Iltakävely lintutornille

Kevät on ollut kylmä ja viime aikoina myös sateinen. Ei ole erityisemmin huvittanut lähteä enää työpäivien jälkeen ulkoilemaan. Ei varsinaisesti olisi tänäänkään huvittanut, mutta vihdoinkin oli aurinkoista, joten päätin pakottaa itseni vielä liikkeelle. Lapsihan olisi aina lähdössä, itse välillä jarruttelen. Kyllä kannatti lähteä!

Suuntasimne Hanikan lintutornille. Koko luontopolun kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päätimme tarkastaa tilanteen lintukaislikossa.

Pitkospuita pitkin tornille, vielä ei paljoa viherrä. 

Auringosta huolimatta oli viileää, kesä tuntuu kaukaiselta haaveelta tällaisessa pitkäksi venyneessä alkukeväässä. Mutta lintujen laulu oli vuodenaikaan sopivan villiä ja kyllä muitakin kevään merkkejä on jo näkyvissä.

Linnuista ja luonnonrauhasta nauttimassa.

Kaislikko oli jo sakeanaan vesilintuja. Juuri nyt, kun uusi kaislikko ei vielä ole kasvanut, pääsee lintuja näkemäänkin pesissään. Ei niin, että yhtäkään tunnistaisin, varsinkaan vastavaloon ilman kiikaria (noh, en kyllä tunnistaisi kiikarillakaan katsottuna), mutta kiva niitä on silti seurailla.

Näkyy siellä jo jotain vihreää, kun oikein tarkasti katsoo.

Kun pienen evästauon jälkeen lähdimme takaisin kotiin päin, totesimne, että kyllä kevät etenee, vaikkakin hyvin hitaasti. Joissakin pensaissa silmut ovat jo isoja ja polkujen varrelta löytyy jo sekä sini- että valkovuokkoja. Vähän kärsivällisyyttä tämä vielä vaatii, mutta kyllä maailma tästä vielä keväisen vihreäksi muuttuu!

Kyllä vain, säästetään Hanikka!

Länsiväylän verkkolehteä selatessani suuni loksahti auki. Kokoomuksen valtuustoryhmä on tiedottanut haluavansa säästää Hanikan luontoalueen. Hieno juttu, sitähän olen itsekin toivonut ja sopivissa kohdissa vaatinut. Olin kuitenkin varautunut siihen, että asiasta taistellaan vielä rajusti - ja sittenkin ehkä hävitään. Olihan Kokoomus vielä marraskuussa Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa sitä mieltä, että Suononsalmen kaavaa on edistettävä ja että myös Suvisaarentien pohjoispuolelle voidaan rakentaa. Tilaisuus kaavan torjumiseen annettiin: kuten pöytäkirjasta voi todeta, yrittivät vihreiden Henna Partanen ja Kirsi Louhelainen sekä palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi että tämän kaaduttua hylätä esityksen. Lautakunnan kokoomuslaisten jäsenten äänillä kaava kuitenkin eteni. Hyvä, että Kokoomuskin on edes nyt herännyt ymmärtämään miten tärkeää Hanikan luontoalueen säilyttäminen on. Kirjoitin tästä jo viime vuonna, mutta näin tärkeässä asiassa toistan mielelläni itseäni.

Soukkalaisena koen Hanikan merkityksen jatkuvasti yhtenä tärkeimmistä lähiretkikohteistamme. Hehkutin vähän aikaa sitten Laajalahden luonnonsuojelualuetta. Hanikassa käymme kuitenkin vielä useammin ihan logistisista syistä. Ei tarvitse katsoa aikataluja ja miettiä bussireittejä. Ei tarvitse kuin lähteä liikkeelle, luontoalue on hetkessä saavutettu täältä Ala-Soukasta käsin. Alueella on sekä luonto-, virkistys- että opetusarvoja kuten myös historia-arvoja sekä merkitystä liikuntamahdollisuuksien  kannalta.

Me hyppäämme kotoa tullessamme luontopolulle tavallaan kesken. Kiipeämme muinaisen Mätäjärven kosteikolta yli kallion Suvisaarentielle, jonka ylitettyämme jatkamme pitkin luontopolkua yli pienen suon. Kun lähtee kulkemaan pitkospuita pitkin kostean suoalueen poikki juuri siitä reunasta, jolle asuinaluetta suunnitellaan, saattaa hämmästyä, kun hetken kuluttua edessä kohoavat korkeat silokalliot. Näiden kallioiden korkeimmalta kohdalta näkee yllättävän kauas, kunhan ensin pääsee sinne asti. Lapsen kanssa kulkiessaan nimittäin juuttuu kivien alle muodostuneiden luolien ja piilopaikkojen vaiheille. Yksikään opastustaulu ei jää lukematta matkan varrella ja niin opimme taas uutta kallion muodostumisesta, erilaisista kasvi-, kivi- ja eläinlajeista. Muinaishaudat saavat pienen ja vähän isommankin ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan ja laskeutuessaan kallioiden toista puolta alas rantaan, voi kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin ihan siksi, että sekametsän puusto on vanhaa ja keloihinkin törmää siellä täällä. Kallioiden toisella puolella luontopolku kulkee rannan suuntaisesti. Välillä voi pysähtyä laakealle rantakalliolle ihailemaan maisemaa tai vaikka kahlailemaan, taikka evästauolle. Vehreälle niemelle saapuessaan pääsee ihmettelemään Kaitalahden linnustoa pienestä lintutornista käsin. Tästä reitti jatkuu kaislikon viertä, osittain sen läpi, pitkospuita pitkin. Omasta mielestäni juuri tämä kohta on kaikista parhaimmillaan keväällä, kun joka paikka on täynnä rentukoita ja valkovuokkoja. Vähän väliä voi bongata jonkun uuden muuttolinnun lennähtämässä ohitse. Usein olen kuullut käenkin kukkuvan tuolla käydessämme. Riilahdentien ylityksen jälkeen pitkospuut jatkuvat läpi kaislaisen pajukon, jossa sorsat pesivät. Tästä kulkija voisi jatkaa reittiä, mutta me alitamme Soukanväylän ja suuntaamme takaisin kotiin.

 Talvinen Kaitalahti lintutornilta kuvattuna, taustalla Soukka


Luontopolun lisäksi Hanikassa kulkee kuntopolku. Talvisin se toimittaa ainoan ylläpidetyn ladun virkaa mailla halmeilla. Myös tuosta kuntoreitistä oli asemakaavassa napattu pala pois, vaikkei se ole liian pitkä nykyiselläänkään. Täällä Länsiväylän eteläpuolella ei ole muita latuja, jos ei meren jäälle pääse, eli meille autottomille hiihdosta pitäville Hanikka on siinäkin mielessä kullan arvoinen. Hannusmetsä ja Hanikka, siinä viimeiset oikeat metsäalueet täällä, minne keskuspuiston vaikutus ei ulotu. Pidetään huoli niiden säästämisestä! Kuinka toivonkaan, että tämä Kokoomuksen takinkääntö Hanikan osalta pitää vielä vaalien jälkeenkin, jää pysyväksi.

Luonnon omia kiipeilypaikkoja löytyy luontopolun varrelta paljon, kuva Hanikasta toukokuussa 2016

Kevätauringon innoittamaa

Joskus tulee sellainen olo, että on pakko päästä ulos ja luontoon. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu ehkä maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa jo melko pitkään ja korkealta. Linnut laulavat, niiden into ja lajikirjo lisääntyvät päivä päivältä. Lumet (jos nyt jotain lunta on ollut) sulavat ja pajunkissat puhkeavat. Ihanaa! Silloin pitää vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä lähiluontoon.

Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin,  mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.

Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.

Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!

Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.

Ruovikossa mieli lepää.

Myös Villa Elfvikin sisältä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Suosittelen!