Palautetta Länsimetron myötä tehdystä joukkoliikenneuudistuksesta

Kuluneella viikolla kirjoittelin ylös havaintojani Länsimetron myötä tapahtuneiden joukkoliikenneuudistusten toimivuudesta, tai ehkä paremminkin toimimattomuudesta. Moni asia on mennyt hyvin, mutta moni asia on myös mennyt ihan päin mäntyä. Tällaista palautetta lähetin sekä HSL:n virallisen palautekanavan kautta että eri toimielimissä vaikuttaville luottamushenkilöille. 

"Nyt, kun Espoon joukkoliikenneuudistuksen jälkeen on kuljettu jo reilut kaksi viikkoa, on hyvä kirjata ylös muutamia havaintoja, jotka eivät ole yksittäisistä vikatiloista johtuvia ongelmia, vaan toistuvat päivittäin. Nämä ovat omia havaintojani, joita minulla on hyvää aikaa tehdä, koska joudun nykyisin entisen tunnin sijaan varaamaan työmatkaani 1,5 tuntia suuntaansa. Jos kaikki osuu nappiin, pääsen hieman nopeamminkin, mutta toistaiseksi näin on käynyt kerran ja matkustan kuitenkin kaikkina arkipäivinä aamuin illoin.

1.       Matinkylän terminaali, ahtaus ja liukuportaat

- liukuportaat eivät vielä kertaakaan ole olleet toiminnassa jatkuvasti aamuin illoin työmatkani aikana. Eli aina joko ylhäältä välitasolle tai välitasolta alas ovat portaat jumissa

- ei ole helppo ymmärtää, miksi aamuruuhkassa vain yhdet portaat kulkevat alaspäin, koska ihmisistä valtaosa on menossa alas

- toki oli reipasta reagointia vaihtaa liukuportaiden kulkusuunta niin, että metrolaiturille tullaan ja poistutaan nyt ”oikeasta suunnasta”. Varsinaista ongelmaa tämä ei kuitenkaan ratkaissut: yhteentörmäykset ja ruuhkautuminen tapahtuvat nyt vain liukuportaiden yläpäässä, koska busseista tulevat ihmiset tulevat ”väärästä” suunnasta metroasemalta tulevia vastaan.

- johtopäätös: terminaali on liian ahdas, jotta siellä voisivat sujuvasti kulkea aamuruuhkassa kaikki Matinkylän länsi- ja osin pohjoispuolelta tulevat asukkaat, jotka tuodaan terminaaliin syöttöliikenteellä

- onko ollenkaan otettu huomioon, että sisäisen liikenteen rajun heikentämisen takia (esim. 12,14 lakkautus) myös monet muut kuin ennen Kamppiin matkustaneet joutuvat nyt kulkemaan pätkän metrolla tai muualle Espooseen liikkuvat (esim. 3, Kivenlahti-Leppävaara lakkautettiin) kulkevat lyhimmän kokonaismatka-ajan mukaan nyt Otaniemen / Helsingin keskustan kautta)

2.       Metron ruuhkaisuus

-          HSL:n Anttila lausui viikonlopun Länsiväylässä, ettei ole nähnyt torstaina 11.1. ruuhkaa Matinkylän metrossa aamuruuhkan aikana: ”Ensimmäinen metro, jossa oli selvästi seisomakuorma, lähti kello 8.04. Sekin oli junan alkupäässä” Anttila ja minä olemme varmaan olleet eri Matinkylän asemilla. Tai ehkä Anttila oli paikalla vasta ruuhka-ajan jälkeen, koska ihmiset joutuvat nyt liikkumaan mahdollisuuksiensa rajoissa aikaisemmin kuin ennen pidentyneiden matka-aikojen takia. Joka tapauksessa tuona torstaina 11.1. noin klo 7.30, olivat ensin liukuportaat laiturille jumissa ja niiden edessä seisoi vartija, joka ei päästänyt matkustajia edes kävelemään alas. Onneksi portaat lähtivät liikkeelle ennen kuin paniikki taakse ylemmistä liikkuvista portaista koko ajan tiivistyvästä ihmismassasta ehti puhjeta. Kun matkustajat sitten rynnivät laiturille ja metroon, jonka piti lähteä minuutin sisällä, mutta joka lähti noin viisi minuuttia myöhässä, kuten niin usein, oli jokainen vaunu ääriään myöten täynnä. Saattaa olla, etteivät kaikki mahtuneet tälläkään kertaa kyytiin. Itse seisoin melko perällä erään vaunun oven kohdalla niin puristuneena nurkkaan tungoksessa, että vain hädin tuskin sain kaivetuksi laukustani puhelimen päästäkseni ilmoittaman töihin, että myöhästyn (taas) kokouksesta. 

- varmasti työmatkaliikenteen huippujen ulkopuolella on vähemmän ruuhkaista, mutta työaikojen ja lastenhoidollisten syiden takia monen on pakko matkustaa juuri pahimman ruuhkahuipun aikana, tämä tulisi huomioida paremmin liikennettä suunniteltaessa

3.       Metron aikataulujen epäluotettavuus

 –  toistaiseksi Matinkylän metro on ruuhka-aikana usein lähtenyt viisikin minuuttia myöhässä. Ehkä pitkälti edellä kuvattujen ruuhkaongelmien takia. Muutama minuutti ei toki tuntuisi missään, jos ei pitäisi ehtiä vaihtoyhteyteen.

-    ruuhka-aikana metron aikataulu ei pidä, yleensä väli Matinkylä-Otaniemi kestää noin 10-12 minuuttia (ja edelleen pitäisi ehtiä siihen vaihtoyhteyteen)

4.       Liityntäliikenteen ongelmat

-          liityntäliikenne on ainakin toistaiseksi osoittautunut huomattavasti epäluotettavammaksi kuin suorat bussit ennen, vähän väliä jää aamuisin yksi vuoro välistä (kokemukset bussista 143)

-          liityntäliikenteen vuoroväli ainakin Ala-Soukasta matkustavilla piteni, eli edellä mainittu epäluotettavuus korostuu, kun odotusajaksi tulee pysäkillä vähintään 20 minuuttia entisten 13-16 minuutin sijaan, jos yksi vuoro jää ajamatta

-          moni liityntälinja (etenkin Nöykkiö-Latokaski -alueelta ja Finnoontien varresta) kulkee niin mutkitellen, että matka Matinkylään kestää puolikin tuntia, mikä on aika hyvä saavutus alle 10 km matkalta

-          liityntäbussit ovat olleet niin täynnä (osittain ehkä ajamatta jääneiden vuorojen takia, kokemus bussista 143), että pahimmillaan matkustajia on jäänyt pysäkeille tai Matinkylästä lähdettäessä terminaaliin

-          edelliseen liittyen: on kai selvää, etteivät liityntäbussien puolen tunnin vuorovälit voi viikonloppuiltaisin toimia, kun metro syöttää jatkuvasti lisää matkustajia Matinkylään. Ainakin sunnuntaina 7.1. terminaali oli noin puoli kahdeksalta illalla tupaten täynnä odottajia ja ainakaan 147 ei voinut ottaa kaikkia halukkaita kyytiin, koska kapasiteetti oli täynnä. Sama jollain kauemmalla laiturilla, mutta en päässyt tarkistamaan mikä bussi oli kyseessä, koska omani tuli juuri silloin.

5.       Yöbussit

 -          viimeinen metro Kampista lähtee klo 23.17. Ensimmäinen yöbussi 147N (ja muut samoihin aikoihin) lähtee klo 00.02. Väliin jää 45 minuutin tauko liikennöinnissä eivätkä ensimmäisinä viikonloppuina kaikki halukkaat ole mahtuneet edes tuon ensimmäisen bussin kyytiin. Palvelutason heikennyt on huomattava, juuri tuossa ennen puoltayötä liikkuu hurja määrä ihmisiä, jotka ovat tulossa ravintoloista, teatterista, elokuvista jne.

6.       Länsimetron aiheuttaman matkapahoinvointi

-          6-vuotias tyttäreni oksentaa metrossa, jos matka on pidempi kuin Matinkylästä Tapiolaan.  Tällaisia ongelmia ei koskaan ole ollut itämetrossa eikä muualla Euroopan suurkaupungeissa, ei myöskään busseissa.

-          itsekin voin huonosti välillä Matinkylä-Kamppi, mutta en onneksi oksenna, muuten kärsin matkapahoinvoinnista vain satunnaisesti ja tiedän aina syyn

-          moni tuttava on valittanut korvasärkyä Länsimetrossa

-          koska kaikki eivät voi Länsimetroa näistä syistä käyttää, on kestämätöntä, ettei yhtään suoraa bussilinjaa ole säilytetty. On kohtuutonta, että joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa vähintään kahdesti ja käyttämään vaihtoaikataulujen takia matkaan lähes 1,5 tuntia tai enemmänkin, jos pitää esim. päästä Soukasta 20 km:n matka Helsingin keskustaan eikä voi kulkea metrolla em. syistä. Ainoa yhden vaihdon yhteys on 542 + juna, mikä on erittäin hidasta matkantekoa. 

Palautetta on varmasti tullut suunnaton määrä. Toivon, että palaute myös huomioidaan ja korjausliikkeitä tehdään. Liian moni on jo nyt siirtynyt yksityisautoilijaksi. Kerran menetettyjä joukkoliikenteen käyttäjiä on vaikea houkutella myöhemmin takaisin. Toistaiseksi palautevyöryn kommentointi on mediassa ollut ylimielistä ja vähättelevää (vrt. ylhäällä HSL:n Anttilan kommentit ruuhkasta). Myös HSL:n palautepalvelu toimii automaattivastauksilla siten, että varsinaisiin kysymyksiin ei vastata, vaan copypastetaan valmiita vastauksia vähän sinne päin. Näin ei vahvisteta luottamusta julkiseen liikenteeseen eikä kannusteta ihmisiä osallistumaan yhteisten asioiden kehittämiseen. 

Länsimetrossa on paljon hyvää, mutta kaiken Etelä- ja Länsi-Espoon joukkoliikenteen ohjaaminen metroon on paitsi lyhytnäköistä myös turhaa. Muitakin tapoja päästä pisteestä A pisteeseen B tarvitaan. Pidentyneet kokonaismatka-ajat ja monien vaihtojen myötä lisääntyneet liikkumisen epävarmuustekijät tulevat pidemmällä aikavälillä varmasti vaikuttamaan laajemminkin kuin yksittäisten ihmisten ärtymyksenä, ainakaan talous ei kohene uupuneiden ja työmatkojen takia loppuunpalaneiden tai irtisanoutuneiden kuntalaisten vaikutuksesta."

Nostalgiaa pahimmillaan - muistoja bussilinjasta

Tämän kirjoitin 2.1.2018. Ilmeisesti unohdin painaa "julkaise" -nappia. En muuta sisältöä siksi, vaikka uudistus ei nyt enää olekaan huomista, vaan jo reilusti eilistä. Myönnän olevani toivoton nostalgikko ja iso osa pysyvyyttä elämässäni katosi, kun tietyistä bussilinjoista luovuttiin.

Varhaisin bussimuistoni on Espoon auton vihreistä busseista. 105 pehmeine punaisine penkkeineen kulki tuolloin Oravannahkatorilta, kotipysäkiltämme, Helsingin linja-autoasemalle. Viisivuotiaana elämäni mullistui, kun muutimme pois Tapiolasta. "Kaupungin bussi" olikin 149 tai 147, myöhemmin ihanan nopea 150. Mutta tärkein, se joka vei uudesta kodista taas käymään Tapiolassa, isovanhempien luo ja balettitunneille, oli linja 12. Tuolloin yleensä siniharmaa Tyllilän linjan bussi. "Kaupunkiin" ajoivat keltaruskeat Auto Arvelat. Kaikenlaiset asiat elämässä muuttuivat, uudesta kodista tuli vanha koti, 12 ja12K olivatkin ensin 12K ja12S, sittemmin 12 ja 14, mutta reitti oli ja pysyi. Maailmallakin ollessani, kotona käydessäni, hyppäsin bussiin numero 12 ja köröttelin tervehtimään isovanhempiani. Jos jokin oli elämässä pysyvää, oli se tuo Tapiolasta Kivenlahteen / Soukkaan ja taas takaisin Tapiolaan kulkeva rengaslinja. 

Asun taas Soukassa, isovanhemmat yhä Tapiolassa. Mutta huomisesta alkaen en enää pääse heidän luokseen näppärästi kulkuvälineitä vaihtamatta. Länsiväylän linjoja jään kaipaamaan niiden nopeuden ja kätevyyden takia. Mutta noita rengaslinjoja, joita olen vuosikymmenten aikana kironnut lukemattomia kertoja lukuisten liikennevalojen ja pysäkkien aiheuttamien viivästysten takia, niitä jään kaipaamaan, koska niihin on aina liittynyt tuttuuden, turvallisuuden ja jälleennäkemisen tunne. Jopa silloin, kun oikeastaan pitkään kammosin bussimatkustusta, koska siskon jalka oli jäänyt keskiovien väliin puristuksiin.

Kyllä, olen sentimentaalinen ja vähän tyhmäkin. Minulla on myös järkisyitä olla pitämättä uudistuksesta. Mutta joskus tunne jyrää järjen ja sitä jää kaipaamaan jotakin, joka ei välttämättä ole edes kaipauksen arvoinen. Vain siksi, että se on edustanut pysyvyyttä ja ollut kestävä linkki sen oikeasti varhaisen ja kaiken sen jälkeen tulleen välillä.

Kesämuistoja

Olen hehkutellut tätä asuinaluettamme aina välillä. Nyt pitää hehkuttaa lisää. Facebook nimittäin tarjosi kuvamuistoja elokuulta ja niiden myötä aloin miettiä, miten meillä on täällä kaikkea. Töitä lukuunottamatta voisin pysyä omilla hoodeilla minnekään muualle poistumatta enkä jäisi mistään paitsi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna totesin, että on aika lunastaa lapselle puolihuolimattomasti heitetty lupaus telttayöstä saarella. Voisi olla aika hankala nakki veneettömälle, jos ei sattuisi asumaan kävelymatkan päässä saaristovenelaiturista. Saaristovene tuo Espoon hienon saariston kaikkien ulottuville. Joten uhmsimme sääennusteita, kasasimme varusteet ja veneilimme telttailemaan Stora Herröseen. Kyllä kannatti! Sadetta ei tullut pisaraakaan, saari oli täynnä mustikoita ja ihanaa rauhaa.

(No niin, olen käyttänyt nyt pari viikkoa siihen, että yritin lisätä muutaman kuvan enemmän saarireissulta. Eivät lataudu, eivät millään laitteella eivätkä missään muodossa. Joten unohdetaan ne ja jätetään reissun kuvamuistelot tuon yhden varaan. Jatkan itse asiasta.)

Tuon retken jälkeen alkoi eskari ja koulun alun kanssa starttasivat myös harrastukset yksi toisensa jälkeen. Himoharrastajatyttären ei tarvitse poistua omalta asuinalueelta yhdenkään harrastuksen takia. Äitikin tuulettaa, kun kaikkialle pääsee kävellen. Taidekoulupäivänä matka on lyhyin, koululta kuten kotoakin parisataa metriä. Tanssitunnille parisataa enemmän. Uimakoulupäivä? Ei huolta, parinkymmenen minuutin kävely vie uimahallille. Ratsastustunnille pääsee vartissa kävellen. Toki täällä voisi harrastaa myös mm. jääkiekkoa tai jalkapalloa, salibandya, yleisurheilua tai partiota. Mutta kaikkeen ei meidän perhe repeä, vaikka tarjontaa kyllä riittää.

Eskari ja samalla tuleva koulu sijaitsevat parinsadan metrin päässä kotiovesta, kirjasto samoin. Puolen kilometrin säteellä on kaksi ruokakauppaa. Luontopolulle pääsee kävellen vartissa ja se merenranta on tosiaan kivenheiton päässä. Sieltä löytyy saaristovenelaiturin lisäksi uimaranta. Ja jos nyt ihan välttämättä haluaa laajemman kauppavalikoiman äärelle, pyöräilee Isoon Omenaan parissakymmenessä minuutissa. Sama aika menee bussilla Helsingin keskustaan.

Mietin paluuta tänne kotiseudulle kauan. Kun oli päättänyt palata Espoonlahteen, oli päätös Soukasta tulevana kotina helppo. Enkä ole katunut hetkeäkään. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Arki alkoi, siirryttiin koulumaailman tahtiin

Kesäkuu meni sairastaessa, heinäkuu lomaillessa. Nyt arjen taas toden teolla alkaessa ehtii taas näpytelläkin. Oikeastaanhan arkemme alkoi jo melkein kaksi viikkoa sitten, kun loma loppui ja työt alkoivat. Tuolloin lapsi palasi viela muutamaksi päiväksi vanhaan päiväkotiinsa. Kuitenkin tuntui siltä, että elimme välivaihetta ja se todellinen arki, se jonka mukaan mennään seuraavat kymmenen kuukautta (tai vuotta), alkoi vasta tänään.

Otsikko on hieman harhaanjohtava. Kuusivuotias ei suinkaan aloittanut koulua tänään, mutta vaihtoi päiväkodista koulun eskariin eli tavallaan siis aloitti koulunsa. Ainakin alamme elää koulujen työ- ja loma-aikojen mukaan. Toki voin edelleen viedä lapsen hoitoon aamulla ennen töihinlähtöä eli ei tarvitse vielä oppia itsenäisiä aamulähtöjä ja eskarilaiselle järjestyy hoito myös koulujen loma-aikaan, mutta olen päättänyt itse asennoitua pitämään myös syys- ja talvilomat mahdollisuuksien mukaan. Pidän tätä eräänlaisena harjoitteluvuotena itsellenikin: nyt on vielä mahdollisuus lomahoitoon, jos en onnistukaan järjestämään töitäni ja vapaitani koulun aikataulujen mukaan. Ensi vuonna aikataulut ovatkin sitten totista totta eikä takaporttia päivähoitoon enää ole.

Kun itse aloitin aikoinani eskarin Kipparin tuolloin tuliterässä päiväkodissa, joka edelleen jököttää paikallaan Ruorimiehenkadun päässä, kuljin sinne aamulla itsekseni saman kadun - joka oli myös kotikatumme - varrella olevan perhepäivähoitajan luota. Kello yhdeltä eskarin päättyessä kuljin saman matkan takaisin perhepäivähoitajan luokse. Tyttäreni vien aamulla ennen töihinlähtöä koululle päivähoitoon, missä hän klo 8.30 vaihtaa käytävän toiselle puolelle eskariin ja neljä tuntia myöhemmin taas päivähoidon puolelle. Iltapäivällä haen hänet töistä tullessani kotiin, ellei hakemisesta ole sovittu jonkun muun kanssa. Toimiva systeemi tuolloin, toimiva systeemi nyt. Mutta entä ensi vuonna? 

Olen jo totutellut ajatukseen siitä, että ensi vuonna seitsemänvuotias opettelee lähtemään kouluun yksikseen, tarvittaessa puhelinohjauksen avulla. Ja eiköhän hän sen opikin. Meillä on totuttu siihen, että lapset itsenäistyvät varhain. Hienoa olisi olla aamuisin kotona, mutta se ei meidän tapauksessamme ole mahdollista kuin ehkä ihan ekaluokan alussa. Voisiko homma toimia jotenkin toisinkin? Siten, että vanhemmat voisivat käydä kokopäivätyössä eikä pieni koululainen silti joudu suoriutumaan aamu- ja iltapäivästä sekä loma-ajoista itsekseen?

Olimme kesällä tervehtimässä ystäviäni Saksassa. Tuossa maassa, jossa kotiäitiyhteiskunta on kukoistanut pitkää eikä ole edes oletettu, että äidit kävisivät kokopäiväisesti töissä. Päivähoitojärjestelmät vaihtelevat eri osavaltioissa, mutta yhteistä niille on olllut se, ettei niitä oikein ole. Kun itse vielä asuin Saksassa, lopettivat useat ystäväni kokopäivätyöt lapsen saatuaan, jos ei käsillä ollut äitiä tai anoppia, joka oli valmis huolehtimaan lapsenlapsestaan työpäivien ajan. Varakkaammissa piireissä palkattu hoitaja oli tietysti myös vaihtoehto. Jos kunnallista päivähoitoa oli saatavilla, oli se pääasiassa puolipäiväistä. Koululaisia piti myös olla vastaanottamassa kotona jo alkuiltapäivästä (tämä toki myös vaihtelee osavaltioittain ja paikkakunnittain). Mutta nyt kuulin miten kehitys on kehittynyt ainakin pienten koululaisten suhteen.

Ystävilläni on tytär, joka aloittaa koulun vuoden kuluttua. Samaan aikaan omani kanssa, vaikka onkin vuotta nuorempi. He olivat ottaneet selvää nykyisistä käytänteistä kotipaikkakunnallaan ja todenneet, että lapsen voi viedä koululle jo aamulla työmatkallaan, siellä on hoitaja ottamassa lasta vastaan. Koulupäivän jälkeen kaikki koululaiset (1.-4. luokka) voivat jäädä hoitoon sovituksi ajaksi. Viideltä iltapäivällä lähetetään viimeisetkin lapset kotiin. Olin vaikuttunut. Erityisesti pidin tuosta, että kaikki ikäluokat ovat samalla viivalla. Näin ei yhdenkään yksinoloa pelkäävän kolmasluokkalaisen tarvitse tuntea oloaan noloksi ja erilaiseksi, kun muutkin samanikäiset voivat olla hoidossa aamuin illoin.

Pikkukoululaisten loma-aikoja olen pohtinut ennenkin. Tuolloin mainitsin kuulemastani ideasta koululla järjestettävästä kesätoiminnasta, kunnan toimintana. Vähän sama tuli mieleen tässä aamu- ja iltapäivähoitoasiassa. Toki Espoon koulujen iltapäiväkerhot eri palveluntuottajien tuottamana (varmasti paikan saa vain ekaluokkalainen) toimivat nykyisin jo melko hyvin. Silti jäävät nuo yksinäiset aamut, varsinkin jos koulu alkaa myöhemmin kuin ensimmäiseltä oppitunnilta, ja loma-ajat.

Kouluista ja kerhotoiminnasta puhutaan paljon ja hankkeitakin on kehitelty asian tiimoilta. Omana alakouluaikanani kerhot olivat arkipäivää. Itse kävin parhaimmillaan koululla kolmessa eri kerhossa viikoittain muiden harrastusteni ohella. Nyt niitä halutaan etenkin harrastusmahdollisuuden takia, mikä on ymmärrettävää. Itse en kuitenkaan haluaisi unohtaa sitäkään puolta, että myös yksinään kotona koulun jälkeen oleskelevalla lapsella olisi paikka mihin mennä ja missä toimia ohjatusti yhdessä muiden kanssa. Kerhotoiminta toisi myös vaihtelua puistoleikkeihin niille, joilla asukaspuisto on lähellä kotia ja siten relevantti vaihtoehto löytää iltapäiväksi paikka, jossa on läsnä myös aikuisia. Kaikki eivät tällaista kaipaa, mutta olisi hienoa, että mahdollisuus olisi olemassa niille, jotka sitä tarvitsevat. On kaikkien etu, että lapsella on turvallinen olo. On myös kaikkien etu, että vanhempi voi käydä töissä ilman, että koko ajan sisuksissa nakertaa huoli lapsen pärjäämisestä.

Vaalitulostuumailua

Ensin pitää todeta yleisellä tasolla, että huikean hienosti meni! Sekä kunnallisesti että valtakunnallisesti reilu nousu lämmittää mieltä. Neljä lisäpaikkaa Vihreille Espoossa, mieletöntä! Saimme todella osaavan ja fiksun uuden valtuustoryhmän, jossa sopivasti yhdistyvät kokemus ja uudet kasvot. Onnittelut kaikille hienosta vaalituloksesta!

Sitten sinne henkilökohtaiselle puolelle. Ensin totean kliseisesti, mutta en ironsesti, että aivan aluksi haluaisin kiittää. Kiittää teitä, jotka luotitte ja annoitte äänenne minulle. Kiittää teitä, jotka uskoitte minuun ja suosittelitte ystävillennekin. Ilman teitä ei olematon kampanjani olisi ollut tämänkään veroinen. Tiesin jo alunperinkin, ettei minulla ole varaa mainostaa. Kuvittelin, että voisin korvata osan mainonnasta ahkeralla jalkatyöllä turuilla ja toreilla. Väärin kuviteltu. Kampanja-aikaan sattui muutaman yhdistyksen kokoukset viikonlopuille ja arkisin taas tämä kymmenen tunnin pala, jonka työ matkoineen vie, on liian suuri, jotta sen jälkeen voisi vielä kampanjoidakin. Sen ylijäävän ajan tarvitsee nimittäin lapseni. Kuusivuotias ei ymmärrettävästi jaksa kovin kauan seisoskella teltalla kuuntelemassa, kun äiti juttelee ihmisten kanssa, vaan kaipaa pitkien päiväkotipäivien ja isovanhemmilla hoidossa olemisen vastapainoksi rauhallista aikaa kahden kesken. Niinpä ainoa, mitä ehdin tehdä, oli blogitekstien näpyttely puhelimella bussissa työmatkan aikana. Se on yllättävän hauskaa, jatkan ehdottomasti! Mutta ei riitä yksinään vaalimenestykseen, kun en ole mikään blogijulkkis tai muuten valmiiksi tunnettu henkilö.

Toinen, mikä minulta puuttuu, ovat harrastus- ja lapsiperhekontaktit kotialueella. Muutin takaisin Soukkaan vasta 1,5 vuotta sitten. Vaikka minulla on alle kouluikäinen lapsi, en tunne muita sen ikäisten vanhempia kuin kourallisen, koska emme eläneet täällä vauva- ja puistoelämäaikana. Tunnen siis vain muutamia kasvoja päiväkodista, koska emme nykyäänkään ehdi puistoilla kuin viikonloppuisin. Varsinainen verkostoituminen on edessä vasta ensi syksynä, kun lapsi aloittaa eskarin. Itsekin aion joka tapauksessa taas alkaa harrastaa enemmän, joten voin tulevina vuosina näitäkin reittejä pitkin osoittaa yhä useammalle henkilökohtaisesti olevani luotettava ja tarmokas.

Tietysti minulta puuttui myös tukiryhmä ja draivi ympäriltä. Halukkaita apureita olisi ollut (kiitos rakkaat ystävät!), mutta ilman esitteitä ja jalkautumista on ketään vähän vaikea mainostaa. Mutta ei se mitään, neljän vuoden päästä aloitetaan ajoissa ja kunnolla!

Sitten se vaikeimmin tunnustettava osuus: minua myös vähän pelotti kampanjoida. Olisin kovasti halunnut valtuustoon, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin elämämme järjestänyt, jos kuukauteen olisi tullut monta pitkään kestävää iltakokousta lisää. Espoo on tunnettu pitkistä kokouksistaan niin valtuustossa kuin lautakunnissa. Kuinka usein en olisi ollut laittamassa lastani nukkumaan? Kuka sen olisi tehnyt? Miten lapsi olisi sopeutunut? Ajattelin, että näissä vaaleissa lapseni on jo iso. Mutta ei kuusivuotias ole iso. Häntä ei tulevinakaan vuosina olisi voinut jättää kotiin yksin kokousilloiksi, ei vaikka lapsi itse haluaisi. Hän on jo pitkän työmatkani takia paljon hoidossa. Mitä hoitoiltojen lisääminen olisi tehnyt suhteellemme? Jätin edelliset kuntavaalit väliin, koska ajattelin lapseni olevan liian pieni, mutta nyt oma nälkä vaikuttamiseen oli jo kova, joten väitin itselleni, että hän pärjää kyllä jo. Pärjäisihän hän, jos olisi pakko ja jos kyse olisi vain kokouksista. Kun kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, johon kuuluvat myös pitkät työpäiväni ja niiden takia tarvittava hoito, ei olisi enää reilua lasta kohtaan vaatia häntä ymmärtämään vielä tiheään toistuvia iltakokouksiakin. Seuraavien vaalien aikana se olen minä, joka istuu iltaisin yksin kotona soittelemassa kavereiden kanssa tai harrastamassa huitelevan lapsensa perään. Silloin tilanne on aivan toinen. Kismittää myöntää, että totaaliyksinhuoltajuus olisi peruste olla osallistumatta, mutta kyllä se vain on. Ei aina eikä kaikilla, mutta tässä meidän tämänhetkisessä tilanteessamme kyllä.

Tiedän kyllä, että kampanjakaan ei välttämättä tuo hurjaa äänimäärää. Mutta uskallan ensi kerralla silti kokeilla. Vuoden 2008 vaaleissa en kampanjoinut ollenkaan henkilökohtaisesti, mutta olin jatkuvasti kadulla tekemässä yhteistä kampanjaa. Sain lopulta yli 500 ääntä ja menin heittämällä valtuustoon. Mutta vuodet ja kauden katkeaminen tuolloin kesken ovat tehneet tehtävänsä eikä selvästikään pelkoa (tai toivoa) tuollaisesta yllätyksestä enää ole. Joten ensi kerralla yritetään täysillä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään pettynyt. Normaalisti ensikertalaiselle 135 ääntä varmasti riittäisivät, ainakin näin vaatimattomalla panoksella. Mutta jos taustalla on vanha todella kova tulos, kaihertaa pudotus silti, vaikka tiedostaisi realiteetit kuinka hyvin. Nyt olin toivonut ihmettä, joka toisi 50-100 ääntä enemmän, jotta olisin paremmassa asemassa luottamuspaikkajaossa. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä puoli tässä on se, että tahto toimia on edelleen olemassa ja nälkä vaalien suhteen on nyt kovempi kuin koskaan. Neljän vuoden kuluttua tempaistaan, sillä välin jatkan taustalla toimintaa meille kaikille entistä paremman Espoon eteen. Ja vielä kerran kiitos teille, jotka uskoitte ja luotitte!

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!

Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.

Teemoja tiivistettynä

Tajusinpa näin viiveellä, etten ole ottanut täällä blogin puolella varsinaisesti kantaa kuin muutamaan kuntapolitiikan teemaan, sekin hajanaista ja pohdiskelevaa. Olen niitä kirjoittanut Espoon Vihreiden sivuille esittelyyn ja avannut vaalikoneissa, mutta täällä olen keskittynyt muuhun kuin vaaleihin. Joten seuraavaksi itselleni tärkeimmät kuntapolitiikka-asiat pähkinänkuoressa.

Mitä haluan kotikaupungiltani?  Ennen kaikkea haluan olla mukana rakentamassa ja säilyttämässä sellaista Espoota tuleville sukupolville, ettei meidän tarvitse hävetä tekemiämme ratkaisuja lastemme edessä. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan kaupungin, joka huolehtii lapsistaan ja vanhuksistaan. Haluan kotikaupungin, joka tarjoaa lapsilleen terveet koulut ja tarpeeksi henkilökuntaa niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksen puolella. Kaupungin, jossa saa ikääntyä arvokkaasti ilman pelkoa tulevasta ja joka tukee myös elämän alamäissä. Kaupungin, joka tarjoaa ratkaisuja ja mahdollisuuksia erilaisiin elämänvaiheisiin ja –tilanteisiin.

Siis kärkeen turvallinen lapsuus ja nuoruus, sisältäen myös turvallisen sisäympäristön eli suomeksi sanottuna homekoulut ja -päiväkodit kuntoon! Ei leikata varhaiskasvatuksesta tai koulutuksesta enää yhtään. Näissä lapsissa ja nuorissa on meidän kaikkien tulevaisuus, turvataan se. Muistetaan, ettei digitalisaatio korvaa turvallisten aikuisten läsnäoloa. Aina kannattaa taloudellisesta puolesta puhuttaessa muistaa myös, että koulutus tulee halvemmaksi kuin syrjäytyminen - tai syrjäyttäminen. Ajatellaan siis kauemmksi kuin seuraavaan vaalikauteen, ennaltaehkäistään.

Elämänkaaren toinen pää, inhimillinen vanhuus, on turvattava! Kotona asuminen on hieno tavoite ja monelle hartain toive. Kotipalveluita tulee siis kehittää. Silti pitää myös muistaa, että palvelut henkilön ja tilanteen mukaan. Siinä missä koti voi monelle olla se paras paikka, ei se ole sitä kaikille. Jos kotona asuminen ei enää ole turvallista, on tarjottava laitoshoitoa, joka kaipaa myös vahvasti kehittämistä, ei unohdeta sitä kotihoitoon satsattaessa.

Elämä ei aina ole pelkkää ylämäkeä ja ruusuilla tanssimista. Joskus vastassa on sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä, mielenterveydellisia ongelmia. Näissäkin tilanteissa pitää muistaa, että jos autamme ajoissa, säästämme inhimillisen kärsimyksen lisäksi euroja.

Yhteiskunnan sivistystaso punnitaan siinä, kuinka hyivn yhteisö huolehtii heikoimmistaan. Lapset ja vanhukset tulikin jo mainittua, samoin sairastuneet. Muistetaan, että myös vammaisille kuuluvat ihmisoikeudet. Muistetaan suunnittelussa esteettömyys, työllisyyspalveluissa mahdollisuus osatyökykyisten työllistämiseen, muistetaan kuntoutuksen tärkeys ja se, etteivät vammaisten asumispalvelut, heidän kotinsa, saa olla huutokauppatavaraa ja hyödyke, jonka toimittaja vaihtuu muutaman vuoden välein aina sen mukaan, kuka sen tarjoaa halvimmalla.

Mitä tulee vaikkapa kaavoitukseen, haluan työskennellä sellaisen kaupungin eteen, jossa jokainen voi viihtyä, jossa pääsee kulkemaan helposti paikasta toiseen myös pyörällä ja joukkoliikenteellä. Kaupungin, jossa riittää palveluiden lisäksi myös lähiluontoa. Lisää asuntoja, kohtuuhintaisia, tarvitaan, mutta ei silti tuhota kaupunkimetsiä niiden alta! Ihailen vanhojen lähiöiden liikenneratkaisuja, jotka mahdollistavat lasten turvalliset koulutiet. Olen vaikuttunut niistä leikkipuistoista, lähiliikuntapaikoista ja harrastusmahdollisuuksista, joita jo kotikulmat pienille ihmisille tarjoavat. Espoolaiset lähiöt yhteisöineen ovat kuin vanhan ajan kyliä. Säilytetään nämä hyvät ja parannetaan vielä jatkossa.

Kulttuurin saralla puolustan lähikirjastoja viimeiseen asti ja jaksan paasata kulttuurikokemusten tärkeydestä. Meidän suomalaisten sivistyksen pohja ja perusta on koulun lisäksi maksuton kaikille avoin kirjastolaitos. Pidetään se sellaisen jatkossakin, maksuttomana ja kaikille saavutettavana. Kuten metsien, myös kulttuurin on todettu edistävän ihmisten hyvinvointia. Tarjotaan kaikille mahdollisuus kulttuurielämyksiin sekä näkemisen että kokemisen ja itse tekemisen kautta. Näin torjutaan taas syrjäytymistä ja pahoinvointia eli säästetään euroja siitä korjaavasta työstä. 

Paljasjalkaisena kolmannen polven espoolaisena olen ehtinyt asua muuallakin sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. Nuo ajat opettivat arvostamaan kotikaupunkia entistä enemmän. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan että Espoon vahvuuksista ja erityisyyksistä, kuten huikean hienosta kaikille saavutettavissa olevasta saaristostamme huolehditaan. Täällä viihdytään. Toimikaamme niin, että jatkossa viihdytään vielä paremmin. Espoon vahvuus ovat sen asukkaat, kehitetään siis kaupunkia kuntalaisia kuunnellen!

No niin, eipä mahtunut pähkinänkuoreen. En näköjään malta olla paasaamatta, kun tilaisuus siihen tulee. Olen kova puhumaan, kuten huomaatte. Onneksi osaan myös nauraa itselleni. Kiitos sinulle, jos jaksoit lukea tänne asti.

Miksi äänestäisit minua?

Lupasin tähän syitä äänestämiseeni. Samalla ne automaattisesti ovat osittain syitä siihen, miksi haluaisin valtuustoon. Tämä postaus on ehkä vaikein koskaan. En ole hyvä kehumaan itseäni enkä edes tuomaan esiin vahvuuksiani tai saavutuksiani. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän. Niinpä käytän apuna facebookissa keräämiäni lausuntoja kavereilta. Kursiivilla kirjoitetut ovat muiden sanomia asioita, kirjaan niiden perään omat kommenttini. En kirjoita sanojien nimiä, koska siihen en ole pyytänyt lupaa. Mutta postaus oli julkinen ja siitä mainitsin jo alussa, siksi uskallan näitä lausuntoja tässä käyttää.

Miksi haluan valtuustoon? Tähän on helppo vastata: kun näen epäkohtia, haluan tehdä jotakin niiden korjaamiseksi. Yksin ja ulkoapäin asioita on vaikea muuttaa. Yhteistyössä on paremmat mahdollisuudet saada asioita läpi. Uskon, hetkittäisistä notkahduksista huolimatta, edustukselliseen demokratiaan. Kunnassa asiat ovat meitä lähellä, valtuustoissa päätetään ihmisten arjesta. Juuri ihmisten arki on minulle tärkeää, haluan tehdä osani, jotta se on sujuvaa ja tasapuolista. Haluan puhua kaikkien niiden puolesta joiden ääni ei yksittäin kuulu. Haluan, että Espoo on jatkossakin jokaiselle hyvä kotipaikka. Haluan olla mukana huolehtimassa ihmisten hyvinvoinnin lisäksi ympäristömme hyvinvoinnista.

Miksi sitten olisin hyvä valinta edistämään asioita? Seuraa perusteluita soveltuvuudelleni valtuutetuksi.

- Valtuustoihin tarvitaan kaltaisiasi ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tehdä maailmasta paremman paikan kaikille.
- Hyvä ihminen, joka tekisi sydämestään työtä yhteisen hyvän eteen.
Kovin maailmaa syleilevää, mutta totta. Yhä vain, näin keski-ikäisenä ja joissain asioissa kyynistyneenä uskon parempaan maailmaan.  Uskon, että maailmasta löytyy jokaiselle paikka ja haluan edesauttaa sen paikan löytymistä toimimalla yhteisen hyvän ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta. 

- Olet aito ja rehellinen, lämminhenkinen asiaosaaja. Selvität asioita etkä vain huitele populistisia heittoja.                                                                                                      - Olet asiallinen, ahkera, vastuuntuntoinen, hyvällä tavalla itsekriittinen, monimuotoinen maailmankansalainen.
- Otat selvää asiasta kuin asiasta ja nopeasti vielä. Sinulla on paljon tietoa ja osaat myös soveltaa sitä.
- Olet rohkea ja sitkeä, etkä pelkää tarttua toimeen.

Näitäkään tuskin olisin saanut itse sanotuksi, mutta pitää paikkansa. Olen ehtinyt haalia tietoa vaikka mistä asioista. Ja jos en jotakin tiedä, selvitän. Olen lapsesta asti ollut vastuunkantaja, joskus teininä jopa liiallisuuksiin asti. Ehkä se on vain biologinen seuraus ison perheen esikoisuudesta. Mutta totta se on, johtui mistä tahansa. Jos tämä olisi se työhaastattelun "mitä sinun pitäisi kehittää osaamisessasi" -kohta, vastaisin, että minun pitäisi joskus ottaa kantaa nopeammin, selvittämättä ensin kaikkea. Mutta siinäkin olen tullut rohkeammaksi, mielipiteeni voin sanoa, vaikken ehkä jokaista faktaa vielä tunnekaan - ja sanonkin. Jos jokin fakta myöhemmin muuttaa mielipiteeni, on sekin ok. Myös politiikassa pitää pystyä muuttamaan mielipidetään, kunhan muutoksen osaa perustella hyvin eikä vain heittele populistisesti kulloisenkin kuulijan mukaan muuttuvia mielipiteitä.
 
- Koska oot kokenut tekijä ja asiantunteva tyyppi, joka kykenee yhteistyöhön eri suuntiin, mikä on valtuustotyössä ehkä tärkein JA aliarvostetuin ominaisuus ikinä. 

Minä tiedän mihin olen nenääni pistämässä. Olen ollut valtuustossa, vaikka jouduinkin silloin luopumaan kesken kauden paikastani. Elämäntilanteet muuttuvat ja syy, miksi kunnallispolitiikka jäi silloin kesken, on nykyisin kuusivuotias ja myös syy siihen, että tahto rakentaa parempaa maailmaa on entistä palavampi. Yhteistyössä on voimaa, yhteistyö on ainoa tapa saada asioita etenemään. Jotta asiat etenisivät, ei riitä, että osaa kommunikoida omiensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa. Pitää osata tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen, yli kuntarajojen, poliitikkojen ja virkahenkilöiden kanssa."Politiikka suosii ihmisiä, joilla on taipumusta lievään tai pahempaan narsismiin. On vain hyvä, jos siellä on myös niitä, jotka vierastavat itsensä brändäystä," totesi eräs tuttava. Ja onhan se niinkin. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita ja kykeneviä yhteistyöhön, vaikka se tarkoittaisi, että joku toinen saa sulan hattuunsa ansiotta. Yhteiset asiat ovat tärkeitä, ei oman kilven kiillottaminen. Ja niitä yhteisiä asioita hoidetaan yhdessä, yksin ei kukaan muuta mitään. 

- Sinulla on sydän kohillaan ja järki päässä. Olet oikeudenmukainen ja tiedät paljon arjen haasteista kuntalaisena.
- Tunnet ihmisten arjen eli et ole eliittikuplassa.
- Tiedät aidosti ruuhkavuosien haasteet.
- Ihanan ymmärtäväinen ja helposti lähestyttävä tyyppi.

 Arki, sitähän siellä valtuustossa rakennetaan, kuntalaisten arkea. On tärkeää, että kuntalaisia edustavat valtuutetut ovat itse lähtöisin erilaisista taustoista. Jos liikkuu aina omalla autolla, kuinka voi tietää mitä haasteita joukkoliikenteessä on käyttäjän kannalta? Jos on aina voinut harrastaa mielensä mukaan mitä haluaa kustannuksia ajattelematta, voiko ymmärtää sen vanhemman tuskan, joka joutuu sanomaan lapselleen, ettei jalkapalloa voi jatkaa, koska ei ole rahaa joukkuemaksuihin? Jos käyttää vain yksityistä lääkäriasemaa, on kokonaan kerrotun tiedon varassa terveysasemien palvelujen suhteen (okei, tulee SOTE, mutta vielä nämäkin ovat kunnalla). Jos on ollut opiskeluajoista alkaen  vakinaisessa hyvinpalkatussa työsuhteessa, ei empatiakykykään riitä tajuamaan niitä epävarmuuden ja pelon tuntemuksia, joita vasten tahtoaan pätkätöitä tekevä koko ajan tuntee. Näistä ja lukuisista muista syistä on tärkeää, että valtuustossa on erilaisia ihmisiä. Olen elänyt monenlaisissa tilanteissa itse ja seurannut läheltä vielä useampia. Uskallan väittää, etten todellakaan elä kuplassa, vaan jalat tukevasti maassa. 


Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tässä muiden sanomina ne asiat, joita itsekin taidan pitää tärkeimpinä. Kommenteissa tai osoitteessa vtlampi@gmail.com voi kysellä, jos haluaa tietää kantani johonkin asiakysymykseen tai ihan vain kysellä jotakin muuta. Lupaan, että jos tulen valituksi, kuuntelen kuntalaisia ja teen parhaani, jotta Espoo olisi meille kaikille se paras paikka asua. Minulle tämä on synnyinkaupunki ja kotikaupunki. Olen oppinut rakastamaan Espoota kotina, siksi hauan olla mukana tekemässä Espoosta vieläkin paremman ja inhimillisemmän paikan elää.


Jalat maassa - sydän Espoossa!

Kyllä vain, säästetään Hanikka!

Länsiväylän verkkolehteä selatessani suuni loksahti auki. Kokoomuksen valtuustoryhmä on tiedottanut haluavansa säästää Hanikan luontoalueen. Hieno juttu, sitähän olen itsekin toivonut ja sopivissa kohdissa vaatinut. Olin kuitenkin varautunut siihen, että asiasta taistellaan vielä rajusti - ja sittenkin ehkä hävitään. Olihan Kokoomus vielä marraskuussa Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa sitä mieltä, että Suononsalmen kaavaa on edistettävä ja että myös Suvisaarentien pohjoispuolelle voidaan rakentaa. Tilaisuus kaavan torjumiseen annettiin: kuten pöytäkirjasta voi todeta, yrittivät vihreiden Henna Partanen ja Kirsi Louhelainen sekä palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi että tämän kaaduttua hylätä esityksen. Lautakunnan kokoomuslaisten jäsenten äänillä kaava kuitenkin eteni. Hyvä, että Kokoomuskin on edes nyt herännyt ymmärtämään miten tärkeää Hanikan luontoalueen säilyttäminen on. Kirjoitin tästä jo viime vuonna, mutta näin tärkeässä asiassa toistan mielelläni itseäni.

Soukkalaisena koen Hanikan merkityksen jatkuvasti yhtenä tärkeimmistä lähiretkikohteistamme. Hehkutin vähän aikaa sitten Laajalahden luonnonsuojelualuetta. Hanikassa käymme kuitenkin vielä useammin ihan logistisista syistä. Ei tarvitse katsoa aikataluja ja miettiä bussireittejä. Ei tarvitse kuin lähteä liikkeelle, luontoalue on hetkessä saavutettu täältä Ala-Soukasta käsin. Alueella on sekä luonto-, virkistys- että opetusarvoja kuten myös historia-arvoja sekä merkitystä liikuntamahdollisuuksien  kannalta.

Me hyppäämme kotoa tullessamme luontopolulle tavallaan kesken. Kiipeämme muinaisen Mätäjärven kosteikolta yli kallion Suvisaarentielle, jonka ylitettyämme jatkamme pitkin luontopolkua yli pienen suon. Kun lähtee kulkemaan pitkospuita pitkin kostean suoalueen poikki juuri siitä reunasta, jolle asuinaluetta suunnitellaan, saattaa hämmästyä, kun hetken kuluttua edessä kohoavat korkeat silokalliot. Näiden kallioiden korkeimmalta kohdalta näkee yllättävän kauas, kunhan ensin pääsee sinne asti. Lapsen kanssa kulkiessaan nimittäin juuttuu kivien alle muodostuneiden luolien ja piilopaikkojen vaiheille. Yksikään opastustaulu ei jää lukematta matkan varrella ja niin opimme taas uutta kallion muodostumisesta, erilaisista kasvi-, kivi- ja eläinlajeista. Muinaishaudat saavat pienen ja vähän isommankin ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan ja laskeutuessaan kallioiden toista puolta alas rantaan, voi kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin ihan siksi, että sekametsän puusto on vanhaa ja keloihinkin törmää siellä täällä. Kallioiden toisella puolella luontopolku kulkee rannan suuntaisesti. Välillä voi pysähtyä laakealle rantakalliolle ihailemaan maisemaa tai vaikka kahlailemaan, taikka evästauolle. Vehreälle niemelle saapuessaan pääsee ihmettelemään Kaitalahden linnustoa pienestä lintutornista käsin. Tästä reitti jatkuu kaislikon viertä, osittain sen läpi, pitkospuita pitkin. Omasta mielestäni juuri tämä kohta on kaikista parhaimmillaan keväällä, kun joka paikka on täynnä rentukoita ja valkovuokkoja. Vähän väliä voi bongata jonkun uuden muuttolinnun lennähtämässä ohitse. Usein olen kuullut käenkin kukkuvan tuolla käydessämme. Riilahdentien ylityksen jälkeen pitkospuut jatkuvat läpi kaislaisen pajukon, jossa sorsat pesivät. Tästä kulkija voisi jatkaa reittiä, mutta me alitamme Soukanväylän ja suuntaamme takaisin kotiin.

 Talvinen Kaitalahti lintutornilta kuvattuna, taustalla Soukka


Luontopolun lisäksi Hanikassa kulkee kuntopolku. Talvisin se toimittaa ainoan ylläpidetyn ladun virkaa mailla halmeilla. Myös tuosta kuntoreitistä oli asemakaavassa napattu pala pois, vaikkei se ole liian pitkä nykyiselläänkään. Täällä Länsiväylän eteläpuolella ei ole muita latuja, jos ei meren jäälle pääse, eli meille autottomille hiihdosta pitäville Hanikka on siinäkin mielessä kullan arvoinen. Hannusmetsä ja Hanikka, siinä viimeiset oikeat metsäalueet täällä, minne keskuspuiston vaikutus ei ulotu. Pidetään huoli niiden säästämisestä! Kuinka toivonkaan, että tämä Kokoomuksen takinkääntö Hanikan osalta pitää vielä vaalien jälkeenkin, jää pysyväksi.

Luonnon omia kiipeilypaikkoja löytyy luontopolun varrelta paljon, kuva Hanikasta toukokuussa 2016

Pikkukoululaisten kesä

Kevään alkaessa vihjailla saapumisestaan, viriää taas kerran vilkas keskustelu pienten koululaisten kesälomista. Olen jo vuosia seurannut mielenkiinnolla ja vähän huolestuneenakin ystävien ponnisteluja järjestää lapsilleen turvallinen kesäloma vanhempien töistä huolimatta. Opettajaperheitä lukuunottamatta useimmissa perheissä vanhempien kesäloma on merkittävästi koululaisten lomia lyhyempi. Kaikissa työpaikoissa loma-aikaan ei edes voi vaikuttaa, jotta vanhemmat voisivat sovittaa lomansa siten, että pääosan kesästä jompikumpi vanhempi olisi kotona. Yksinhuoltajaperheissä taas on vain yhden lomat käytettävissä. Puhumattakaan pätkätyöläisistä, työpaikanvaihtajista, yrittäjistä tai freelancereista, jotka usein voivat lomailla vain lyhyitä aikoja, jos ollenkaan. Kaikilla ei ole mummoloita, serkkuloita, ystäviä, naapureita, tai muita läheisiä ihmisiä, jotka voisivat huolehtia pienistä lomalaisista. Ekaluokkaisen kohdalla 8-10 tunnin yksin kotona oleminen ei oikein ole vaihtoehto.

Ensimmäisenä tarjotaan ratkaisuksi erilaisia leirejä, jos esittää huolen kesäloma-ajasta. Espoon kokoisessa kaupungissa tarjontaa riittää, se on totta. Vaikka lomaongelma ei meillä vielä tänä vuonna ole ajankohtainen, tutustuin jo tarjontaan tulevia vuosia silmälläpitäen. Hyvä että tutustuin. Huomasin nimittäin, että voin jo alkaa säästää noita tulevia leirikesiä varten. Harrasteleirejä järjestetään pilvin pimein, mutta hinnat viikon päiväleiristä ovat aika suolaisia. Jos ajatellaan, että kesäkuun ajan pistäisi lapsen leireille, saisi varautua kyllä jo aika monen satasen maksamiseen. Olen kuullut huhuja kaupungin järjestämistä edullisista leireistä, mutta tietoa niistä ei löydy. Tai löytyy kesätoimintaa yli 9-vuotiaille, mutta ei mitään haulla 6-8 -vuotiaat. Jossain näitäkin juttuja varmaan on, mutta ei noin vain bongattavissa. Seurakunta järjestää suhteellisen edullisesti, mutta se ei oikein ole vaihtoehto meille kirkkoon kuulumattomille. Näitä leirejä järjestetään myös lähinnä kesäkuussa ja elokuun alussa. Mutta entä heinäkuu, jos vanhemmat eivät saa silloin pitää lomiaan?

Jäävät asukaspuistot. Niissä on ilmaista toimintaa aikuisen valvovan silmän alla ja jokaisella suuralueella taitaa olla joku puisto auki myös heinäkuussa. Tämä on hienoa. Vielä hienompaa se olisi, jos Espoo ei olisi luopunut puistoruokailusta. Monelle pienelle koululaiselle ja hänen vanhemmilleen tieto lämpimästä lounaasta kesällä olisi helpottava. Toki voi ottaa eväät mukaan, mutta monipuolisempaa ja parempaa se puistoruoka oli aikoinaan. Itsehän olin 1980-luvulla puistolapsi Hyökyvuoren puistossa parin kesäkuun ajan ja muistelen vieläkin lämmöllä noita aikoja leikkeineen, askarteluineen, uimaretkineen ja ruokailuineen. Helsingissä puistoruokailu on yhä voimissaan ja tiedän monen kuntarajan lähellä asuvan espoolais- ja vantaalaislapsenkin käyvän naapurissa leikkimässä ja syömässä. Siellä onneksi ei kysytä kotiosoitetta ruokajonossa.

Kaiken kaikkiaan kesätoiminta tuntuu olevan aika eriarvoistavaa. Jos perheellä on varaa, voi lapsi olla vaikka joka viikon eri päiväleirillä harrastamassa. Jos maksut ovat ylivoimaisia, voi leikkiä puistossa koko kesäloman. Sekin voi olla hauskaa, ei siinä mitään. Mutta kesä voi kyllä tuntua aika pitkältä, jos kaverit ovat leireillä ja reissussa samaan aikaan, kun itse tallustelee joka aamu puistoon. Toisaalta joillekin lapsille useampi viikko harrasteleirillä voi tuntua työltä.

Somessakin aiheesta on keskusteltu erilaisissa espoolaisvanhempien ryhmissä. Puistoruokailun palauttamisen lisäksi on väläytelty ideoita mm. kaupungin järjestämistä päiväkerhoista, jotka voisivat toimia vaikka koulujen tiloissa. Vetäjinä taas voisivat toimia esimerkiksi kesän ajan työttöminä olevat koulunkäyntiavustajat. Joissakin kunnissa tällaisia kuulemma on, edulliseen hintaan. Pidän ideaa hyvänä. Joka tapaksessa tämäkin on asia, josta pitää puhua. Joistakin hulluistakin ideoista voi joskus poikia ratkaisu. Kesäloman pitäisi kuitenkin olla iloinen asia, ei stressinaiheuttaja.

Kevätauringon innoittamaa

Joskus tulee sellainen olo, että on pakko päästä ulos ja luontoon. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu ehkä maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa jo melko pitkään ja korkealta. Linnut laulavat, niiden into ja lajikirjo lisääntyvät päivä päivältä. Lumet (jos nyt jotain lunta on ollut) sulavat ja pajunkissat puhkeavat. Ihanaa! Silloin pitää vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä lähiluontoon.

Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin,  mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.

Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.

Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!

Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.

Ruovikossa mieli lepää.

Myös Villa Elfvikin sisältä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Suosittelen!

Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät?

Toisinaan minulta kysytään mikä ihme saa ihmisen lähtemään ehdolle vaaleissa. Eikö nykyajan työelämän hektisyys riitä täyttämään päivät yhdessä perhe-elämän kanssa? Samoin puoluevalintaani saan yhä vain vielä näiden yli kymmenen vuoden jälkeen perustella.

Halu vaikuttaa oli olemassa oikeastaan jo teininä. Valitettavasti ujouden ja koulukiusaamisen takia ei tullut mieleenkään hakeutua oppilaskunnan hallitukseen tai muihin koulun näköalapaikoihin. Eipä silti, eivät ne varsinaisia vaikuttamisen paikkoja olleetkaan tuolloin omana kouluaikanani. 1970-luvun koululaispolitiikan aika ja jotkut tuolloin tapahtuneet ylilyönnit olivat aiheuttaneet täydellisen politiikkatyhjiön omalle kouluajalleni. Politiikkaa ei ollut koulussa olemassakaan muuta kuin yhteiskuntaopin tunneilla ja sielläkin hyvin teoreettisesti. Lukiossa oli oppilaskunnan hallitus, mutta sekin oli lähinnä mahdollisuus istua toisinaan oppilaskunnan huoneessa oppituntien ajan ja juoda kahvia. Siis niille, jotka siellä olivat eli kunkin luokka-asteen (meillä oli vielä luokallinen lukio) suosituimmille oppilaille. Ei sinne ollut hylkiöillä asiaa. Yksi lempikirjoistani oli tuohon aikaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa. Lueskelin sitä kerta toisensa jälkeen ja toivoin, että itse olisin saanut kokea sellaista aatteen paloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tarinan nuoret.

Ammattiratsastaja-aikoinani en politiikkaa miettinyt, ellei se sattunut liittymään alaan. Ei siihen jäänyt aikaakaan 12 tunnin työpäivien jälkeen eikä ympäriltä tullut vastakaikua, jos yritin aloittaa jotain aatteellista keskustelua. Viimeisinä vuosinani Saksassa kuitenkin seurasin lähempää ja suuremmalla mielenkiinnolla yhteiskunnallisiakin asioita. Työpaikallani metallitarviketehtaan konttorissa ja etenkin siellä tehtaan puolella asioista puhuttiin usein hyvin suoraan, työläisnäkökulmasta. Kävin varastokäynneillä usein pitkiä keskusteluja varaston esimiehen, pitkän linjan luottamusmiehen kanssa. Kun vielä Hartz-reformi astui voimaan viimeisinä vuosina ennen Suomeen paluutani ja itsekin tein kakkostyötä mini-jobin ehdoilla viikonloppuisin pienen hotellin respassa ja baarissa viiden euron tuntipalkalla, alkoi yhä enemmän kaikenlaisia ajatuksia itää mielessäni.

Kotiin paluuni jälkeen tunsin pakottavaa halua alkaa toimia yhteiskunnassa erilaisten asioiden eteen. Ihmisten hyvinvointi taloudellisesta asemasta riippumatta, yhteinen ympäristömme, uhanalainen luontomme, inhimilliset ja toimivat kaupungit, Itämeri, lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, he, joiden ääni jää usein kuulematta. Oikeudenmukaisuus oli jo lapsena johtotähteni. Pienenä se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että halusin ehdottomasti yhtä ison jäätelöpalan kuin sisareni. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sen laajemmaksi muuttui oikeudenmukaisuuden käsite mielessäni. Tuo kaikki ei ole muuttunut mitenkään näiden vuosien aikana. Halu vaikuttaa ja palo oikeudenmukaisuuteen, ne ovat edelleen ne liikkeellepanevat voimat, jotka saivat minut taas hakeutumaan ehdolle.

Entäs sitten puoluevalinta? Edellä kerrottu kieltämättä kuulostaa lähinnä vasemmistolaiselta motiivilta hakeutua mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun muutin vuonna 2005 takaisin Suomeen, olin jo päättänyt liittyä johonkin puolueeseen. Ajattelin, että se on kätevin keino päästä jossain vaiheessa mukaan vaikuttamaan. Suomalaisesta puoluepolitiikasta minulla ei ollut vahvaa käsitystä. Niinpä etsin käsiini puolueiden periaateohjelmat ja lähdin tutustumaan niihin poisrajaamisen systeemillä. Se mitä etsin, oli porukka, jossa tavoitellaan oikeudenmukaisuutta, etsitään inhimillistä näkökulmaa, huomioidaan luonto ja ympäristö, ollaan ideoligisia, mutta huomioidaan realiteetit sekä annetaan myös tilaa uusille ajatuksille. Mahdollisuus päästä avaamaan suunsa ihan uutena toimijana olisi myös plussaa, ajatusta jäykästä ja hyvin hierarkisesta perinteisestä puoluetoiminnasta vierastin. Kaikenlaista muutakin etsin ohjelmista ja pyörittelin mielessäni. Lopulta jäljelle jäi Vihreät.

Liityin paikallisjärjestöön ja jo pian tulin vedetyksi mukaan toimintaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa olin jo täysillä mukana kunnallis- ja piiritason toiminnassa. 2008 kunnallisvaaleissa tulin valituksi Espoon valtuustoon.  Tunnen edelleen, että puoluevalinta osui oikeaan. Olen toki kärsinyt omat kasvukipuni matkalla poliittiseksi toimijaksi, eihän elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen ehtinyt toimia puolueen sisällä lähes kaikentasoisissa toimielimissä. Olen myös ollut pariin otteeseen töissä puolueorganisaatiossa. Olen tutustunut valtavaan määrään ihmisiä, jotka tekevät uskomattoman määrän vapaaehtoistyötä yhteisen päämäärän eteen. Vihreissä tunnen itsekin saavani mahdollisuuden toimia ja vaikuttaa. Olen löytänyt oman porukkani, josta silloin teininä haaveilin.

Tällä matkallani olen myös huomannut, että kuntapolitiikka on minun paikkani. Kunnissa tehdään ratkaisuja ihmisten arkeen liittyvissä kysymyksissä. Näihin kysymyksiin ja ratkaisuihin haluan vaikuttaa, olla mukana
rakentamassa hyvää arkea espoolaisille ja sellaista Espoota, jossa meidän kaikkien on hyvä elää. Siksi olen ehdolla kuntavaaleissa, Espoon Vihreiden listalla.

Espoon pisa (ei paikka) ja opetuksen rahat

Viime kuun alussa luin viimeisimmän pisa-tutkimuksen tuloksista Espoon näkökulmasta (tiiviisti esim. täällä). Uutisoinnissa todettiin Espoon olevan valtakunnallisesti kärjessä ja myös edellä muita pääkaupunkiseudun kuntia, jotka taas yhdessä jättivät varjoonsa muun Suomen. Selkeästi oli myös havaittavissa, että poikien tulokset olivat huomattavasti tyttöjen tuloksia heikommat.

Kehitys on huolestuttava. Maamme sivistys pohjaa mm. tasapuolisiin kouluttautumismahdollisuuksiin niin sukupuolten kesken kuin alueellisestikin. Eriytyminen alkaa kuitenkin olla tosiasia, joka pitää myös myöntää, jotta sille voi tehdä jotain. Näin espoolaisnäkökulmasta tulokset toki olivat ilahduttavia, mutta jälleen kerran aloin ensimmäiseksi miettiä, että näihin tuloksiinko sitten vedotaan, kun halutaan seuraavan kerran leikata opetuksesta.

Niin kauan kun olen kuntapolitiikkaa seurannut, ja opetuspuolta vähän lähempääkin lautakunta-aikoinani, on valitettu Espoon korkeista kuluista. Kuusikkokuntavertailussa (=Suomen suurimmat kaupungit) on havaittu, että Espoossa opetukseen per oppilas menee enemmän rahaa kuin muissa isoissa kaupungeissa. Tai oikeastaan haluaisin sanoa, että Espoossa panostetaan opetukseen ja siten tulevaisuuteen. Koska sitähän se on. Eivätkö Pisa-tutkimuksen kuntavertailun tulokset osoita juuri sen, että panostamalla lapsiin ja nuoriin saadaan aikaan tulosta?

En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut, että Espoon pitää saada kuluja pienemmiksi, koska Vantaakin kykenee siihen. Tai että eihän Helsingissäkään ole niin korkeat opetusmateriaalikustannukset. Pitää paikkansa varmasti vieläkin, koska kaikkihan tässä ovat viimeisten vuosien aikana vain yrittäneet kiristää vyötä entisestään. Mutta onko Vantaan tilanne tavoitetilamme? Vantaalla on noudatettu jo vuosia talouden tasapainottamisohjelmaa, jolla kaupungin velkaantuminen on saatukin kuriin. Samaan aikaan on kuitenkin noussut suorastaan kansanliikkeeksi paisunut koululaisten vanhempien ja muiden kouluista huolestuneiden vantaalaisten vastarintaliike, joka taistelee homekoulukorjausten puolesta sekä mm. erityisopetuksesta ja henkilökunnan pätevyydestä tehtäviä säästöjä vastaan. Helsinkiläinen tuttuni taas juuri kertoi, ettei hänen lapsensa alakoulussa ole tarpeeksi sählymailoja, jotta luokallinen oppilaita voisi pelata. Samaisen lapsen luokkahuoneen seinällä roikkuu kartta, joka näyttää vielä Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan neuvostoaikana. Tämä oppilailla, jotka eivät vielä edes opiskele historiaa. Tätäkö haluamme omille lapsillemme?

Pitääkö meidän aina verrata itseämme siihen, joka saa meidät näyttämään paremmalta, vai haluammeko itse luoda tavoitteet, joihin pyrimme? Lapsena vertasin koenumeroitani muihin. Varsinkin, jos olin itse pettynyt omaan osaamiseeni, puolustauduin sillä, että monella muulla oli vielä huonompi numero. Äitini silloin kysyi, että haluanko tavoitella sitä, että toiset ovat huonompia vai sitä, että itse osaan. Tässä on mielestäni vähän sama tilanne: haluammeko tavoitella minimitasoa, jonka pienemmillä resursseilla voimme saada vai haluammeko täyttää omat tavoitteemme lastemme ja nuortemme opetuksessa. Onko meille tärkeämpää tehdä mahdollisimman pienellä panostuksella vai saada aikaan mahdollisimman hyviä tuloksia? 

Opetus - kuten sotekin, mutta ei mennä siihen nyt tässä - on alue, jolla merkittävimmän osan kuluuista muodostavat henkilöstökulut. Kun kaikesta mahdollisesta on jo säästetty, todelliset uudet isot säästöt voidaan tehdä vain ja ainoastaan henkilöstömenoista. Olemmeko valmiita suurentamaan luokkakokoja, palkkaamaan opettajiksi halvempia epäpäteviä määräaikaisia pätevien opettajiemme tilalle sekä luopumaan painotuksista ja erityisopetuksestakin niin pitkälle kuin se lain puitteissa on mahdollista? Vai haluammeko jatkossakin kuulla Espoon oppilaiden olevan valtakunnan kärkitasoa, koska meillä lapsiin ja nuoriin panostetaan?

Tyytyväinen veronmaksaja

Istun uimahallin katsomossa seuraamassa tyttäreni uimakoulua. Uimakoulun tosin järjestää uimaseura Cetus, jonka palveluihin olen tähän mennessä ollut hyvin tyytyväinen, vaikka olin erittäin epäileväinen ennen lapsen ensimmäistä peuhu-uimakoulua. Uimahallia kuitenkin ylläpitää Espoon kaupunki. Normaalisti uin tai vesijuoksen itse uimakoulun aikana. Sarjarannekkeellani maksan 3,5 euroa kerrasta ja pääsen sillä uimaan, saunaan ja suihkuun. Jos ei olisi uimakoulupäivä, pääsisi lapseni maksutta mukaan. Tämän jopa minä pystyn liikkumisesta maksamaan.

Syy siihen, etten tänään ole uimassa, on aamulla poistettu lohjennut viisaudenhammas. Kävin terveysasemalla hammashoidossa. Äärimmäisen taitava ja mukava hammaslääkäri poisti hampaan yhtä taitavan ja mukavan hoitajan avustaessa. Olo on silti aika mukiloitu ja koska minulla on saunakielto, en halua parantumattomana vilukissana mennä altaaseen ollenkaan. Toki hammaslääkäristä tulee aikanaan lasku, mutta se on pieni suhteessa toimenpiteen aiheuttamaan hyötyyn.

Löytäisin esimerkkejä loputtomiin: työpäiväni ajan lapsi oli kunnallisessa päivähoidossa, jota yhä arvostan, vaikka en pidä sen kehityksen suunnasta. Töihin ja sinne hammaslääkäriin kuljin kotikuntani tukemalla joukkoliikenteellä. Uimahallilta palaamme kotiin hyvin hiekotettua kävelytietä pitkin. Kuljemme ensin oman vanhan kouluni ohi, vähän ennen kotia tyttäreni tulevan koulun pihan läpi. Juuri ennen kotiintuloa ohitamme vielä kirjaston.

Joskus potuttaa maksaa veroja. Olisi mukavaa saada vähän enemmän palkastaan suoraan käteen. Mutta jos hetkeksikään pysähdyn miettimään mitä kaikkea niillä verorahoilla tehdään, olen taas nopeasti iloinen ja tyytyväinen veronmaksaja.

Olen saanut koulutuksen, terveydestäni ja hyvinvoinnistani on pidetty huolta. Saan elää maassa ja kaupungissa, joissa on turvallista. Pystyn liikkumaan kodin ja muiden paikkojen välillä myös ilman omaa autoa. Kun lukuhimo iskee, voin kävellä kirjastoon ja lainata kasan lukemista. Minun on ollut hyvä kasvaa täällä Espoossa. Haluan pitää huolen siitä, että myös tyttärelläni ja muilla tulevien sukupolvien edustajilla on samat mahdollisuudet. Että heidänkin ikäsillään on mahdollisuus kouluihin, terveydenhuoltoon, liikuntaan ja kulttuuriin vanhempien varakkuudesta riippumatta. Että tulevassa sote-maailmassa ja jatkuvien leikkausten keskellä muistetaan se hyvä, mitä verovaroilla tehdään ja mietitään päätöksiä ihminen ja ihmisen hyvinvointi edellä.

Nimby or not nimby

Mikä on sokeaa "eiminuntakapihalleni" -ajattelua ja mikä taas perusteltua vastustamista? Tätä olen pohtinyt paljon viime viikkojen aikana. Espoossa käsitellään nimittäin kahta kaavaa, joiden kohdalla haluaisin huutaa kovaa EI ja vetää lopulliset ruksit suunnitelmien yli.

Ensimmäinen näistä on Kaitaa-Iivisniemi osayleiskaava. Se on järjettömän laaja ja tulee toteutuessaan tuhoamaan eteläisen Espoon ainoan järven ympäristöineen ja häätämään lopunkin luonnon Hannumetsästä. Toki Iikkarin metroaseman ympäristöä pitää kehittää, rakentaa ja tiivistää. Mutta kaava leviää liian lähelle järveä aivan liian raskaana. Mieluummin sitten suoraan asemalle vähän entistäkin tiiviimpää, siihen sopii kerroksia.

Olen kaavasta oikeasti huolissani. Herkkä Hannusjärvi ei kestä massiivista rakentamista reunoilleen ja Hannusmetsä on monen eläin- ja lintulajin koti, sellaisena elintärkeä. Myös virkistyskäyttöaspekti on syytä huomioida. Mutta olenko perusteluineni oikeassa vai toivoton nimbyilijä? Tunnen nimittäin alueen, koska se on entinen kotini: vanhempani asuvat juuri ja juuri kaava-alueen ulkopuolella. Toisaalta kukaan sukulaiseni tuskin enää tulee asumaan tuolla kaavan ollessa mahdollisessa toteutusvaiheessa. Joten siinä mielessä olen kyllä yleisesti ympäristön puolella tässä, en omaa etuani tavoittelemassa.

Toinen murhe on Svinösundiin suunniteltu kerrostaloalue eli Suinonsalmen asemakaava. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan, päinvastoin. Mutta vielä paljon kerrostalojakin rakkaampi on minulle Hanikan alue luontopolkuineen ja kuntoratoineen. Nyt kaavoitettu alue on haukkaamassa ihan liian isoa palaa monimuotoisesta metsästä soineen, silokallioineen, keloineen ja muinaishautoineen. Luontopolun ja sen tuoman opetus- ja virkistysarvon lisäksi Hanikassa on Länsiväylän eteläpuolisen Espoonlahden ainoa ylläpidetty latu lumikautena. Me autottomat espoonlahtelaiset emme noin vain pääse Leppävaaraan, Nuuksioon tai Oittaalle suksinemme, meillä on vain Hanikka.

Mutta taas kerran: ovatko perusteluni rehelliset vai nimbyilenkö vain näin alasoukkalaisena? Omasta mielestäni olen rehellisesti huolissani. Ei näitä luonnonmukaisia metsäalueita enää liikaa ole Etelä-Espoossa. Toki tiedostan, että metro vaatii veronsa eli lisärakentamista. Osittain juuri siksi pidin sitä alun alkaenkin virheenä. Ei ole järkeä rakentaa ensin asuinalueet ja vasta sitten päättää vetää sinne metron kaltainen raskas ja joustamaton raideratkaisu. Alueet on rakennettu keskuksia (tässä tapauksessa tulevat Iivisniemen ja Soukan metroasemat) lukuunottamatta pientalovaltaisiksi. Pientalovaltaisella alueella ei koskaan asu "tarpeeksi" väkeä tyydyttämään metron vaatimat käyttäjämäärät. Tätä yritetään nyt paikkailla. Mutta esimerkiksi tuo toteutuessaan Hanikan rikkova Suinonsalmen alue on liian kaukana metroasemasta, jotta metroa voisi käyttää sen rakentamisen perusteena. Kun vielä voi olla varma, että asunnoista rantasijaintinsa perustella tulee hintavia, on yhtä varmaa, että sinne muuttavat liikkuvat pääasiassa omilla autollaan.

Ehkä joku väittää, että olen tyypillinen nimby-ihminen ja myönnän kyllä reagoivani näihin kaavoihin tunteella, vaikka yritän pitää koko ajan myös järjen valppaaan. Silti uskallan väittää, että en ole yksin näine ajatuksineni. Ja aion kyllä kertoa mielipiteeni jatkossakin!

Niistä varhaiskasvatuksen säästöistä

Espoon budjettiesityksessä nostetaan taas esille subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen ja myös ryhmäkokoja halutaan kasvattaa. Myös päivähoidon ja iltapäivätoiminnan hoitomaksuja halutaan korottaa. Viimeksi mainittu kohta nyt ehkä ihan oikeasti saattaa tuoda muutaman roposen kaupungin kassaan. Joskin niissä esimerkkilaskelmissa, joita minä olen nähnyt, on kyllä aika outoja lukuja: itse maksan huomattavasti enemmän kuin perhekoon ja tulojen mukaan lautakunnan papereissa minulle maksuja kuuluisi. (Huomattavasti enemmän tarkoittaa tässä kymppejä ja toki tiedän, että maksan vain murto-osan todellisista kustannuksista.) Välillä siis ihmettelen talouspuolen lukuja, kun he eivät näköjään saa edes asiakasmaksuja omien laskelmiensa mukaisiksi.

Mutta siis se subjektiivinen päivähoito-oikeus ja ne ryhmäkoot. Turun sanomat julkaisi jutun säästöjen vaikutuksesta Turun seudulla. Moni - minä mukaan lukien - ei ollut vähääkään yllättynyt siitä, että säästöt jäävät kunnilta saamatta. Toki tuossa puhutaan pienistä kunnista, ei Espoon kokoisista kaupungeista, mutta paremmin vertailukelpoisista kunnista tietoja ei vielä ole saatavissa. Joka tapauksessa Turun seudulla kävi niin, että päivähoito-oikeuden rajaamisen kohdalla säästöt ovat tähän mennessä osoittautuneet vähäisiksi, työtä rajaaminen sen sijaan  teettää paljon.

Kannattaisikohan Espoon vielä kerran miettiä? Tai siis mietitäänhän sitä, aika harva valtuutettu on valmis ostamaan budjettiesityksen sellaisenaan, onneksi. Varhaiskasvatus ja opetus ovat tie parempaan huomiseen. Ei vain yksittäisten lasten vaan koko yhteiskunnan tasolla. Ikuinen leikkaaminen lapsilta ei voi johtaa hyviin tuloksiin. Jokainen oikea-aikaisen avun puuttumisen takia syrjäytyvä lapsi ja nuori maksaa, jos nyt halutaan vain taloudesta puhua. Kannattaisikohan tässäkin kohden vihdoinkin alkaa ajatella ennaltaehkäisyä. Miksi korjailla jo tapahtuneita vahinkoja, jos niiden syntyminen voidaan ehkäistä?

Kun lapsen tuen tarve, johtui se sitten mistä tahansa, havaitaan jo mahdollisimman varhain ja siihen reagoidaan, voi seurauksena olla hyvinvoiva koululainen, nuori ja aikuinen, joka osallistuu yhteiskunnan toimintaan. Tämä pätee ihan yhtälailla lukihäiriöiden ja neurologisten erityisyyksien suhteen kuin kestämättömien kotiolojen kohdalla. Havaitsemisessa varhaiskasvatuksen henkilökunta on usein tärkeässä asemassa. On eri asia havainnoida lapsen touhuja joka päivä kuin kerran vuodessa toistuvalla tunnin mittaisella neuvolakäynnillä. Ammattitaitoinen henkilökunta osaa myös ottaa asian puheeksi ja tukea lasta oikein. Tämä tietenkään ei onnistu ylisuurissa ryhmissä, joten unohdetaan samalla se ryhmäkokojen kasvattaminenkin, jooko.

Pitkällä tähtäimellä ei ole koskaan saatu mitään hyvää aikaiseksi säästämällä lapsista ja nuorista. Kannattaisikohan pistää sille nyt Espoossa stoppi ja muistaa, että leikkaamalla lapsiltamme leikkaamme myös omasta tulevaisuudestamme.