja monelle hartain toive. Kotipalveluita tulee siis kehittää. Silti pitää myös muistaa, että palvelut henkilön ja tilanteen mukaan. Siinä missä koti voi monelle olla se paras paikka, ei se ole sitä kaikille. Jos kotona asuminen ei enää ole turvallista, on tarjottava laitoshoitoa, joka kaipaa myös vahvasti kehittämistä, ei unohdeta sitä kotihoitoon satsattaessa.

Elämä ei aina ole pelkkää ylämäkeä ja ruusuilla tanssimista. Joskus vastassa on sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä, mielenterveydellisia ongelmia. Näissäkin tilanteissa pitää muistaa, että jos autamme ajoissa, säästämme inhimillisen kärsimyksen lisäksi euroja.

Yhteiskunnan sivistystaso punnitaan siinä, kuinka hyivn yhteisö huolehtii heikoimmistaan. Lapset ja vanhukset tulikin jo mainittua, samoin sairastuneet. Muistetaan, että myös vammaisille kuuluvat ihmisoikeudet. Muistetaan suunnittelussa esteettömyys, työllisyyspalveluissa mahdollisuus osatyökykyisten työllistämiseen, muistetaan kuntoutuksen tärkeys ja se, etteivät vammaisten asumispalvelut, heidän kotinsa, saa olla huutokauppatavaraa ja hyödyke, jonka toimittaja vaihtuu muutaman vuoden välein aina sen mukaan, kuka sen tarjoaa halvimmalla.

Mitä tulee vaikkapa kaavoitukseen, haluan työskennellä sellaisen kaupungin eteen, jossa jokainen voi viihtyä, jossa pääsee kulkemaan helposti paikasta toiseen myös pyörällä ja joukkoliikenteellä. Kaupungin, jossa riittää palveluiden lisäksi myös lähiluontoa. Lisää asuntoja, kohtuuhintaisia, tarvitaan, mutta ei silti tuhota kaupunkimetsiä niiden alta! Ihailen vanhojen lähiöiden liikenneratkaisuja, jotka mahdollistavat lasten turvalliset koulutiet. Olen vaikuttunut niistä leikkipuistoista, lähiliikuntapaikoista ja harrastusmahdollisuuksista, joita jo kotikulmat pienille ihmisille tarjoavat. Espoolaiset lähiöt yhteisöineen ovat kuin vanhan ajan kyliä. Säilytetään nämä hyvät ja parannetaan vielä jatkossa.

Kulttuurin saralla puolustan lähikirjastoja viimeiseen asti ja jaksan paasata kulttuurikokemusten tärkeydestä. Meidän suomalaisten sivistyksen pohja ja perusta on koulun lisäksi maksuton kaikille avoin kirjastolaitos. Pidetään se sellaisen jatkossakin, maksuttomana ja kaikille saavutettavana. Kuten metsien, myös kulttuurin on todettu edistävän ihmisten hyvinvointia. Tarjotaan kaikille mahdollisuus kulttuurielämyksiin sekä näkemisen että kokemisen ja itse tekemisen kautta. Näin torjutaan taas syrjäytymistä ja pahoinvointia eli säästetään euroja siitä korjaavasta työstä. 

Paljasjalkaisena kolmannen polven espoolaisena olen ehtinyt asua muuallakin sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. Nuo ajat opettivat arvostamaan kotikaupunkia entistä enemmän. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan että Espoon vahvuuksista ja erityisyyksistä, kuten huikean hienosta kaikille saavutettavissa olevasta saaristostamme huolehditaan. Täällä viihdytään. Toimikaamme niin, että jatkossa viihdytään vielä paremmin. Espoon vahvuus ovat sen asukkaat, kehitetään siis kaupunkia kuntalaisia kuunnellen!

No niin, eipä mahtunut pähkinänkuoreen. En näköjään malta olla paasaamatta, kun tilaisuus siihen tulee. Olen kova puhumaan, kuten huomaatte. Onneksi osaan myös nauraa itselleni. Kiitos sinulle, jos jaksoit lukea tänne asti.

Miksi äänestäisit minua?

Lupasin tähän syitä äänestämiseeni. Samalla ne automaattisesti ovat osittain syitä siihen, miksi haluaisin valtuustoon. Tämä postaus on ehkä vaikein koskaan. En ole hyvä kehumaan itseäni enkä edes tuomaan esiin vahvuuksiani tai saavutuksiani. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän. Niinpä käytän apuna facebookissa keräämiäni lausuntoja kavereilta. Kursiivilla kirjoitetut ovat muiden sanomia asioita, kirjaan niiden perään omat kommenttini. En kirjoita sanojien nimiä, koska siihen en ole pyytänyt lupaa. Mutta postaus oli julkinen ja siitä mainitsin jo alussa, siksi uskallan näitä lausuntoja tässä käyttää.

Miksi haluan valtuustoon? Tähän on helppo vastata: kun näen epäkohtia, haluan tehdä jotakin niiden korjaamiseksi. Yksin ja ulkoapäin asioita on vaikea muuttaa. Yhteistyössä on paremmat mahdollisuudet saada asioita läpi. Uskon, hetkittäisistä notkahduksista huolimatta, edustukselliseen demokratiaan. Kunnassa asiat ovat meitä lähellä, valtuustoissa päätetään ihmisten arjesta. Juuri ihmisten arki on minulle tärkeää, haluan tehdä osani, jotta se on sujuvaa ja tasapuolista. Haluan puhua kaikkien niiden puolesta joiden ääni ei yksittäin kuulu. Haluan, että Espoo on jatkossakin jokaiselle hyvä kotipaikka. Haluan olla mukana huolehtimassa ihmisten hyvinvoinnin lisäksi ympäristömme hyvinvoinnista.

Miksi sitten olisin hyvä valinta edistämään asioita? Seuraa perusteluita soveltuvuudelleni valtuutetuksi.

- Valtuustoihin tarvitaan kaltaisiasi ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tehdä maailmasta paremman paikan kaikille.
- Hyvä ihminen, joka tekisi sydämestään työtä yhteisen hyvän eteen.
Kovin maailmaa syleilevää, mutta totta. Yhä vain, näin keski-ikäisenä ja joissain asioissa kyynistyneenä uskon parempaan maailmaan.  Uskon, että maailmasta löytyy jokaiselle paikka ja haluan edesauttaa sen paikan löytymistä toimimalla yhteisen hyvän ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta. 

- Olet aito ja rehellinen, lämminhenkinen asiaosaaja. Selvität asioita etkä vain huitele populistisia heittoja.                                                                                                      - Olet asiallinen, ahkera, vastuuntuntoinen, hyvällä tavalla itsekriittinen, monimuotoinen maailmankansalainen.
- Otat selvää asiasta kuin asiasta ja nopeasti vielä. Sinulla on paljon tietoa ja osaat myös soveltaa sitä.
- Olet rohkea ja sitkeä, etkä pelkää tarttua toimeen.

Näitäkään tuskin olisin saanut itse sanotuksi, mutta pitää paikkansa. Olen ehtinyt haalia tietoa vaikka mistä asioista. Ja jos en jotakin tiedä, selvitän. Olen lapsesta asti ollut vastuunkantaja, joskus teininä jopa liiallisuuksiin asti. Ehkä se on vain biologinen seuraus ison perheen esikoisuudesta. Mutta totta se on, johtui mistä tahansa. Jos tämä olisi se työhaastattelun "mitä sinun pitäisi kehittää osaamisessasi" -kohta, vastaisin, että minun pitäisi joskus ottaa kantaa nopeammin, selvittämättä ensin kaikkea. Mutta siinäkin olen tullut rohkeammaksi, mielipiteeni voin sanoa, vaikken ehkä jokaista faktaa vielä tunnekaan - ja sanonkin. Jos jokin fakta myöhemmin muuttaa mielipiteeni, on sekin ok. Myös politiikassa pitää pystyä muuttamaan mielipidetään, kunhan muutoksen osaa perustella hyvin eikä vain heittele populistisesti kulloisenkin kuulijan mukaan muuttuvia mielipiteitä.
 
- Koska oot kokenut tekijä ja asiantunteva tyyppi, joka kykenee yhteistyöhön eri suuntiin, mikä on valtuustotyössä ehkä tärkein JA aliarvostetuin ominaisuus ikinä. 

Minä tiedän mihin olen nenääni pistämässä. Olen ollut valtuustossa, vaikka jouduinkin silloin luopumaan kesken kauden paikastani. Elämäntilanteet muuttuvat ja syy, miksi kunnallispolitiikka jäi silloin kesken, on nykyisin kuusivuotias ja myös syy siihen, että tahto rakentaa parempaa maailmaa on entistä palavampi. Yhteistyössä on voimaa, yhteistyö on ainoa tapa saada asioita etenemään. Jotta asiat etenisivät, ei riitä, että osaa kommunikoida omiensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa. Pitää osata tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen, yli kuntarajojen, poliitikkojen ja virkahenkilöiden kanssa."Politiikka suosii ihmisiä, joilla on taipumusta lievään tai pahempaan narsismiin. On vain hyvä, jos siellä on myös niitä, jotka vierastavat itsensä brändäystä," totesi eräs tuttava. Ja onhan se niinkin. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita ja kykeneviä yhteistyöhön, vaikka se tarkoittaisi, että joku toinen saa sulan hattuunsa ansiotta. Yhteiset asiat ovat tärkeitä, ei oman kilven kiillottaminen. Ja niitä yhteisiä asioita hoidetaan yhdessä, yksin ei kukaan muuta mitään. 

- Sinulla on sydän kohillaan ja järki päässä. Olet oikeudenmukainen ja tiedät paljon arjen haasteista kuntalaisena.
- Tunnet ihmisten arjen eli et ole eliittikuplassa.
- Tiedät aidosti ruuhkavuosien haasteet.
- Ihanan ymmärtäväinen ja helposti lähestyttävä tyyppi.

 Arki, sitähän siellä valtuustossa rakennetaan, kuntalaisten arkea. On tärkeää, että kuntalaisia edustavat valtuutetut ovat itse lähtöisin erilaisista taustoista. Jos liikkuu aina omalla autolla, kuinka voi tietää mitä haasteita joukkoliikenteessä on käyttäjän kannalta? Jos on aina voinut harrastaa mielensä mukaan mitä haluaa kustannuksia ajattelematta, voiko ymmärtää sen vanhemman tuskan, joka joutuu sanomaan lapselleen, ettei jalkapalloa voi jatkaa, koska ei ole rahaa joukkuemaksuihin? Jos käyttää vain yksityistä lääkäriasemaa, on kokonaan kerrotun tiedon varassa terveysasemien palvelujen suhteen (okei, tulee SOTE, mutta vielä nämäkin ovat kunnalla). Jos on ollut opiskeluajoista alkaen  vakinaisessa hyvinpalkatussa työsuhteessa, ei empatiakykykään riitä tajuamaan niitä epävarmuuden ja pelon tuntemuksia, joita vasten tahtoaan pätkätöitä tekevä koko ajan tuntee. Näistä ja lukuisista muista syistä on tärkeää, että valtuustossa on erilaisia ihmisiä. Olen elänyt monenlaisissa tilanteissa itse ja seurannut läheltä vielä useampia. Uskallan väittää, etten todellakaan elä kuplassa, vaan jalat tukevasti maassa. 


Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tässä muiden sanomina ne asiat, joita itsekin taidan pitää tärkeimpinä. Kommenteissa tai osoitteessa vtlampi@gmail.com voi kysellä, jos haluaa tietää kantani johonkin asiakysymykseen tai ihan vain kysellä jotakin muuta. Lupaan, että jos tulen valituksi, kuuntelen kuntalaisia ja teen parhaani, jotta Espoo olisi meille kaikille se paras paikka asua. Minulle tämä on synnyinkaupunki ja kotikaupunki. Olen oppinut rakastamaan Espoota kotina, siksi hauan olla mukana tekemässä Espoosta vieläkin paremman ja inhimillisemmän paikan elää.


Jalat maassa - sydän Espoossa!

Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät?

Toisinaan minulta kysytään mikä ihme saa ihmisen lähtemään ehdolle vaaleissa. Eikö nykyajan työelämän hektisyys riitä täyttämään päivät yhdessä perhe-elämän kanssa? Samoin puoluevalintaani saan yhä vain vielä näiden yli kymmenen vuoden jälkeen perustella.

Halu vaikuttaa oli olemassa oikeastaan jo teininä. Valitettavasti ujouden ja koulukiusaamisen takia ei tullut mieleenkään hakeutua oppilaskunnan hallitukseen tai muihin koulun näköalapaikoihin. Eipä silti, eivät ne varsinaisia vaikuttamisen paikkoja olleetkaan tuolloin omana kouluaikanani. 1970-luvun koululaispolitiikan aika ja jotkut tuolloin tapahtuneet ylilyönnit olivat aiheuttaneet täydellisen politiikkatyhjiön omalle kouluajalleni. Politiikkaa ei ollut koulussa olemassakaan muuta kuin yhteiskuntaopin tunneilla ja sielläkin hyvin teoreettisesti. Lukiossa oli oppilaskunnan hallitus, mutta sekin oli lähinnä mahdollisuus istua toisinaan oppilaskunnan huoneessa oppituntien ajan ja juoda kahvia. Siis niille, jotka siellä olivat eli kunkin luokka-asteen (meillä oli vielä luokallinen lukio) suosituimmille oppilaille. Ei sinne ollut hylkiöillä asiaa. Yksi lempikirjoistani oli tuohon aikaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa. Lueskelin sitä kerta toisensa jälkeen ja toivoin, että itse olisin saanut kokea sellaista aatteen paloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tarinan nuoret.

Ammattiratsastaja-aikoinani en politiikkaa miettinyt, ellei se sattunut liittymään alaan. Ei siihen jäänyt aikaakaan 12 tunnin työpäivien jälkeen eikä ympäriltä tullut vastakaikua, jos yritin aloittaa jotain aatteellista keskustelua. Viimeisinä vuosinani Saksassa kuitenkin seurasin lähempää ja suuremmalla mielenkiinnolla yhteiskunnallisiakin asioita. Työpaikallani metallitarviketehtaan konttorissa ja etenkin siellä tehtaan puolella asioista puhuttiin usein hyvin suoraan, työläisnäkökulmasta. Kävin varastokäynneillä usein pitkiä keskusteluja varaston esimiehen, pitkän linjan luottamusmiehen kanssa. Kun vielä Hartz-reformi astui voimaan viimeisinä vuosina ennen Suomeen paluutani ja itsekin tein kakkostyötä mini-jobin ehdoilla viikonloppuisin pienen hotellin respassa ja baarissa viiden euron tuntipalkalla, alkoi yhä enemmän kaikenlaisia ajatuksia itää mielessäni.

Kotiin paluuni jälkeen tunsin pakottavaa halua alkaa toimia yhteiskunnassa erilaisten asioiden eteen. Ihmisten hyvinvointi taloudellisesta asemasta riippumatta, yhteinen ympäristömme, uhanalainen luontomme, inhimilliset ja toimivat kaupungit, Itämeri, lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, he, joiden ääni jää usein kuulematta. Oikeudenmukaisuus oli jo lapsena johtotähteni. Pienenä se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että halusin ehdottomasti yhtä ison jäätelöpalan kuin sisareni. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sen laajemmaksi muuttui oikeudenmukaisuuden käsite mielessäni. Tuo kaikki ei ole muuttunut mitenkään näiden vuosien aikana. Halu vaikuttaa ja palo oikeudenmukaisuuteen, ne ovat edelleen ne liikkeellepanevat voimat, jotka saivat minut taas hakeutumaan ehdolle.

Entäs sitten puoluevalinta? Edellä kerrottu kieltämättä kuulostaa lähinnä vasemmistolaiselta motiivilta hakeutua mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun muutin vuonna 2005 takaisin Suomeen, olin jo päättänyt liittyä johonkin puolueeseen. Ajattelin, että se on kätevin keino päästä jossain vaiheessa mukaan vaikuttamaan. Suomalaisesta puoluepolitiikasta minulla ei ollut vahvaa käsitystä. Niinpä etsin käsiini puolueiden periaateohjelmat ja lähdin tutustumaan niihin poisrajaamisen systeemillä. Se mitä etsin, oli porukka, jossa tavoitellaan oikeudenmukaisuutta, etsitään inhimillistä näkökulmaa, huomioidaan luonto ja ympäristö, ollaan ideoligisia, mutta huomioidaan realiteetit sekä annetaan myös tilaa uusille ajatuksille. Mahdollisuus päästä avaamaan suunsa ihan uutena toimijana olisi myös plussaa, ajatusta jäykästä ja hyvin hierarkisesta perinteisestä puoluetoiminnasta vierastin. Kaikenlaista muutakin etsin ohjelmista ja pyörittelin mielessäni. Lopulta jäljelle jäi Vihreät.

Liityin paikallisjärjestöön ja jo pian tulin vedetyksi mukaan toimintaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa olin jo täysillä mukana kunnallis- ja piiritason toiminnassa. 2008 kunnallisvaaleissa tulin valituksi Espoon valtuustoon.  Tunnen edelleen, että puoluevalinta osui oikeaan. Olen toki kärsinyt omat kasvukipuni matkalla poliittiseksi toimijaksi, eihän elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen ehtinyt toimia puolueen sisällä lähes kaikentasoisissa toimielimissä. Olen myös ollut pariin otteeseen töissä puolueorganisaatiossa. Olen tutustunut valtavaan määrään ihmisiä, jotka tekevät uskomattoman määrän vapaaehtoistyötä yhteisen päämäärän eteen. Vihreissä tunnen itsekin saavani mahdollisuuden toimia ja vaikuttaa. Olen löytänyt oman porukkani, josta silloin teininä haaveilin.

Tällä matkallani olen myös huomannut, että kuntapolitiikka on minun paikkani. Kunnissa tehdään ratkaisuja ihmisten arkeen liittyvissä kysymyksissä. Näihin kysymyksiin ja ratkaisuihin haluan vaikuttaa, olla mukana
rakentamassa hyvää arkea espoolaisille ja sellaista Espoota, jossa meidän kaikkien on hyvä elää. Siksi olen ehdolla kuntavaaleissa, Espoon Vihreiden listalla.

Kuka pääsee päättämään

Olen ehdolla Espoon valtuustoon Vihreiden listalla. Listat jätettiin keskusvaalilautakuntaan tällä viikolla ja vaalit käydään huhtikuun alussa (9.4., ennakkoäänestys kotimaassa 29.3.-4.4 ja ulkomailla 29.3.-1.4.). Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät, siitä enemmän toisen kerran. Nyt juuri mietityttää tämä kiinteästi vaaleihin ja kunnalliseen päätöksentekoon liittyvä asia.

Tässä päivänä muutamana nimittäin monen todellisuuteen havahtuneen ehdokkaan kesken virisi some-keskustelu kampanjoimisesta. Isoissa kaupungeissamme alkaa olla niin, että päästäkseen läpi kuntavaaleissa, tarvitsee melkoisen määrän ääniä. Siinä eivät perheen ja sukulaisten äänet riitä, eivät edes kavereilla vahvistettuna. Eikä siinä mitään, mitä laajempi kannatus, sen todennäköisempää on, että valtuutettu osaa huomioida useiden kuntalaisten näkökulman. Tai on ainakin osannut vaalikonevastauksissaan ja mainonnassaan ottaa monta näkökulmaa huomioon.

Hankalampi tosiasia on, että valtuustoon pääsemiseksi on tehtävä kampanjaa, mieluiten isosti. Jotta saa nimensä ja naamansa tunnetuksi, on seistävä turuillla ja toreilla ihmisiä tapaamassa, jaettava esitteitä, mainostettava printissä ja digimediassa jne. Keskustelumme ei silti koskenut rahaa, vaikka sitäkin teemaa sivusimme. Varsinkin kun vähemmän rahan ajattelee helposti korvaavansa ajalla ja jalkatyöllä. Ei, me puhuimme ajasta ja ajankäytöstä.

Moni periaatteessa kunnallispolitiikasta kiinnostunut on kieltäytynyt ehdokkuudesta elämäntilanteeseen ja aikapulaan vedoten. Hyvin ymmärrettävää. Valtuusto- ja lautakuntatyöhön uppoaa aikaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vielä hullumpi on se rutistus, joka pitäisi tehdä valtuustoon päästäkseen, se kampanja.

Hyvä kampanja suunnitellaan perusteellisesti. Sitä varten kerätään tukijoukot. Sille tehdään budjetti ja rahankeräyssuunnitelma. Siinä jaetaan selkeät vastuualueet. Ja se toteutetaan. Aktiivinen kampanja-aika käsittää ne viikot, jotka jäävät listojen ja numeroiden julistamisen ja vaalipäivän välille, mutta ennen sitä pitää kaiken olla valmiiksi suunniteltuna ja lisäksi eräänlaista esikampanjointia on tehtävä jo pitkään. Näin siis ideaalitilanteessa.

Totuus on kuitenkin, että iso osa ehdokkkaista käy kokopäivätyössä ja huolehtii perheestään. Jotkut pystyvät ajoittamaan vapaitaan vaalien alle, useimmat eivät. Lapsettomat ja ne, joilla on jo isot tai jopa aikuiset lapset, pystyvät yleensä järjestämään aikaa työajan ulkopuolelta. Mutta entäs me, joilla on vielä pienet lapset, mutta jotka haluaisimme silti osallistua päätöksentekooon? Totuus on nimittäin, että kaikenlaisia näkökulmia tarvitaan päätöksentekoon. Ja kukapa toisi enemmän käytännön kokemuksia kunnan palveluiden toimivuudesta kuin se, joka niitä käyttää juuri sillä hetkellä. Jatkan nyt käyttäen itseäni esimerkkinä, koska en halua levitellä muiden aisoita julkisesti. Joten pahoittelen omaan napaan tuijottavaa minäminä-tekstiä jo valmiiksi.

Me pienten lasten vanhemmat olemme aktiivisia hyötyjiä kunnan palveluiden suhteen. Katsotaanpa, mitä palveluita minä ja tyttäremme olemme viime kuukausina käyttäneet:

- aamuisin ennen töihinlähtöä vien lapsen päiväkotiin (varhaiskasvatus)
- tammikuussa tein eskarihakemuksen lähikouluumme (perusopetus)
- kuusivuotisneuvolakin ehti olla vähän aikaa sitten (neuvola)
- käymme usein Puropuistossa leikkimässä (varhaiskasvatus / ulkoilu)
- viikoittain käymme kirjastossa (kirjasto ja kulttuuri)
- kävin itse hammaslääkärissä kahdesti tammi-helmikuussa (hammashuolto)
- viikoittain käymme uimahallissa (liikunta)
- suunnittelimme jo retkipäivän Rövarenille, kunhan saaristoliikenne taas alkaa (ulkoilu)
- luistelu kuului tekemisiimme vielä viime viikonloppuna, nyt kausi taitaa olla ohi (liikunta ja ulkoilu)
- kävimme luontoretkellä Hanikassa ja Klobbenilla (ulkoilu)
- selvittelin parkkipaikka-asioita kaupungilta lapsen synttärivieraiden takia (kadut ja liikenne)

Tässä näin esimerkinomaisesti ensimmäisenä mieleen juolahtavia asioita. Tietysti on paljon muutakin, käytämme esimerkiksi pääasiassa joukkoliikennettä ja polkupyöriä liikkumiseen. Olemme siis jatkuvasti tekemisissä palveluiden kanssa ja tiedämme miten meille suunnatut palvelut toimivat tai eivät toimi kuntalaisnäkökulmasta. Olisi hyvä, että myös tämä lapsiperhenäkökulma tulisi esille päätöksenteossa. Kouluista keskusteltaessa esimerkiksi usein kuulee argumentin: "Mutta kyllähän me kaikki olemme käyneet koulua, tiedämme siis mistä puhutaan." Toki olemme, mutta kansakoulua tai oppikoulua ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin olemassakaan eikä peruskoulukaan enää ole sama kuin minun sitä käydessäni. Siksi palveluiden ajankohtainen tuntemus on tärkeää.

Mutta ei tällainen pienen lapsen vanhempi edes ehdi kampanjoida valtuustoon päästäkseen. Itsehän olen kuusivuotiaani totaaliyksinhuoltaja eli lapsen toinen vanhempi ei ole millään tavalla mukana arjessamme. Mitä teen työajan ulkopuolella, sitä teen lapseni kanssa. Eikä lapseni halua kampanjoida. Jos pääsen valtuustoon, tiedän kokousaikataulun jo vuodeksi kerrallaan. Sama pätee lautakuntiin. Kokouksiin osallistumisen ja niiden aikaisen lastenhoidon voi helposti suunnitella etukäteen.  Lisäksi kokouksia on yhteensä keskimäärin kerran viikossa. Mutta kampanja-aikana liikkeellä pitäisi olla joka päivä. Voisin tietysti raahata lapsen väkisin mukaan. Tai voisin hankkia hänelle hoitajan illoiksi työpäivien jälkeen. Työpäiväni kestää kuitenkin matkoineen 10 tuntia enkä oikeastaan voi vaatia kuusivuotiaalta ymmärrystä sille, että hän viettäisi kuukauden ajan kaikki illat hoidossa, tuon kymmentuntisen päiväkotipäivän perään. En ehkä itsekään kestäisi kiukuttelua, joka siitä seuraisi.

Täsmälleen samankaltaisia ajatuksia oli muillakin perheellisillä keskustelussamme, niin yksin- tai yhteishuoltajilla kuin kahden vanhemman perheen osapuolilla. Tuntuu siltä, että pitäisi kampanjoida täysillä ja olla superaktiivisena ottamassa kantaa kaikkeen koko ajan, mutta elämän realiteetit pistävät vastaan. Ja juuri kun kuvittelee huomioineensa kaiken, jotta pääsee viikonlopuksi vaalitempaukseen tapaamaan potentiaalisia äänestäjiä, sairastuu koko perhe vatsatautiin.

Itse tunnen koko ajan syyllisyyttä, tunnen olevani huono ehdokas, kun en jatkuvasti vilistä pitkin katuja jakamassa (olemattomia) esitteitäni ja twiittaa samalla tauotta sotesta tai ammattikouluista. Päätin kuitenkin, että sovellan ehdokkuuteen samaa kuin muuhun elämään, nyt kun olen vihdoinkin oppinut olemaan armollinen itselleni. Teen se niin hyvin kuin mihin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kykenen. Ja se riittää.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin vähemmän päästä vaikuttamaan. Eikä se tarkoita, että hoitaisin luottamustehtäväni huonommin. Se tarkoittaa vain, että elämäntilanteesta johtuen en pysty näissä vaaleissa tekemään kovin näkyvää kampanjaa. Silti meitä lapsiperheellisiäkin tarvitaan valtuustoissa.

Kaduntallaajan tajunnanvirtaa kuplista ja kuplien ulkopuolisista

Tiedän nyt sohaisevani muurahaispesään. Tai itse asiassa tiedostan kyllä myllääväni sitä kepillä oikein kunnolla. En aio analysoida Yhdysvaltojen presidentinvaaleja sen tarkemmin. Jätän sen politiikan tutkijoille ja tilastotieteilijöille.  Ja kaikille niille muillekin, jotka jatkuvasti seuraavat politiikkaa Atlantin toisella puolella ja ovat siksi perillä siitä huomattavasti itseäni paremmin. 

Minä kommentoin samasta kaduntallaajan näkökulmasta, josta olen yrittänyt aina välillä kommentoida meillä jo vuoden 2008 kunnallisvaaleista lähtien. Tuolloin Perussuomalaiset tekivät ensimmäisen nousunsa. Kotikaupungissani Espoossa he rynnivät valtuustoon nokkamiehensä Soinin johdolla napaten yhteislistalla sitoutumattomien kanssa seitsemän paikkaa. Varsinainen "jytky" tuli vasta seuraavissa eduskuntavaaleissa, mutta merkit olivat jo nähtävissä, tästä kaduntallaajan näkökulmasta. Kesällä Brexit-äänestyksessä Britit saivat oman jytkynsä. Nationalistista äärioikeistolaista liikehdintää ja nousua on ollut vähän siellä sun täällä. Tästä näkökulmasta ei Yhdysvaltain vaalitulos ollut suuri yllätys, vaikka toki viimeiseen asti toivoin erilaista lopputulosta. 

Maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suunnattomasti. Monessa asiassa on otettu valtavia harppauksia eteenpäin ja paljon on muuttunut parempaan suuntaan. On myös asioita, jotka monen mielestä ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Työn laadun ja työelämän laajemminkin muutos on tehnyt sen, että yhä useampi hukkaa paikkansa työelämässä. Yhä useampi stressaa perheensä toimeentuloa ja omaa asemaansa yhteiskunnassa. Työpaikat katoavat tai muuttuvat aivan eri taitoja vaativiksi, kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Omaisuus, mikäli se tarkoittaa rakasta kotia tyhjenevillä syrjäseuduilla, joilla työtä riittää vain osalle, menettää arvonsa. Niin kutsutusta keskiluokastakin (johon kai itsekin kuulun) yhä useampi pelkää menettävänsä oman asemansa. Tämä ei ole samaa ryhmää kuin leipäjonoissa seisovat köyhät, mutta molemmilla ryhmillä on sama pelko tulevaisuudesta ja tunne siitä, ettei saa ääntänsä tarpeeksi kuuluville. 

Muukalaisvihamieliselle lietsonnalle tämä on hedelmällinen pohja. Kun pelkää oman toimeentulonsa puolesta tai tuntee, että jokin uhkaa viedä saavutetut edut ja aseman, on helppoa nähdä muualta tulevat, vieraat, uhkana. Samoin ”rötösherrat kiikkiin” –ajattelu kukoistaa, kun yritetään etsiä syyllisiä talouden muutokselle, jotka pelottavat. Se, että suurimmat rötösherrat ehkä oikeastaan löytyvät sieltä huutelijoiden peilikuvasta, ei ole olennaista. Olennaista on tuntea, että joku on kuullut hädän ja huolen ja vastaa siihen. Tosin populistisella uholla ja katteettomilla lupauksilla, mutta vastaa kuitenkin. Ja vastaa kielellä, jota kuka tahansa ymmärtää. Se voi kuulostaa rivolta ja rajulta, se voi kuulostaa karkealta, mutta se ei kuulosta ylimieliseltä, sitä ymmärtää ilman akateemista taustaa.

Oma somekuplani on ollut ”järkyttynyt” ja ”murtunut”. ”Minun Amerikkani ei ole tuollaisen miehen Amerikka” –kommentointia on näkynyt paljon. Minun Amerikkani on tässä tapauksessa se maa, johon kyseiset suomalaiset ovat vaihto-opiskelijoina tutustuneet, stipendeillä huippuyliopistoissa. Tai turisteina kiinnostavissa kohteissa reissatessaan. Harva on tutustunut siihen muuhun USAan, siihen isojen kaupunkien ja yliopistojen ulottumattomissa olevaan. (En tunne sitä itsekään, sitä en väitä, mutta minulla ei juuri siksi olekaan minun Amerikkani –käsitystä, vaan hyvin sekava ja epämääräinen käsitys kyseisestä suurvallasta.) Minun Suomessani eivät perussuomalaiset arvot voi voittaa, sanottiin vielä vaalien alla 2011. Toisin kävi. Eikä tilanne vieläkään ole ratkaisevasti muuttunut, joskin nyt gallupit lupailevat jo muuta kuntavaaleihin eivätkä gallupit meilläpäin ole viime vuosina suunnan suhteen kamalasti valehdelleet, vaikka sitä usein moni on toivonut. 

Ilmastonmuutos on valtavan iso asia, liian suuri hahmotettavaksi. Pakolaiset puhuttavat, eikä moni jaksa hahmottaa, että heidän määränsä vain lisääntyy, kun yhä useampi alue maapallolla muuttuu elinkelvottomaksi. Netti pursuaa vihaa kaikkea vierasta kohtaan. Ja niitä kohtaan, jotka vieraita haluaisivat auttaa. Kun itse pelkää, on helppo tarttua tähän vihaan ja yrittää reagoida. Vaikkapa sitten äänestämällä sitä, joka uhoaa muuttavansa tilanteen. Se, että hänellä ei ole välineitä eikä mahdollisuuksia siihen, jää toissijaiseksi lupausten rinnalla. Suvaitsevaisuus kuulostaa pelottavalta, jos tuntee itse jäävänsä sen jalkoihin. Silloin sitä helposti tarttuu täkyyn ja alkaa itsekin uskoa, että kieltämällä muiden hädän ja avuntarpeen pelastaa itsensä. Empatiaa ei nettipalstoilla valitettavasti arvosteta kovin korkealle. Netissä vellova viha ei silti oikeuta väkivallantekoihin, enkä tarkoita ymmärtämisellä, että tekoja ei tulisi tuomita. Väkivalta ei koskaan saisi olla ratkaisu ja heikommassa asemassa olevaa kohtaan tehty väkivallanteko on kaikista raukkamaisin. 

Tästä on puhuttu paljon viime vuosina, mutta haluan sanoa sen vielä kerran: yritetään kurkistaa sen oman kuplan ulkopuolelle sen sijaan, että vain huudellaan toisessa kuplassa elävien olevan typeriä. Eikä vain kurkistaa, vaan ymmärtää muunlaistakin elämää. Ymmärtää niitä pelkoja, jotka saavat toivomaan muutosta ja siten äänestämään meidän näkökulmastamme mahdotonta ehdokasta. Ymmärtää, että kaikki päätökset vaikuttavat ihmisiin, myös niihin, joiden elämä on aivan muuta kuin meidän elämämme. Kun rikkaat neuvovat köyhiä sienestämään ja marjastamaan saadakseen ruokaa tai ruokarahaa, kuulostaa se ylhäältä annetulta ja ylimieliseltä neuvolta. Kun korkeasti koulutettu poliittisesti kokenut maailmanmatkaaja kertoo miksi öykkärimäistä ehdokasta ei pidä äänestää, kuulostaa se toisenlaisella taustalla varustetun mielestä ihan yhtä ylimieliseltä. Reaktio on helposti uhmakas kyseisen ehdokkaan äänestäminen, vaikka kuinka on kyse aikuisista ihmisistä. Koska se on inhimillistä, näin tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta. 

PS. Ole minäkin huolissani maailman tilasta sekä ennen eilistä että sen jälkeen. Mutta kauhistelun sijaan haluaisin ymmärtää. Ymmärtää maailmaa oman etuoikeutetun kuplani ulkopuolella. Ymmärtää sitä vihaa, jota koetaan pakolaisia, ulkomaalaisia, naisia (ainakin naisia valta-asemassa) tai erilaisuutta kohtaan, maailman muuttumista kohtaan, eri uskontoja kohtaan. Ei se viha synny itsestään, siihen on syy. Syy tai syitä, joita en ehkä koskaan pysty ymmärtämään enkä varsinkaan hyväksymään, mutta yrittää haluaisin, jotta voisin ehkä toivoa muutosta.