Palautetta Länsimetron myötä tehdystä joukkoliikenneuudistuksesta

Kuluneella viikolla kirjoittelin ylös havaintojani Länsimetron myötä tapahtuneiden joukkoliikenneuudistusten toimivuudesta, tai ehkä paremminkin toimimattomuudesta. Moni asia on mennyt hyvin, mutta moni asia on myös mennyt ihan päin mäntyä. Tällaista palautetta lähetin sekä HSL:n virallisen palautekanavan kautta että eri toimielimissä vaikuttaville luottamushenkilöille. 

"Nyt, kun Espoon joukkoliikenneuudistuksen jälkeen on kuljettu jo reilut kaksi viikkoa, on hyvä kirjata ylös muutamia havaintoja, jotka eivät ole yksittäisistä vikatiloista johtuvia ongelmia, vaan toistuvat päivittäin. Nämä ovat omia havaintojani, joita minulla on hyvää aikaa tehdä, koska joudun nykyisin entisen tunnin sijaan varaamaan työmatkaani 1,5 tuntia suuntaansa. Jos kaikki osuu nappiin, pääsen hieman nopeamminkin, mutta toistaiseksi näin on käynyt kerran ja matkustan kuitenkin kaikkina arkipäivinä aamuin illoin.

1.       Matinkylän terminaali, ahtaus ja liukuportaat

- liukuportaat eivät vielä kertaakaan ole olleet toiminnassa jatkuvasti aamuin illoin työmatkani aikana. Eli aina joko ylhäältä välitasolle tai välitasolta alas ovat portaat jumissa

- ei ole helppo ymmärtää, miksi aamuruuhkassa vain yhdet portaat kulkevat alaspäin, koska ihmisistä valtaosa on menossa alas

- toki oli reipasta reagointia vaihtaa liukuportaiden kulkusuunta niin, että metrolaiturille tullaan ja poistutaan nyt ”oikeasta suunnasta”. Varsinaista ongelmaa tämä ei kuitenkaan ratkaissut: yhteentörmäykset ja ruuhkautuminen tapahtuvat nyt vain liukuportaiden yläpäässä, koska busseista tulevat ihmiset tulevat ”väärästä” suunnasta metroasemalta tulevia vastaan.

- johtopäätös: terminaali on liian ahdas, jotta siellä voisivat sujuvasti kulkea aamuruuhkassa kaikki Matinkylän länsi- ja osin pohjoispuolelta tulevat asukkaat, jotka tuodaan terminaaliin syöttöliikenteellä

- onko ollenkaan otettu huomioon, että sisäisen liikenteen rajun heikentämisen takia (esim. 12,14 lakkautus) myös monet muut kuin ennen Kamppiin matkustaneet joutuvat nyt kulkemaan pätkän metrolla tai muualle Espooseen liikkuvat (esim. 3, Kivenlahti-Leppävaara lakkautettiin) kulkevat lyhimmän kokonaismatka-ajan mukaan nyt Otaniemen / Helsingin keskustan kautta)

2.       Metron ruuhkaisuus

-          HSL:n Anttila lausui viikonlopun Länsiväylässä, ettei ole nähnyt torstaina 11.1. ruuhkaa Matinkylän metrossa aamuruuhkan aikana: ”Ensimmäinen metro, jossa oli selvästi seisomakuorma, lähti kello 8.04. Sekin oli junan alkupäässä” Anttila ja minä olemme varmaan olleet eri Matinkylän asemilla. Tai ehkä Anttila oli paikalla vasta ruuhka-ajan jälkeen, koska ihmiset joutuvat nyt liikkumaan mahdollisuuksiensa rajoissa aikaisemmin kuin ennen pidentyneiden matka-aikojen takia. Joka tapauksessa tuona torstaina 11.1. noin klo 7.30, olivat ensin liukuportaat laiturille jumissa ja niiden edessä seisoi vartija, joka ei päästänyt matkustajia edes kävelemään alas. Onneksi portaat lähtivät liikkeelle ennen kuin paniikki taakse ylemmistä liikkuvista portaista koko ajan tiivistyvästä ihmismassasta ehti puhjeta. Kun matkustajat sitten rynnivät laiturille ja metroon, jonka piti lähteä minuutin sisällä, mutta joka lähti noin viisi minuuttia myöhässä, kuten niin usein, oli jokainen vaunu ääriään myöten täynnä. Saattaa olla, etteivät kaikki mahtuneet tälläkään kertaa kyytiin. Itse seisoin melko perällä erään vaunun oven kohdalla niin puristuneena nurkkaan tungoksessa, että vain hädin tuskin sain kaivetuksi laukustani puhelimen päästäkseni ilmoittaman töihin, että myöhästyn (taas) kokouksesta. 

- varmasti työmatkaliikenteen huippujen ulkopuolella on vähemmän ruuhkaista, mutta työaikojen ja lastenhoidollisten syiden takia monen on pakko matkustaa juuri pahimman ruuhkahuipun aikana, tämä tulisi huomioida paremmin liikennettä suunniteltaessa

3.       Metron aikataulujen epäluotettavuus

 –  toistaiseksi Matinkylän metro on ruuhka-aikana usein lähtenyt viisikin minuuttia myöhässä. Ehkä pitkälti edellä kuvattujen ruuhkaongelmien takia. Muutama minuutti ei toki tuntuisi missään, jos ei pitäisi ehtiä vaihtoyhteyteen.

-    ruuhka-aikana metron aikataulu ei pidä, yleensä väli Matinkylä-Otaniemi kestää noin 10-12 minuuttia (ja edelleen pitäisi ehtiä siihen vaihtoyhteyteen)

4.       Liityntäliikenteen ongelmat

-          liityntäliikenne on ainakin toistaiseksi osoittautunut huomattavasti epäluotettavammaksi kuin suorat bussit ennen, vähän väliä jää aamuisin yksi vuoro välistä (kokemukset bussista 143)

-          liityntäliikenteen vuoroväli ainakin Ala-Soukasta matkustavilla piteni, eli edellä mainittu epäluotettavuus korostuu, kun odotusajaksi tulee pysäkillä vähintään 20 minuuttia entisten 13-16 minuutin sijaan, jos yksi vuoro jää ajamatta

-          moni liityntälinja (etenkin Nöykkiö-Latokaski -alueelta ja Finnoontien varresta) kulkee niin mutkitellen, että matka Matinkylään kestää puolikin tuntia, mikä on aika hyvä saavutus alle 10 km matkalta

-          liityntäbussit ovat olleet niin täynnä (osittain ehkä ajamatta jääneiden vuorojen takia, kokemus bussista 143), että pahimmillaan matkustajia on jäänyt pysäkeille tai Matinkylästä lähdettäessä terminaaliin

-          edelliseen liittyen: on kai selvää, etteivät liityntäbussien puolen tunnin vuorovälit voi viikonloppuiltaisin toimia, kun metro syöttää jatkuvasti lisää matkustajia Matinkylään. Ainakin sunnuntaina 7.1. terminaali oli noin puoli kahdeksalta illalla tupaten täynnä odottajia ja ainakaan 147 ei voinut ottaa kaikkia halukkaita kyytiin, koska kapasiteetti oli täynnä. Sama jollain kauemmalla laiturilla, mutta en päässyt tarkistamaan mikä bussi oli kyseessä, koska omani tuli juuri silloin.

5.       Yöbussit

 -          viimeinen metro Kampista lähtee klo 23.17. Ensimmäinen yöbussi 147N (ja muut samoihin aikoihin) lähtee klo 00.02. Väliin jää 45 minuutin tauko liikennöinnissä eivätkä ensimmäisinä viikonloppuina kaikki halukkaat ole mahtuneet edes tuon ensimmäisen bussin kyytiin. Palvelutason heikennyt on huomattava, juuri tuossa ennen puoltayötä liikkuu hurja määrä ihmisiä, jotka ovat tulossa ravintoloista, teatterista, elokuvista jne.

6.       Länsimetron aiheuttaman matkapahoinvointi

-          6-vuotias tyttäreni oksentaa metrossa, jos matka on pidempi kuin Matinkylästä Tapiolaan.  Tällaisia ongelmia ei koskaan ole ollut itämetrossa eikä muualla Euroopan suurkaupungeissa, ei myöskään busseissa.

-          itsekin voin huonosti välillä Matinkylä-Kamppi, mutta en onneksi oksenna, muuten kärsin matkapahoinvoinnista vain satunnaisesti ja tiedän aina syyn

-          moni tuttava on valittanut korvasärkyä Länsimetrossa

-          koska kaikki eivät voi Länsimetroa näistä syistä käyttää, on kestämätöntä, ettei yhtään suoraa bussilinjaa ole säilytetty. On kohtuutonta, että joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa vähintään kahdesti ja käyttämään vaihtoaikataulujen takia matkaan lähes 1,5 tuntia tai enemmänkin, jos pitää esim. päästä Soukasta 20 km:n matka Helsingin keskustaan eikä voi kulkea metrolla em. syistä. Ainoa yhden vaihdon yhteys on 542 + juna, mikä on erittäin hidasta matkantekoa. 

Palautetta on varmasti tullut suunnaton määrä. Toivon, että palaute myös huomioidaan ja korjausliikkeitä tehdään. Liian moni on jo nyt siirtynyt yksityisautoilijaksi. Kerran menetettyjä joukkoliikenteen käyttäjiä on vaikea houkutella myöhemmin takaisin. Toistaiseksi palautevyöryn kommentointi on mediassa ollut ylimielistä ja vähättelevää (vrt. ylhäällä HSL:n Anttilan kommentit ruuhkasta). Myös HSL:n palautepalvelu toimii automaattivastauksilla siten, että varsinaisiin kysymyksiin ei vastata, vaan copypastetaan valmiita vastauksia vähän sinne päin. Näin ei vahvisteta luottamusta julkiseen liikenteeseen eikä kannusteta ihmisiä osallistumaan yhteisten asioiden kehittämiseen. 

Länsimetrossa on paljon hyvää, mutta kaiken Etelä- ja Länsi-Espoon joukkoliikenteen ohjaaminen metroon on paitsi lyhytnäköistä myös turhaa. Muitakin tapoja päästä pisteestä A pisteeseen B tarvitaan. Pidentyneet kokonaismatka-ajat ja monien vaihtojen myötä lisääntyneet liikkumisen epävarmuustekijät tulevat pidemmällä aikavälillä varmasti vaikuttamaan laajemminkin kuin yksittäisten ihmisten ärtymyksenä, ainakaan talous ei kohene uupuneiden ja työmatkojen takia loppuunpalaneiden tai irtisanoutuneiden kuntalaisten vaikutuksesta."

Nostalgiaa pahimmillaan - muistoja bussilinjasta

Tämän kirjoitin 2.1.2018. Ilmeisesti unohdin painaa "julkaise" -nappia. En muuta sisältöä siksi, vaikka uudistus ei nyt enää olekaan huomista, vaan jo reilusti eilistä. Myönnän olevani toivoton nostalgikko ja iso osa pysyvyyttä elämässäni katosi, kun tietyistä bussilinjoista luovuttiin.

Varhaisin bussimuistoni on Espoon auton vihreistä busseista. 105 pehmeine punaisine penkkeineen kulki tuolloin Oravannahkatorilta, kotipysäkiltämme, Helsingin linja-autoasemalle. Viisivuotiaana elämäni mullistui, kun muutimme pois Tapiolasta. "Kaupungin bussi" olikin 149 tai 147, myöhemmin ihanan nopea 150. Mutta tärkein, se joka vei uudesta kodista taas käymään Tapiolassa, isovanhempien luo ja balettitunneille, oli linja 12. Tuolloin yleensä siniharmaa Tyllilän linjan bussi. "Kaupunkiin" ajoivat keltaruskeat Auto Arvelat. Kaikenlaiset asiat elämässä muuttuivat, uudesta kodista tuli vanha koti, 12 ja12K olivatkin ensin 12K ja12S, sittemmin 12 ja 14, mutta reitti oli ja pysyi. Maailmallakin ollessani, kotona käydessäni, hyppäsin bussiin numero 12 ja köröttelin tervehtimään isovanhempiani. Jos jokin oli elämässä pysyvää, oli se tuo Tapiolasta Kivenlahteen / Soukkaan ja taas takaisin Tapiolaan kulkeva rengaslinja. 

Asun taas Soukassa, isovanhemmat yhä Tapiolassa. Mutta huomisesta alkaen en enää pääse heidän luokseen näppärästi kulkuvälineitä vaihtamatta. Länsiväylän linjoja jään kaipaamaan niiden nopeuden ja kätevyyden takia. Mutta noita rengaslinjoja, joita olen vuosikymmenten aikana kironnut lukemattomia kertoja lukuisten liikennevalojen ja pysäkkien aiheuttamien viivästysten takia, niitä jään kaipaamaan, koska niihin on aina liittynyt tuttuuden, turvallisuuden ja jälleennäkemisen tunne. Jopa silloin, kun oikeastaan pitkään kammosin bussimatkustusta, koska siskon jalka oli jäänyt keskiovien väliin puristuksiin.

Kyllä, olen sentimentaalinen ja vähän tyhmäkin. Minulla on myös järkisyitä olla pitämättä uudistuksesta. Mutta joskus tunne jyrää järjen ja sitä jää kaipaamaan jotakin, joka ei välttämättä ole edes kaipauksen arvoinen. Vain siksi, että se on edustanut pysyvyyttä ja ollut kestävä linkki sen oikeasti varhaisen ja kaiken sen jälkeen tulleen välillä.

Kesämuistoja

Olen hehkutellut tätä asuinaluettamme aina välillä. Nyt pitää hehkuttaa lisää. Facebook nimittäin tarjosi kuvamuistoja elokuulta ja niiden myötä aloin miettiä, miten meillä on täällä kaikkea. Töitä lukuunottamatta voisin pysyä omilla hoodeilla minnekään muualle poistumatta enkä jäisi mistään paitsi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna totesin, että on aika lunastaa lapselle puolihuolimattomasti heitetty lupaus telttayöstä saarella. Voisi olla aika hankala nakki veneettömälle, jos ei sattuisi asumaan kävelymatkan päässä saaristovenelaiturista. Saaristovene tuo Espoon hienon saariston kaikkien ulottuville. Joten uhmsimme sääennusteita, kasasimme varusteet ja veneilimme telttailemaan Stora Herröseen. Kyllä kannatti! Sadetta ei tullut pisaraakaan, saari oli täynnä mustikoita ja ihanaa rauhaa.

(No niin, olen käyttänyt nyt pari viikkoa siihen, että yritin lisätä muutaman kuvan enemmän saarireissulta. Eivät lataudu, eivät millään laitteella eivätkä missään muodossa. Joten unohdetaan ne ja jätetään reissun kuvamuistelot tuon yhden varaan. Jatkan itse asiasta.)

Tuon retken jälkeen alkoi eskari ja koulun alun kanssa starttasivat myös harrastukset yksi toisensa jälkeen. Himoharrastajatyttären ei tarvitse poistua omalta asuinalueelta yhdenkään harrastuksen takia. Äitikin tuulettaa, kun kaikkialle pääsee kävellen. Taidekoulupäivänä matka on lyhyin, koululta kuten kotoakin parisataa metriä. Tanssitunnille parisataa enemmän. Uimakoulupäivä? Ei huolta, parinkymmenen minuutin kävely vie uimahallille. Ratsastustunnille pääsee vartissa kävellen. Toki täällä voisi harrastaa myös mm. jääkiekkoa tai jalkapalloa, salibandya, yleisurheilua tai partiota. Mutta kaikkeen ei meidän perhe repeä, vaikka tarjontaa kyllä riittää.

Eskari ja samalla tuleva koulu sijaitsevat parinsadan metrin päässä kotiovesta, kirjasto samoin. Puolen kilometrin säteellä on kaksi ruokakauppaa. Luontopolulle pääsee kävellen vartissa ja se merenranta on tosiaan kivenheiton päässä. Sieltä löytyy saaristovenelaiturin lisäksi uimaranta. Ja jos nyt ihan välttämättä haluaa laajemman kauppavalikoiman äärelle, pyöräilee Isoon Omenaan parissakymmenessä minuutissa. Sama aika menee bussilla Helsingin keskustaan.

Mietin paluuta tänne kotiseudulle kauan. Kun oli päättänyt palata Espoonlahteen, oli päätös Soukasta tulevana kotina helppo. Enkä ole katunut hetkeäkään. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Keidas kerrostalojen juurella

Parasta Espoossa on pikemminkin parasta Espoonlahdessa, tai jopa parasta Soukassa. Itselleni kaikista tärkein paikka on se, jossa voi tuntea olevansa kaukana kaupungista, vaikka bussilla pääsee Helsingin keskustaan alle puolessa tunnissa. Siellä voi istua nauttimassa kevätauringosta aikaisemmin kuin muualla, koska laaksossa on aina vähän lämpimämpää. Siellä voi kuulla hevosten hirnahtelevan, koirien telmivän ja nuorten ihmisten jakavan ilojaan ja surujaan. Siellä olin teininä enemmän kotonani kuin edes kotona ja vietin aikaa enemmän kuin koulussa konsanaan. Tuolloin sen nimi oli vielä Lounaisrannikon ratsastuskoulu, nykyisin Espoonlahden ratsastuskoulu.

Jo vuodesta 1974 ratsastuskoulu on toiminut nykyisen urheilupuiston reunalla. Vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten urheilupuiston osuus oli vähäinen. Oli uimahalli ja jalkapallokenttä, uimahallin vieressä tekojäärata talvisin, tenniskenttä kesäisin. Tuolloin Soukanlaakso oli vihreä keidas, piilossa kerrostaloalueen alapuolella. Mutta jo silloin ratsastuskoulu tarjosi monelle mahdollisuuden harrastaa, mahdollisuuden kasvaa liikunnalliseen elämäntapaan, mahdollisuuden tutustua eläimiin, mahdollisuuden harjoitella yhteisöllisyyttä ja toimimista eri ikäisten ja eri lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Minulle itselleni ratsastuskoulu, tuttavallisemmin Soukan talli, tarjosi kaikkea tätä ja vielä enemmänkin, se antoi minulle ensimmäisen ammattini ja kasvatti minusta ihmisen.

Keidas keskellä kaupunkia, Lippulaivalle on matkaa noin 700 metriä, jäähallille ehkä 400, Espoolahden koululle muutama sata metriä. Lähin asuintalo sijaitsee alle sadan metrin päässä. Kuva Mette Jensen

Ratsastus leimataan helposti hevoshullujen pikkutyttöjen puuhasteluksi. Se, että maailmalla huippujen joukossa on sekä miehiä että naisia ja että ratsastus on yksi harvoista olympialajeista, joissa naiset ja miehet kilpailevat tasavertaisina samoissa sarjoissa, ei riitä vakuuttamaan epäilijöitä lajin urheilullisuudesta tai siitä, että ratsastus sopii myös pojille. Tämä näkyy urheilulajien tukemisessa: "poikien lajeille" tulee tukea sekä kunnissa että valtakunnallisesti. "Pikkutyttöjen ponileikit" taas ovat yksityisen rahan varassa eli kustannukset katetaan kokonaisuudessaan talliyrittäjien ja asiakkaiden lompakoista. Maailmalla on toisenlaisiakin malleja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kuntien tukemat ratsastusseurat pyörittävät ratsastuskoulutoimintaa. Meillähän ratsastusseurat ovat pääasiallisesti kilpailuorganisaatioita. Maissa, joissa kunnat tukevat ratsastusurheilua, onkin sen harrastaminen kaikille mahdollista. Meillä ratsastus ei valitettavasti ole vieläkään päässyt irti eliittilajin leimastaan eikä tule pääsemäänkään ennen kuin harrastusmaksut ovat sellaisia, että pienituloisemmankin on mahdollista kustantaa lapselleen ratsastuskurssi. Usein tallit näistä syistä sijaitsevat suhteellisen kaukana asutuskeskuksista eivätkä ole saavutettavissa julkisella liikenteellä. Siksi on tärkeää, että tällaisia helposti saavutettavia paikkoja on, ne tasa-arvoistavat mahdollisuuksia harrastaa. Itse en olisi saanut kyytiä talleille monta kertaa viikossa, perheelläni ei ollut sellaiseen mahdollisuutta. Kiitos Soukan tallin mainion sijainnin pääsin harrastamaan kävellen.

Tallialueen ohi ja poikki kulkee satoja ulkoilijoita päivittäin. Monelle kaupunkilaislapselle tarhassa ulkoileva hevonen on ensimmäinen kosketus kotieläimiin. Kävelijät ja lenkkeilijät reippailevat laakson luonnonläheisyydessä. Urheilupuistossa lastensa treenien ja pelien loppumista odottelevat vanhemmat nauttivat idyllisestä ympäristöstä. Laakso urheilualueineen ja talleineen on siis monelle merkityksellinen hengähdyspaikka. Miten se sitten on vaikuttanut meihin, jotka olemme viettäneet siellä enemmänkin aikaa?

Ratsastus on urheilua. Se totisesti pitää kunnon hyvänä. Haastan täten jokaisen, joka tämän kyseenalaistaa, kokeilemaan itse. Hevonen toki on se, joka juoksee, mutta ilman ratsastajan lihastyötä ei hevonen kulje mihinkään. Jo se, että pysyy kyydissä liikkuvan hevosen selässä, vaatii sekä lihaskuntoa että kestävyyttä. "Puuhastelevat tallitytöt" muuten ovat yleensä koulussa niitä, jotka pärjäävät liikuntatunneilla hyvin kaikissa kestävyyslajeissa, vaikka eivät esim. juoksua harrastaisikaan. Ratsastamisen lisäksi tallilla tulee helposti kuljettua kymmeniätuhansia askelia päivittäin.

Ratsastus on toimintaa elävän eläimen kanssa. Se vaatii rauhallisuutta, hermojen hallintaa, empatiakykyä, ennakointitaitoa, jämäkkyyttä ja sisua. Hevonen on luonnossa pakoeläin. Jotta tällaisen joka risahdusta kuuntelevan viisisataakiloisen eläimen pystyy pitämään hallinnassaan, on molemminpuolisen luottamuksen lisäksi omattava kaikkea edellämainittua. Minulle kärsimättömälle ja malttamattomalle henkilölle hevoset ovat opettaneet varsinkin kärsivällisyyttä, kasvattaneet tajuamaan, ettei kaikkea voi tehdä tai saada heti. Ja toisaalta sen, että vaikka mikä on mahdollista, jos vain jaksaa tehdä asioiden eteen töitä. Jos hevosesta - tai mistä tahansa eläimestä- on luvannut huolehtia, se on myös tehtävä. Vastuunkantoa oppii siis väkisinkin kaiken muun sivutuotteena.

Urheilun ja eläimen lisäksi tallillla on yhteisö. Ratsastus on kaikenikäisten laji, nyt itse keski-ikäisenä se tajuaa vielä paremmin kuin nuorempana. Tallilla ikä menettää merkityksensä. Kymmenen- ja viisitoistavuotiaat voivat touhuta tasavertaisina, samoin viisitoista- ja viisikymmenvuotiaat.  Yhteisö opettaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Vaikka joka paikassa, missä on paljon teinityttöjä, on draamaa vaikka muille jakaa, eikä yhteydenotoilta vältytä, on porukka ja sen yhteishenki kuitenkin monelle se läpi murrosiän kantava kokoava voima. Joukkuelajeja usein kehutaan tiimihengen ja yhteenkuuluvuuden takia enkä missään tapauksessa lähde tätä kiistämään. Pelaahan veljenikin edelleen aikuisena samalla jengillä jalkapalloa kuin lapsuudessaan, vaikka on välissä ehtinyt asua vuosia ulkomaillakin. Sen sijaan väitän, että myös yksilölajeissa voi muodostua tiimihenkeä, vaikka jokainen porukassa kilpaileekin toistaan vastaan. Tallilla oli myös aina turvallisia aikuisia läsnä ja valmiina puuttumaan tilanteisiin, jos nuoruuden pöljäilyt uhkasivat riistäytyä käsistä.

Nyt olen keski-ikäinen ja asun taas niin lähellä, että tallilla käymisestä on tullut osa arkeani. On hauska huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet. Yhtä luontevasti kuin itse teininä moikkasin senioriratsastajia kaupassa törmätessämme, tervehtii nyt minua tallilta tuttu nykyteini. Toiset asiat ovat muuttuneet. Hevoset, joiden edeltäjän poukkoilivat säikähdyksestä jalkapallokentän hurraahuudoista, eivät enää lotkauta korvaansa laajenneen urheilupuiston äänille. On totuttu yhteiseloon. Parasta on, että olen taas yhteisössäni. Samat ystävät parinkymmenen vuoden takaa, ne joiden kanssa on pidetty löyhästi yhteyttä tässä välissäkin, ovat taas osa arkeani. Soukan tallilla on yhä minun espoolainen lempipaikkani, keidas lähiöiden välissä.

Aamutreenien tunnelmaa syksyllä. Kuva Anna Jensen (Feministinen puolue, Hki)

Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.

Kyllä vain, säästetään Hanikka!

Länsiväylän verkkolehteä selatessani suuni loksahti auki. Kokoomuksen valtuustoryhmä on tiedottanut haluavansa säästää Hanikan luontoalueen. Hieno juttu, sitähän olen itsekin toivonut ja sopivissa kohdissa vaatinut. Olin kuitenkin varautunut siihen, että asiasta taistellaan vielä rajusti - ja sittenkin ehkä hävitään. Olihan Kokoomus vielä marraskuussa Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa sitä mieltä, että Suononsalmen kaavaa on edistettävä ja että myös Suvisaarentien pohjoispuolelle voidaan rakentaa. Tilaisuus kaavan torjumiseen annettiin: kuten pöytäkirjasta voi todeta, yrittivät vihreiden Henna Partanen ja Kirsi Louhelainen sekä palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi että tämän kaaduttua hylätä esityksen. Lautakunnan kokoomuslaisten jäsenten äänillä kaava kuitenkin eteni. Hyvä, että Kokoomuskin on edes nyt herännyt ymmärtämään miten tärkeää Hanikan luontoalueen säilyttäminen on. Kirjoitin tästä jo viime vuonna, mutta näin tärkeässä asiassa toistan mielelläni itseäni.

Soukkalaisena koen Hanikan merkityksen jatkuvasti yhtenä tärkeimmistä lähiretkikohteistamme. Hehkutin vähän aikaa sitten Laajalahden luonnonsuojelualuetta. Hanikassa käymme kuitenkin vielä useammin ihan logistisista syistä. Ei tarvitse katsoa aikataluja ja miettiä bussireittejä. Ei tarvitse kuin lähteä liikkeelle, luontoalue on hetkessä saavutettu täältä Ala-Soukasta käsin. Alueella on sekä luonto-, virkistys- että opetusarvoja kuten myös historia-arvoja sekä merkitystä liikuntamahdollisuuksien  kannalta.

Me hyppäämme kotoa tullessamme luontopolulle tavallaan kesken. Kiipeämme muinaisen Mätäjärven kosteikolta yli kallion Suvisaarentielle, jonka ylitettyämme jatkamme pitkin luontopolkua yli pienen suon. Kun lähtee kulkemaan pitkospuita pitkin kostean suoalueen poikki juuri siitä reunasta, jolle asuinaluetta suunnitellaan, saattaa hämmästyä, kun hetken kuluttua edessä kohoavat korkeat silokalliot. Näiden kallioiden korkeimmalta kohdalta näkee yllättävän kauas, kunhan ensin pääsee sinne asti. Lapsen kanssa kulkiessaan nimittäin juuttuu kivien alle muodostuneiden luolien ja piilopaikkojen vaiheille. Yksikään opastustaulu ei jää lukematta matkan varrella ja niin opimme taas uutta kallion muodostumisesta, erilaisista kasvi-, kivi- ja eläinlajeista. Muinaishaudat saavat pienen ja vähän isommankin ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan ja laskeutuessaan kallioiden toista puolta alas rantaan, voi kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin ihan siksi, että sekametsän puusto on vanhaa ja keloihinkin törmää siellä täällä. Kallioiden toisella puolella luontopolku kulkee rannan suuntaisesti. Välillä voi pysähtyä laakealle rantakalliolle ihailemaan maisemaa tai vaikka kahlailemaan, taikka evästauolle. Vehreälle niemelle saapuessaan pääsee ihmettelemään Kaitalahden linnustoa pienestä lintutornista käsin. Tästä reitti jatkuu kaislikon viertä, osittain sen läpi, pitkospuita pitkin. Omasta mielestäni juuri tämä kohta on kaikista parhaimmillaan keväällä, kun joka paikka on täynnä rentukoita ja valkovuokkoja. Vähän väliä voi bongata jonkun uuden muuttolinnun lennähtämässä ohitse. Usein olen kuullut käenkin kukkuvan tuolla käydessämme. Riilahdentien ylityksen jälkeen pitkospuut jatkuvat läpi kaislaisen pajukon, jossa sorsat pesivät. Tästä kulkija voisi jatkaa reittiä, mutta me alitamme Soukanväylän ja suuntaamme takaisin kotiin.

 Talvinen Kaitalahti lintutornilta kuvattuna, taustalla Soukka


Luontopolun lisäksi Hanikassa kulkee kuntopolku. Talvisin se toimittaa ainoan ylläpidetyn ladun virkaa mailla halmeilla. Myös tuosta kuntoreitistä oli asemakaavassa napattu pala pois, vaikkei se ole liian pitkä nykyiselläänkään. Täällä Länsiväylän eteläpuolella ei ole muita latuja, jos ei meren jäälle pääse, eli meille autottomille hiihdosta pitäville Hanikka on siinäkin mielessä kullan arvoinen. Hannusmetsä ja Hanikka, siinä viimeiset oikeat metsäalueet täällä, minne keskuspuiston vaikutus ei ulotu. Pidetään huoli niiden säästämisestä! Kuinka toivonkaan, että tämä Kokoomuksen takinkääntö Hanikan osalta pitää vielä vaalien jälkeenkin, jää pysyväksi.

Luonnon omia kiipeilypaikkoja löytyy luontopolun varrelta paljon, kuva Hanikasta toukokuussa 2016

Nimby or not nimby

Mikä on sokeaa "eiminuntakapihalleni" -ajattelua ja mikä taas perusteltua vastustamista? Tätä olen pohtinyt paljon viime viikkojen aikana. Espoossa käsitellään nimittäin kahta kaavaa, joiden kohdalla haluaisin huutaa kovaa EI ja vetää lopulliset ruksit suunnitelmien yli.

Ensimmäinen näistä on Kaitaa-Iivisniemi osayleiskaava. Se on järjettömän laaja ja tulee toteutuessaan tuhoamaan eteläisen Espoon ainoan järven ympäristöineen ja häätämään lopunkin luonnon Hannumetsästä. Toki Iikkarin metroaseman ympäristöä pitää kehittää, rakentaa ja tiivistää. Mutta kaava leviää liian lähelle järveä aivan liian raskaana. Mieluummin sitten suoraan asemalle vähän entistäkin tiiviimpää, siihen sopii kerroksia.

Olen kaavasta oikeasti huolissani. Herkkä Hannusjärvi ei kestä massiivista rakentamista reunoilleen ja Hannusmetsä on monen eläin- ja lintulajin koti, sellaisena elintärkeä. Myös virkistyskäyttöaspekti on syytä huomioida. Mutta olenko perusteluineni oikeassa vai toivoton nimbyilijä? Tunnen nimittäin alueen, koska se on entinen kotini: vanhempani asuvat juuri ja juuri kaava-alueen ulkopuolella. Toisaalta kukaan sukulaiseni tuskin enää tulee asumaan tuolla kaavan ollessa mahdollisessa toteutusvaiheessa. Joten siinä mielessä olen kyllä yleisesti ympäristön puolella tässä, en omaa etuani tavoittelemassa.

Toinen murhe on Svinösundiin suunniteltu kerrostaloalue eli Suinonsalmen asemakaava. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan, päinvastoin. Mutta vielä paljon kerrostalojakin rakkaampi on minulle Hanikan alue luontopolkuineen ja kuntoratoineen. Nyt kaavoitettu alue on haukkaamassa ihan liian isoa palaa monimuotoisesta metsästä soineen, silokallioineen, keloineen ja muinaishautoineen. Luontopolun ja sen tuoman opetus- ja virkistysarvon lisäksi Hanikassa on Länsiväylän eteläpuolisen Espoonlahden ainoa ylläpidetty latu lumikautena. Me autottomat espoonlahtelaiset emme noin vain pääse Leppävaaraan, Nuuksioon tai Oittaalle suksinemme, meillä on vain Hanikka.

Mutta taas kerran: ovatko perusteluni rehelliset vai nimbyilenkö vain näin alasoukkalaisena? Omasta mielestäni olen rehellisesti huolissani. Ei näitä luonnonmukaisia metsäalueita enää liikaa ole Etelä-Espoossa. Toki tiedostan, että metro vaatii veronsa eli lisärakentamista. Osittain juuri siksi pidin sitä alun alkaenkin virheenä. Ei ole järkeä rakentaa ensin asuinalueet ja vasta sitten päättää vetää sinne metron kaltainen raskas ja joustamaton raideratkaisu. Alueet on rakennettu keskuksia (tässä tapauksessa tulevat Iivisniemen ja Soukan metroasemat) lukuunottamatta pientalovaltaisiksi. Pientalovaltaisella alueella ei koskaan asu "tarpeeksi" väkeä tyydyttämään metron vaatimat käyttäjämäärät. Tätä yritetään nyt paikkailla. Mutta esimerkiksi tuo toteutuessaan Hanikan rikkova Suinonsalmen alue on liian kaukana metroasemasta, jotta metroa voisi käyttää sen rakentamisen perusteena. Kun vielä voi olla varma, että asunnoista rantasijaintinsa perustella tulee hintavia, on yhtä varmaa, että sinne muuttavat liikkuvat pääasiassa omilla autollaan.

Ehkä joku väittää, että olen tyypillinen nimby-ihminen ja myönnän kyllä reagoivani näihin kaavoihin tunteella, vaikka yritän pitää koko ajan myös järjen valppaaan. Silti uskallan väittää, että en ole yksin näine ajatuksineni. Ja aion kyllä kertoa mielipiteeni jatkossakin!

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!

Kiitollisena nautin metron viivästymisestä

En aikonut sanoa sanaakaan metrosta. Kukaan ei varmaan kesän paljastusten jälkeen odottanutkaan, että se oikeasti kulkisi vielä tammikuussa 2017. Silti uutisella, jossa kerrotiin, että aloitusajankohta on edelleen avoin, mutta että se ei varmasti ole tammikuu 2017 jaksettiin revitellä niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa. Joten itse ajattelin olla hiljaa ja odottaa. Koska oikeastaanhan olen iloinen ja kiitollinen.

Iloinen ja kiitollinen? Kyllä, juuri sitä. Nautin jokaisesta päivästä, jona saan vielä kulkea työmatkani suhteellisen sujuvasti bussilla Westendin asemalle ja siitä eteenpäin. Nautin siitä, että tiedän ehtiväni päiväkodille ajoissa ennen sulkemista, vaikka tekisin melkein täyden työpäivän. Iloitsen siitä, ettei työmatkani kaikesta huolimatta kestä kuin sen tunnin. Iloitsen siitä, että joka päivä lapseni on yhden päivän vanhempi ja aika, jolloin hän voi kulkea itsekseen koulumatkansa on yhden päivän lähempänä. Uskallan jopa toivoa, että Länsimetron ja sen jatkeen liikennöinnin aloittamisen väliin ei jäisi kovin montaa vuotta.

Tynkämetro oli alunperinkin hölmö päätös. Se riistää länsi- ja eteläespoolaisilta toimivat yhteydet niin Helsingin keskustaan kuin poikittaissuunnassakin. En silti viitsi alkaa syytää someen "mitä minä sanoin" -tyylisiä päivityksiä. Moni nimittäin tekee sitä ja se tympäisee. Ne, jotka tynkämetron puolesta aikoinaan äänestivät, tekivät sen uskoen metrovisioon. Tai niin ainakin haluan uskoa. Olihan metrolle ihan hyviäkin perusteita. Me vaikutusalueen ulkopuolella asuvat pelkäsimme jo silloin kaikkien liikennepaukkujen menevän metroon. Mutta varmaan kukaan ei aavistanut kuinka kovalla kädellä bussilinjoja lopulta päätettiin karsia metron myötä. Johtavana ajatuksena ei selvästikään ole ollut käyttäjäystävällisyys, vaan periaate, että saadaan metrolle mahdollisimman paljon käyttäjiä, vaikka suuri osa ajaisi sillä vain kaksi asemanväliä vaihtaakseen toiseen bussiin. Tämä syöttöliikennebussi - metro - poikittaislinja -matkaaminen tulee ainakin omaa työmatkaani Länsi-Helsinkiin hidastamaan ainakin vartilla. Lisäksi matka meiltä Soukasta Helsingin keskustaan tulee huomattavan paljon hitaammaksi vaihdon myötä, koska jo metromatka Matinkylästä Kamppiin kestää yhtä kauan kuin nykyinen bussimatka Soukasta Kamppiin. Siksi en osaa harmitella viivästymistä.

Tiedostan metron aloituksen myöhästymisen haittapuolet, etenkin ne taloudelliset. Muut haitat nyt eivät niin kummoisia ole. Edes imagohaitta ei ole mikään ylitsepääsemätön juttu. Onhan Länsimetron myöhästymisestä tehty mitä hassuimpia meemejä enkä pidä vedonlyöntiäkään aiheesta huonona asiana, huvittavana vain. Taloudellisille haitoille en voi mitään. Joten olen kiitollinen ja nautin bussimatkastani.

Miksi juuri Soukka?

Jatkan taas lähiöistä. Niistä on selvästi tullut minulle jonkinlainen pakkomielle viime aikoina. Mutta joku tuossa jokin aika sitten kysyi, että miksi oikeastaan juuri Soukka. Joten aloin pohtia asiaa ja etsiä perusteluita. Siis muitakin kuin sen ”koska tuntui siltä, että se on hyvä ratkaisu”.

Soukka on ollut asiointialueeni alle kuusivuotiaasta. Tuolloin nimittäin muutimme Tapiolasta alueelle, jota nykyisin kutsutaan Espoonlahden keskukseksi, se alue siellä Lippulaivan, kirkon ja uimahallin ympäristössä. Silloin ei ollut keskusta. Ei ollut Lippulaivaa, ei ollut kirkkoa, ei ollut uimahallia eikä mitään muutakaan. Parakkikauppa oli ja päiväkoti avattiin seuraavan vuonna. Uusia taloja sinne nousi kuin sieniä sateella. Mutta palveluiden suhteen olimme lähimpien jo olemassa olevien lähiöiden eli Soukan ja Ala-Kivenlahden varassa. Soukasta löytyi tuolloin kaikki. Siellä oli ostarilla pari ruokakauppaa ja lisäksi Valintatalo ostarin alapuolella sekä Elanto kirjaston talossa. Oli siis myös kirjasto. Oli terveyskeskus ja ostarilla pari pankkia, Posti, kirjakauppa, apteekki, lastenvaatemyymälä, urheiluvälinekauppa, pari kioskia, kirjakauppa, valokuvaamo ja mitä niitä nyt olikaan. Joka tapauksessa sieltä löytyi kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. 

Soukasta tuli minulle jo lapsena luonnollinen asiointisuunta. Kivenlahteen en koskaan tottunut. Soukka oli siis jo valmiiksi tuttu, vaikka en täällä aikaisemmin olekaan asunut. En ollut alueen (osin kyseenalaisen) maineen varassa vaan tiesin minne olen muuttamassa. Noita palveluja ei tietenkään enää ole tuossa mittakaavassa. Kaupalliset palvelut on aikoja sitten keskitetty kauppakeskuksiin, joten saamme olla onnellisia, että meillä on sentään kaksi ruokakauppaa puolen kilometrin säteellä kotoa. Ja kirjastokin vielä toistaiseksi. 

Hyvin proosallinen peruste etsiä asunto juuri Soukasta oli hintataso. Mistään muualta Länsiväylän eteläpuolelta ei Espoossa saa asuntoa yhtä inhimilliseen neliöhintaan. Se merkitsi paljon. Lainaa oli jo tarpeeksi, yhtään enempää en halunnut, mutta muutama neliö enemmän kuin edellisessä asunnossa oli enemmän kuin tervetullutta. Täällä on myös mahdollisuus vaihtaa myöhemmin asumismuotoa alueen sisällä, jos siltä tuntuu. Halusin sitten siirtyä vuokralle tai asumisoikeuteen omistusasunnon sijaan tai vaikkapa mutta kerrostalosta rivariin. Tämä on niitä lähiöitä, joissa asuntotyyppejä on sekoitettu tosi fiksusti. 

Kun muutin, muutin tänne lapsen kanssa. Parin vuoden kuluttua koulunsa aloittavan lapsen, jonka kanssa olisi nyt tarkoitus asua samalla alueella seuraavan vuosikymmenen ajan. Mietin siis asioita ihan eri näkökulmasta kuin ennen, panin painoa seikoille, joiden olemassaoloa en aikaisemmin edes muistanut: kouluille ja harrastuksille. Täällä on peruskorjattu alakoulu. Koulu, jossa henkilökunta viihtyy ja pysyy, mikä väkisinkin vaikuttaa lapsen viihtymiseen positiivisesti. Myös yläkoulun peruskorjaus valmistui vasta pari vuotta sitten. Samasta rakennuksesta yläkoulun kanssa löytyy myös lukio, jos sinne haluaa joskus tulevaisuudessa pyrkiä.

Koulujen lisäksi täällä on hyvät harrastusmahdollisuudet. On urheiluun lähes kaikki tarvittava: uimahalli, jalkapallokentät, jäähallit, ratsastuskoulu jne. Ja kaikki kävelymatkan päässä kotoa. Kaikkialle pääsee turvallisesti kävellen tai pyörällä ilman vaikeita tienylityksiä. Lisäksi löytyy jo mainittu kirjasto ja esim. taidekoulu, jos kaipaakin henkisempiä harrastuksia.  Vapaampaan toimimiseen kivenheiton päässä on Puropuisto, tai nykyiseltä viralliselta nimeltään Soukan asukaspuisto, josta löytyy tekemistä ja seuraa. 

Vielä toistaiseksi voin hehkuttaa myös liikenneyhteyksiä. Ne toimivat joka suuntaan. Valitettavasti tämä tulee muuttumaan, kunhan Länsimetro alkaa kulkea. Helsingin keskustaan yhteydet heikkenevät selvästi ja myös monet bussilinjat muualle Espooseen lakkautetaan, vaikkeivät ne kulje lähelläkään metron vaikutusaluetta. Tosin haitta on vain tilapäinen, koska oletettavasti liikkuminen helpottuu siinä vaiheessa, kun metron jatke valmistuu. Mutta kukaan ei vielä kykene ennustamaan milloin oikeasti ollaan niin pitkällä. Eli liikenneyhteyksien kohdalle tulee tulevaisuudessa miinus. Mutta sekin toki oli tiedossani jo muuttovaiheessa. 

Lisäksi täällä on meri. Meri ja metsiä, rannikkoluontoa ja saaristoa. Täällä voin lähteä iltakävelylle kahlailemaan meressä. Tai käväistä uimassa iltalenkin lomassa. Voin hypätä yhteysalukseen ja karata päiväksi saareen. Voin pakata repun ja suunnata luontopolulle tai hypätä polkupyörän satulaan ja pyöräillä pitkin rantaraittia niin pitkälle kuin jaksan. Voin kiivetä korkealle kalliolle ihailemaan maisemia tai istua rantakivelle kuuntelemaan lintuja. Kuvittelin aina muiden puheissa esiintyvän meren kaipuun olevan vain romanttista höpinää. Mutta nyt olen huomannut, että itse olen onnellisempi meren äärellä.  Täällä on kaiken muun lisäksi meri eli täällä on kaikki. Niitä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta. En tunne tarvetta olla trendikäs, joten sen mukaan minun ei tarvitse asuinaluettani etsiä. En tiedä mitä sellaista tarvitsisin mitä täällä ei ole. Siksi juuri Soukka.