Tyytyväinen veronmaksaja

Istun uimahallin katsomossa seuraamassa tyttäreni uimakoulua. Uimakoulun tosin järjestää uimaseura Cetus, jonka palveluihin olen tähän mennessä ollut hyvin tyytyväinen, vaikka olin erittäin epäileväinen ennen lapsen ensimmäistä peuhu-uimakoulua. Uimahallia kuitenkin ylläpitää Espoon kaupunki. Normaalisti uin tai vesijuoksen itse uimakoulun aikana. Sarjarannekkeellani maksan 3,5 euroa kerrasta ja pääsen sillä uimaan, saunaan ja suihkuun. Jos ei olisi uimakoulupäivä, pääsisi lapseni maksutta mukaan. Tämän jopa minä pystyn liikkumisesta maksamaan.

Syy siihen, etten tänään ole uimassa, on aamulla poistettu lohjennut viisaudenhammas. Kävin terveysasemalla hammashoidossa. Äärimmäisen taitava ja mukava hammaslääkäri poisti hampaan yhtä taitavan ja mukavan hoitajan avustaessa. Olo on silti aika mukiloitu ja koska minulla on saunakielto, en halua parantumattomana vilukissana mennä altaaseen ollenkaan. Toki hammaslääkäristä tulee aikanaan lasku, mutta se on pieni suhteessa toimenpiteen aiheuttamaan hyötyyn.

Löytäisin esimerkkejä loputtomiin: työpäiväni ajan lapsi oli kunnallisessa päivähoidossa, jota yhä arvostan, vaikka en pidä sen kehityksen suunnasta. Töihin ja sinne hammaslääkäriin kuljin kotikuntani tukemalla joukkoliikenteellä. Uimahallilta palaamme kotiin hyvin hiekotettua kävelytietä pitkin. Kuljemme ensin oman vanhan kouluni ohi, vähän ennen kotia tyttäreni tulevan koulun pihan läpi. Juuri ennen kotiintuloa ohitamme vielä kirjaston.

Joskus potuttaa maksaa veroja. Olisi mukavaa saada vähän enemmän palkastaan suoraan käteen. Mutta jos hetkeksikään pysähdyn miettimään mitä kaikkea niillä verorahoilla tehdään, olen taas nopeasti iloinen ja tyytyväinen veronmaksaja.

Olen saanut koulutuksen, terveydestäni ja hyvinvoinnistani on pidetty huolta. Saan elää maassa ja kaupungissa, joissa on turvallista. Pystyn liikkumaan kodin ja muiden paikkojen välillä myös ilman omaa autoa. Kun lukuhimo iskee, voin kävellä kirjastoon ja lainata kasan lukemista. Minun on ollut hyvä kasvaa täällä Espoossa. Haluan pitää huolen siitä, että myös tyttärelläni ja muilla tulevien sukupolvien edustajilla on samat mahdollisuudet. Että heidänkin ikäsillään on mahdollisuus kouluihin, terveydenhuoltoon, liikuntaan ja kulttuuriin vanhempien varakkuudesta riippumatta. Että tulevassa sote-maailmassa ja jatkuvien leikkausten keskellä muistetaan se hyvä, mitä verovaroilla tehdään ja mietitään päätöksiä ihminen ja ihmisen hyvinvointi edellä.

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!