Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.

Kirjasto, pyhättöni

Minulla on aina ollut intohimoinen suhde kirjastoihin. Tai aina ja aina, mutta viisivuotiaana se jo alkoi. Silloisessa Tapiolan "uudessa" kirjastossa (jota monikaan ei enää edes muista) Etelätuulentien varrella sain elämäni ensimmäisen kirjastokortin. Kortin saaminen oli kovan väittelyn takana: virkailijat eivät millään meinanneet myöntää korttia alle seitsemänvuotiaalle. Jouduin antamaan lukutaitonäytteen ja osoittamaan, että osaan kirjoittaa nimeni korttiin. Lopulta vanhempieni argumentti siitä, että he koululaisenkin kirjoista vastaisivat eli ei ole mitään juridista eroa sillä, onko kortin haltija viisi- vaiko seitsemänvuotias voitti (tai sitten se oli väsytystaistelun luovutusvoitto). Joka tapauksessa tuo vaaleansininen pahvinpala oli silloin kallein aarteeni.

Alakoululaisena kävelin joka viikko parin kilometrin matkan lähimpään kirjastoon ja lainasin repullisen kirjoja. Taas kerran jouduin todistelemaan virkailijoille lukuintoani, mutta kun he huomasivat, että tosiaankin palautan koko satsin jo seuraavalla viikolla (yleensä repullinen riitti noin kolmeksi päiväksi), sain luvan lainata 20 kirjaa kerralla. Edelleenkään en ymmärrä, kuinka jaksoin raahata kirjareppuani kodin ja kirjaston välillä, mutta en muista sen silloin edes tuntuneen painavalta, olihan se täynnä seikkailuja ja mahdollisuuksia sukeltaa muihin maailmoihin.

Yläkouluaikoinani lukemisen tahti hieman hidastui, mutta kirjasto sai minulle uuden merkityksen. Siitä tuli pakopaikka. Kun koulukiusaaminen alkoi ahdistaa liikaa enkä enää tuntenut selviäväni itkemättä koulussa, lähdin kirjastoon. Toisessa teiniaikojeni "lisäkodissa" eli tallilla oli nimittäin pinnauskielto eli sinne ei saanut mennä kuin vasta iltapäivällä. Mutta kirjastossa saattoi aina väittää tekevänsä esitelmää tai etsivänsä tietoa ryhmätyöhön, jos nyt joku alkoi ihmetellä koululaisen oleskelua siellä. Lisäksi vaihtelin Soukan ja Kivenlahden kirjastojen välillä, etten viettäisi silmiinpistävän paljon aikaa kummassakaan keskellä päivää. Onneksi en ollut mikään huomiotaherättävä teini. Minun oli helppo kadota johonkin hyllyjen välissä sijaitsevaan tuoliin ja lukea siinä kirja toisensa perään, kunnes oli aika lähteä tallille. Sulauduin osaksi lähikirjaston sisustusta.

Nykyisin lähikirjastoni on tuo samainen Soukan kirjasto. Rakastan sitä edelleen. Sinne astuessani tunnen tulevani turvaan. Enää en yritä olla osa kalustusta, nyt käyn siellä lapseni kanssa ja olen rehellisesti oma itseni. Paljon on pysynyt, mutta paljon on myös muuttunut. Lukusalista on tullut lasten pelitila. Erilaisia kerhoja kokoontuu kirjaston pöytien ympärillä eikä kukaan närkästy, jos puhutaan kuiskaamatta. Lastenosasto on vanhalla paikallaan, mutta huomattavasti kutsuvampi löhötyynyineen ja leikkimahdollisuuksineen. Jotkut eivät pidä tästä kehityksestä, mutta vaikka lapsena rakastin kirjastojen suorastaan temppelimäistä rauhaa, olen sitä mieltä, että kehitys on juuri oikean suuntaista.

Kirjastoista on todellakin tullut kuntalaisten olohuoneita ja harrastuspaikkoja. Sen lisäksi että ne edelleen ovat portti kirjojen ja sivistyksen maailmaan, johon kuka tahansa on tervetullut. Kirjastoissa kukaan ei kysy pääsymaksun perään. Kirjastoissa tietokoneetonkin pääsee osalliseksi nykyajan yhteiskunnasta, jossa on vaikea koneetta toimia. Kirjastosta maahanmuuttaja löytää mahdollisuuden etsiä tietoa uudesta kotimaastaan ja usein myös konkreettista apua kielenopiskeluun ja harjoittelemiseen. Lähikirjastossa sekin eläkeläinen, joka ei lehteä pysty itselleen tilaamaan, pääsee lukemaan päivän lehden tuoreeltaan. Lähikirjastosta myös se pieni koululainen, joka ei halua viettää koko iltapäivää yksin kotona tai ei ehkä syystä tai toisesta voi mennä kotiin, löytää paikan, johon on tervetullut. Lähikirjastoon on työssäkäyvän helppo poiketa hakemaan itselleen ja mahdollisille lapsilleen iltalukemista. Lähikirjastosta löytää niin kotiäiti kuin perhepäivähoitajakin seuraa ja satutunteja päiväsaikaan.

Lähikirjastot ovat meille suunnaton tasa-arvoisuuden tyyssija. Eihän anneta niiden kadota! Pidetään suomalaiset sinä lukevana kansana, jollaiseksi kaikille avoin ja helposti saavutettava kirjastolaitos on meidät edesauttanut.