Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.

Kevätauringon innoittamaa

Joskus tulee sellainen olo, että on pakko päästä ulos ja luontoon. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu ehkä maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa jo melko pitkään ja korkealta. Linnut laulavat, niiden into ja lajikirjo lisääntyvät päivä päivältä. Lumet (jos nyt jotain lunta on ollut) sulavat ja pajunkissat puhkeavat. Ihanaa! Silloin pitää vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä lähiluontoon.

Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin,  mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.

Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.

Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!

Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.

Ruovikossa mieli lepää.

Myös Villa Elfvikin sisältä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Suosittelen!

Nimby or not nimby

Mikä on sokeaa "eiminuntakapihalleni" -ajattelua ja mikä taas perusteltua vastustamista? Tätä olen pohtinyt paljon viime viikkojen aikana. Espoossa käsitellään nimittäin kahta kaavaa, joiden kohdalla haluaisin huutaa kovaa EI ja vetää lopulliset ruksit suunnitelmien yli.

Ensimmäinen näistä on Kaitaa-Iivisniemi osayleiskaava. Se on järjettömän laaja ja tulee toteutuessaan tuhoamaan eteläisen Espoon ainoan järven ympäristöineen ja häätämään lopunkin luonnon Hannumetsästä. Toki Iikkarin metroaseman ympäristöä pitää kehittää, rakentaa ja tiivistää. Mutta kaava leviää liian lähelle järveä aivan liian raskaana. Mieluummin sitten suoraan asemalle vähän entistäkin tiiviimpää, siihen sopii kerroksia.

Olen kaavasta oikeasti huolissani. Herkkä Hannusjärvi ei kestä massiivista rakentamista reunoilleen ja Hannusmetsä on monen eläin- ja lintulajin koti, sellaisena elintärkeä. Myös virkistyskäyttöaspekti on syytä huomioida. Mutta olenko perusteluineni oikeassa vai toivoton nimbyilijä? Tunnen nimittäin alueen, koska se on entinen kotini: vanhempani asuvat juuri ja juuri kaava-alueen ulkopuolella. Toisaalta kukaan sukulaiseni tuskin enää tulee asumaan tuolla kaavan ollessa mahdollisessa toteutusvaiheessa. Joten siinä mielessä olen kyllä yleisesti ympäristön puolella tässä, en omaa etuani tavoittelemassa.

Toinen murhe on Svinösundiin suunniteltu kerrostaloalue eli Suinonsalmen asemakaava. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan, päinvastoin. Mutta vielä paljon kerrostalojakin rakkaampi on minulle Hanikan alue luontopolkuineen ja kuntoratoineen. Nyt kaavoitettu alue on haukkaamassa ihan liian isoa palaa monimuotoisesta metsästä soineen, silokallioineen, keloineen ja muinaishautoineen. Luontopolun ja sen tuoman opetus- ja virkistysarvon lisäksi Hanikassa on Länsiväylän eteläpuolisen Espoonlahden ainoa ylläpidetty latu lumikautena. Me autottomat espoonlahtelaiset emme noin vain pääse Leppävaaraan, Nuuksioon tai Oittaalle suksinemme, meillä on vain Hanikka.

Mutta taas kerran: ovatko perusteluni rehelliset vai nimbyilenkö vain näin alasoukkalaisena? Omasta mielestäni olen rehellisesti huolissani. Ei näitä luonnonmukaisia metsäalueita enää liikaa ole Etelä-Espoossa. Toki tiedostan, että metro vaatii veronsa eli lisärakentamista. Osittain juuri siksi pidin sitä alun alkaenkin virheenä. Ei ole järkeä rakentaa ensin asuinalueet ja vasta sitten päättää vetää sinne metron kaltainen raskas ja joustamaton raideratkaisu. Alueet on rakennettu keskuksia (tässä tapauksessa tulevat Iivisniemen ja Soukan metroasemat) lukuunottamatta pientalovaltaisiksi. Pientalovaltaisella alueella ei koskaan asu "tarpeeksi" väkeä tyydyttämään metron vaatimat käyttäjämäärät. Tätä yritetään nyt paikkailla. Mutta esimerkiksi tuo toteutuessaan Hanikan rikkova Suinonsalmen alue on liian kaukana metroasemasta, jotta metroa voisi käyttää sen rakentamisen perusteena. Kun vielä voi olla varma, että asunnoista rantasijaintinsa perustella tulee hintavia, on yhtä varmaa, että sinne muuttavat liikkuvat pääasiassa omilla autollaan.

Ehkä joku väittää, että olen tyypillinen nimby-ihminen ja myönnän kyllä reagoivani näihin kaavoihin tunteella, vaikka yritän pitää koko ajan myös järjen valppaaan. Silti uskallan väittää, että en ole yksin näine ajatuksineni. Ja aion kyllä kertoa mielipiteeni jatkossakin!

Mielenrauhaa metsästä

Syksyn kaunis ruska on ohi täällä etelässäkin, viime viikon pakkasyöt ja loppuviikosta voimistunut tuuli ovat varistaneet loputkin lehdet puista. Jotenkin sitä helposti tässä vaiheessa vuotta alkaa viettää yhä enemmän aikaa sisällä, onhan ulkona kylmää ja yhä useammin myös pimeää. Oikeastaan hassua, koska juuri nyt metsän rauhoittavaa ja toisaalta virkistävää vaikutusta kaipaisi. Syksy on pitkä varsinkin meille, joilla ei ole syyslomia. Olen koko viikon tuntenut lievää lomakateutta puolityhjissä liikennevälineissä ja toisaalta lomailevien kavereiden facebook-päivityksiä selaillessani.

Tänään aamulla päätimme, että nyt on meidän syyslomamme ja lähdimme sen kunniaksi Nuuksioon. Pitkiä metsälenkkejä on vaikea tehdä viisivuotiaan kanssa, kun jo pelkästään bussipysäkiltä nuotiopaikalle pitää kävellä useita kilometrejä. Mutta lyhytkin oleskelu luonnon helmassa tekee hyvää ja niinpä hyppäsimme bussiin ja ajelimme sen kyydissä Haukkalammelle. Patikointi kallion yli nuotiopaikalle, evästauko ja takaisin bussipysäkille. Siihen jäi tämänpäiväinen retkeily, mutta sekin antoi paljon. Irtiotto arjesta, vaikka kuinka pieni, tekee aina hyvää. Metsä rentouttaa mielen ja toimistotyöläisen lihakset kyllä huomaavat jo muutamankin kilometrin kävelyn epätasaisessa maastossa.

Nakin paistaminen avotulella on kaupunkilaislapselle jokaisella kerralla uusi elämys. Aika harvoin siihen kuitenkaan on tilaisuutta. Muutenkin ruoka maistuu parhaalta retkellä. Samat leivät, jotka eivät kotona uppoaisi hupenevat ennätysvauhtia metsässä. Pakkaankin eväiksi aina ne vähän kuivettuneet leivät, joita en itsekään ehkä viitisisi kotona syödä.

Veden pinnan tuijottaminen kuulemma ihan tutkimustenkin mukaan rauhoittaa ja siten parantaa ihmisen henkistä hyvinvointia. Olisin osannut kyllä kertoa sen ilman mitään tutkimuksiakin. Siksi retkellä pitääkin aina myös hetki tuijottaa veden pintaa. Ja taas kerran tuli mieleen, että täällä pitäisi käydä useammin.