Vanhojen muistelua

Eilen facebook täyttyi abeista, tänään vanhoja tanssivista. Väkisin tuli mieleen omat lukiovuodet. Kaivoin esiin oman kuvani vanhojentanssipäivältä. Ja jälleen kerran jäin miettimään, miten kuva voi valehdella. Hetkellisesti sitä onnistuu näyttämään ryhdikkäältä, koska vaate vaatii sitä. Sitä osaa kantaa itsensä ja pyyhkiä pahimman ahdistuksen kasvoiltaan. Koska ahdistavaa se oli. Meidän aikanamme vanhojen tanssit eivät olleet kilpavarustelua. Mutta jo silloin niissä testattiin ihmisen sosiaalinen asema.

Itse olin hierarkian alapäässä. Yläasteen piina oli jättänyt jälkensä. Lukiossa minua ei enää varsinaisesti kiusattu, mutta olin oppinut olemaan kuin ilmaa. Periaatteeni oli, että jos teen itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, saan olla rauhassa. Lisäksi olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Olin varma, ettei kukaan haluaisi tanssia kanssani ja pelkäsin tanssiharjoituksia, vaikka itse tanssiminen oli minulle helppoa. Toisaalta en ollut tarpeeksi rohkea jättääkseni tanssit väliin, halusin sulautua joukkoon, en erottua.

Joten menin mukaan ja kuten arvelin, sain parikseni rinnakkaisluokkalaisen pojan, jota en tuntenut ollenkaan, mutta jonka tiesin olevan yhtä ulkopuolinen kuin olin itse. Parissani ei sinänsä ollut vikaa, mutta hän sattui olemaan minua puolta päätä lyhyempi. Enää sekään ei haittaisi, mutta tuolloin kehonkuvani oli vähintäänkin vääristynyt ja pidin itseäni uskomattoman kookkaana kaikin puolin. Joten yritin kyyristyä pieneksi ja toivoin epätoivoisesti laihtuvani ennen varsinaista tanssipäivää.

Tämä oli pitkä johdanto ajatuksiin, joita eräs lukemani puheenvuoro herätti. Aiheena oli koulukiusaaminen ja ennen kaikkea sen jälkihoito. Kantava ajatus oli, ettei kiusattua saa jättää selviämään yksin. Voisin milloin tahansa allekirjoittaa tuon ja lisätä, että sama pätee kaikkiin kiusaamista vastaaviin tilanteisiin yhteisöissä. Pahinta ei ole ollut vuosien henkinen väkivalta eikä joukosta eristäminen. Pahinta ei ole ollut edes itsetunnon romahtaminen ja omaan arvottomuuteen uskominen. Pahinta on ollut kantaa kaikkea sitä mukanaan parinkymmenen vuoden ajan. Ne tavallaan hukkaan heitetyt vuodet, joiden aikana vihasi ja vahingoitti itseään eikä luottanut kehenkään. Ne vuodet, joiden ajan sitä uskoi, ettei ole tarpeeksi hyvä ihminen tanssiakseen kenenkään kanssa.

Jos jonkun sisintä on vahingoitettu, tarvitsee tuo joku tukea voidakseen taas uskoa itseensä, muihin ihmisiin ja elämään. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä tärkeämpää tuen saaminen ajoissa on. Itse olin jo teini, mutta silti hylkiön asema oli lyönyt minuun leiman. Lukion ensimmäisellä ja toisella eristin itseni, koska pelkäsin muita ja se aiheutti jatkuvaa lisäkärsimystä. Paranemisen sijaan sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni ja pelkäsin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa aina vain enemmän. Abitalvena tuli yhtäkkiä muutama luokkatoveri ja pari rinnakkaisluokkalaista ja kiskoi minut ulos kuorestani. Heidän ansiostaan viimeisistä kuukausista koulussa jäi lämmin muisto. Yhtäkkiä joku piti ideoitani hyvänä, halusi kuulla mielipiteitäni, kannusti minua luovuuteen ja houkutteli nauramaan. Kiitos teille, jos satutte joskus lukemaan tämän. Tunnistatte kyllä itsenne. Te olitte minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikkei aika enää riittänyt sen kylmän möykyn sulamiseen sisältäni. Siihen tarvittiin vielä vuosia ja yllättäviäkin kohtaamisia.

Koulukiusaaminen otetaan nykyisin onneksi vakavasti, ainakin periaatteessa. Toivon, että tuki sen jälkeen kun itse kiusaaminen on saatu lakkaamaan, muistetaan myös. Kiusattu on usein oppinut itsekin halveksimaan itseään. Hän uskoo sen, mitä toiset hänelle kiusatakseen sanovat. Hän tuntee ansainneensa haukut. Tuosta arvottomuuden tunteesta päästäkseen hän tarvitsee riittävän tuen. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.

Pitkä ja sekava avautuminen. Pehmitetään sitä vanhalla valokuvalla (kuvasta kuvatulla eli laatu sen mukainen.) Vanha minä vuonna 1992.

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!

Vielä lukemattoman kirjan herättämiä ajatuksia

Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.

Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.

Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.

Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.

Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!

Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen.  Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.