Vanhojen muistelua

Eilen facebook täyttyi abeista, tänään vanhoja tanssivista. Väkisin tuli mieleen omat lukiovuodet. Kaivoin esiin oman kuvani vanhojentanssipäivältä. Ja jälleen kerran jäin miettimään, miten kuva voi valehdella. Hetkellisesti sitä onnistuu näyttämään ryhdikkäältä, koska vaate vaatii sitä. Sitä osaa kantaa itsensä ja pyyhkiä pahimman ahdistuksen kasvoiltaan. Koska ahdistavaa se oli. Meidän aikanamme vanhojen tanssit eivät olleet kilpavarustelua. Mutta jo silloin niissä testattiin ihmisen sosiaalinen asema.

Itse olin hierarkian alapäässä. Yläasteen piina oli jättänyt jälkensä. Lukiossa minua ei enää varsinaisesti kiusattu, mutta olin oppinut olemaan kuin ilmaa. Periaatteeni oli, että jos teen itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, saan olla rauhassa. Lisäksi olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Olin varma, ettei kukaan haluaisi tanssia kanssani ja pelkäsin tanssiharjoituksia, vaikka itse tanssiminen oli minulle helppoa. Toisaalta en ollut tarpeeksi rohkea jättääkseni tanssit väliin, halusin sulautua joukkoon, en erottua.

Joten menin mukaan ja kuten arvelin, sain parikseni rinnakkaisluokkalaisen pojan, jota en tuntenut ollenkaan, mutta jonka tiesin olevan yhtä ulkopuolinen kuin olin itse. Parissani ei sinänsä ollut vikaa, mutta hän sattui olemaan minua puolta päätä lyhyempi. Enää sekään ei haittaisi, mutta tuolloin kehonkuvani oli vähintäänkin vääristynyt ja pidin itseäni uskomattoman kookkaana kaikin puolin. Joten yritin kyyristyä pieneksi ja toivoin epätoivoisesti laihtuvani ennen varsinaista tanssipäivää.

Tämä oli pitkä johdanto ajatuksiin, joita eräs lukemani puheenvuoro herätti. Aiheena oli koulukiusaaminen ja ennen kaikkea sen jälkihoito. Kantava ajatus oli, ettei kiusattua saa jättää selviämään yksin. Voisin milloin tahansa allekirjoittaa tuon ja lisätä, että sama pätee kaikkiin kiusaamista vastaaviin tilanteisiin yhteisöissä. Pahinta ei ole ollut vuosien henkinen väkivalta eikä joukosta eristäminen. Pahinta ei ole ollut edes itsetunnon romahtaminen ja omaan arvottomuuteen uskominen. Pahinta on ollut kantaa kaikkea sitä mukanaan parinkymmenen vuoden ajan. Ne tavallaan hukkaan heitetyt vuodet, joiden aikana vihasi ja vahingoitti itseään eikä luottanut kehenkään. Ne vuodet, joiden ajan sitä uskoi, ettei ole tarpeeksi hyvä ihminen tanssiakseen kenenkään kanssa.

Jos jonkun sisintä on vahingoitettu, tarvitsee tuo joku tukea voidakseen taas uskoa itseensä, muihin ihmisiin ja elämään. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä tärkeämpää tuen saaminen ajoissa on. Itse olin jo teini, mutta silti hylkiön asema oli lyönyt minuun leiman. Lukion ensimmäisellä ja toisella eristin itseni, koska pelkäsin muita ja se aiheutti jatkuvaa lisäkärsimystä. Paranemisen sijaan sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni ja pelkäsin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa aina vain enemmän. Abitalvena tuli yhtäkkiä muutama luokkatoveri ja pari rinnakkaisluokkalaista ja kiskoi minut ulos kuorestani. Heidän ansiostaan viimeisistä kuukausista koulussa jäi lämmin muisto. Yhtäkkiä joku piti ideoitani hyvänä, halusi kuulla mielipiteitäni, kannusti minua luovuuteen ja houkutteli nauramaan. Kiitos teille, jos satutte joskus lukemaan tämän. Tunnistatte kyllä itsenne. Te olitte minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikkei aika enää riittänyt sen kylmän möykyn sulamiseen sisältäni. Siihen tarvittiin vielä vuosia ja yllättäviäkin kohtaamisia.

Koulukiusaaminen otetaan nykyisin onneksi vakavasti, ainakin periaatteessa. Toivon, että tuki sen jälkeen kun itse kiusaaminen on saatu lakkaamaan, muistetaan myös. Kiusattu on usein oppinut itsekin halveksimaan itseään. Hän uskoo sen, mitä toiset hänelle kiusatakseen sanovat. Hän tuntee ansainneensa haukut. Tuosta arvottomuuden tunteesta päästäkseen hän tarvitsee riittävän tuen. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.

Pitkä ja sekava avautuminen. Pehmitetään sitä vanhalla valokuvalla (kuvasta kuvatulla eli laatu sen mukainen.) Vanha minä vuonna 1992.

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!

Välikevennys: nuoruuskuvahaaste

Vähemmän vakavana aiheena jaan tässä hehkeän nuoruuskuvan itsestäni noin viisitoistavuotiaana tuon facebookin joitakin viikkoja sitten villinneen haasteen jälkimainingeissa.

En todellakaan edes muistanut tällaisenkaan kuvan olemassaoloa ennen laatikoiden penkomista. Harvemmin kuljeskelin tallilla pinkissä (liian pienessä, tuo taisi olla noin eskarilaisen kokoa) röyhelöhameessa ja jumppatrikoissa, jumppatossut jalassani (apua, ei tulisi enää pieneen mieleen olla tallilla ilman kunnon kenkiä!). Joku vapputempaushan tuossa varmaan oli kyseessä.

Ei voi muuta kuin nauraa! Aika monta hauskaa kuvaa vanhoista ystävistä löytyi noiden laatikoiden kätköistä. Mutta niitä kuvia muista en tänne viitsi ladata, nauretaan vain minulle.

Löytyi toki muutakin. Löytyi kuvia ahdistuneen ja ulkopuolisen näköisestä esiteinistä. Löytyi hartioidensa keskelle käpertynyt teini, joka piti itseään liian isona ja teki siksi kaikkensa näyttääkseen pienemmältä. Siinä huonosti onnistuen. Löytyi täysin oman tyylinsä vastaisiin vaatteisiin ja huonosti pukeviin väreihin pukeutunut murrosikäinen, jonka suurin pelko oli erottua joukosta. Vaikka vielä vaikeampaa oli yrittää sulautua joukkoon. On ihanaa olla aikuinen ja vapaa! Ihan eri syistä tosin, kuin mitä se teini kuvitteli aikuisuuden vapauden olevan.

Vapautta ei ole kotiintuloajoista irrottautuminen tai laillinen alkoholin ostaminen. Vapautta ei ole baareihin sisään pääseminen tai edes ajokortin omistaminen. Vapautta ei ole koulun päättyminen tai itsensä elättäminen omalla työllään. Vapautta on se, että vihdoinkin hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja toimii omien vahvuuksiensa ja mieltymystensä mukaisesti eikä joitakin (osin kuviteltuja) ulkopuolisia odotuksia täyttäen. Kesti kauan ymmärtää se, mutta vasta tuo oivallus toi mukanaan huiman vapauden tunteen, joka mahdollistaa onnellisuuden ja kehittymisen.