Taas kerran varhaiskasvatus

Tai kutsukaa sitä minun puolestani päivähoidoksi, ihan miten vain. Joka tapauksessa aletaan olla taas lähellä lasten säilömistä, vaikka kehityksen suunnan pitäisi olla päinvastainen.

Luin juuri Meidän perhe -lehdestä heidän kyselystään, johon vastasi satoja päiväkotien työntekijöitä. Vastaajien kanta oli selvä: jo ennestään äärimmilleen venytetyille resursseille varhaiskasvatukseen kohdistuneet säästö- ja leikkaustoimenpiteet olivat liikaa. Lasten turvallisuutta ei voida enää taata eikä laadukkaasta varhaisksvtuksesta ole puhettakaan.

Olen kymmenen vuoden aikana tarkastellut päiväkotien elämää kolmesta eri näkökulmasta. Ensin sijaistin päiväkodeissa kolmen vuoden ajan. Sitten toimin pari vuotta Espoon suomenkielisen opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä ja puheenjohdin vuoden tuolloin perustettua varhaiskasvatusjaostoa. Viimeiset viisi vuotta olen ollut päiväkotilapsen vanhempi. Koko ajan olen turhautuneena hakannut päätäni seinään, kun olen suu vaahdossa selittänyt, ettei tilanne todellisuudessa ole yhtä auvoinen kuin paperilla. Se, että lapsia ja suhdelukuja lasketaan aamusta iltaan ja lain myöntämiä poikkeuksia luvuissa luetaan kuin piru raamattua ja käytetään hyväksi jokainen porsaanreikä ei ole tehokkain keino tilanteen korjaamiseksi. Tehokas keino tehostaa se toki on, mutta päiväkodeissa on kyllä nyt tehostettu jo tarpeeksi!

Päiväkodeissamme työskentelee motivoitunutta ja sitoutunutta porukkaa. Mutta kuinka kauan vielä? Kun aika ja kädet riittävät juuri ja juuri lasten pitämiseen hengissä, ei voi olettaa, että henkilökunnan motivaatio olisi enää huipputasoa. Espoossa pahimmat leikkaukset saatiin torjuttua, mutta kuinka kauan vielä? Kuka jaksaa muutenkin raskaassa työssä, kun koko ajan joutuu miettimään milloin omaa työtä taas kerran vaikeutetaan uusilla leikkauksilla? Ryhmät ovat liian täynnä, vaikka paperilla suhdeluvut näyttävät vallan mainioilta. Toki kokonaisen ison päiväkodin laskelmissa kaikki voi näyttää hyvältä, mutta yksittäisessä ryhmässä saattaa silti olla huutava pula käsistä. Tämä oli se seikka, joka minut sai niin turhautuneeksi päätöksenteossa: tiesin, mikä tilanne todellisuudessa oli kentällä, mutta jouduin silti toteamaan, että ne luvut, joita meille lautakunnassa esitettiin olivat oikein. Luvut ovat teoriaa, todellisuutta ovat ylitäydet lapsiryhmät ja uupuva henkilökunta. Silti meille jatkuvasti esitellään lehdissäkin kiittäviä lukuja vanhemmille tehdyistä kyselyistä.

Yhteen tällaiseen kyselyyn olen toistaiseksi päässyt vanhempana vastaamaan. Silloin asuimme Helsingin puolella ja sikäläinen tilanne päivähoidossa oli vielä pahempi. Ikävin oli vaihe, jossa vajaa kolmivuotiaani siirrettiin kahden päivän varoitusajalla 3-6 -vuotiaiden lasten ryhmään, jossa oli 27 lasta enintään 21:lle suunitelluissa tiloissa ja vain kolme aikuista ensimmäisten kolmen viikon ajan. Tapaus ei ollut ainoa laatuaan, mutta siitä huolimatta vanhemmille suunnatussa kyselyssä vastaukset olivat kiittäviä. Kyselyssä ei nimittäin kysytty mitään noista vaikeista asioista! Jokainen joskus kyselytutkimusta tehnyt tietää, että tulosten manipuloiminen kysymyksenasettelulla on äärimmäisen helppoa. Tuossa varhaiskasvatuskyselyssä monivalintakysymykset käsittelivät sitä, kuinka henkilökunta kohtaa lapsen, kuinka henkilökunta kohtaa vanhemmat, kuinka ystävällistä henkilökunta on, kuinka paljon henkilökunta tekee lapsen yksilöllisyyden eteen jne. Kysymyksenasettelu oli sellainen, että heikommat arvosanat olisivat olleet ihanan ja sitoutuneen henkilökunnan parjaamista. Anonyymin vastaamisen kanssakin on hieman niin ja näin, jos lapsen päiväkoti ja ryhmä kuitenkin pitää nimetä. Itse toki avauduin hyvin teräväsanaisesti avoimissa osioissa sekä tilaongelmista että laittomista henkilökuntamitoituksista, mutta julkisuudessa tuolloinkin hehkutettiin vain valintakysymysten korkeaa keskiarvoa.

Yritin tässä ehkä vähän tuoda esille päättäjien vaikeaa tehtävää. Jos kaikki toimii lakipykälien mukaisesti eikä kaupunkin ole sisäisesti säätänyt esim. väljempää henkilökuntaresurssia, on hyvin vaikeaa päästä käsiksi ongelmiin päätöksenteon hetkellä. Jos en olisi itse tuolloin päättäjänä työskennellyt päiväkodeissa, olisin uskonut kaiken olevan vallan mainiosti. Tämä ei tarkoita, etteikö pitäisi edelleen pitää meteliä. Päinvastoin: juuri me vanhemmat voimme korottaa ääntämme ja vaatia muutosta ajatustapoihin. Henkilökunnan on tehtävä työnsä niissä puitteissa, jotka heille on asetettu. Me vanhemmat voimme olla tyytymättä oloihin, voimme vaatia lapsillemme parempaa. Voimme pitää huolen siitä, että yhä useamman päättäjän silmät aukeavat ja he tajuavat, ettei tilanne voi jatkua tällaisena. Ei leikata enää yhtään varhaiskasvatuksesta. On äärimmäisen typerää säästää lapsista eli tulevaisuudesta!

Niistä varhaiskasvatuksen säästöistä

Espoon budjettiesityksessä nostetaan taas esille subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen ja myös ryhmäkokoja halutaan kasvattaa. Myös päivähoidon ja iltapäivätoiminnan hoitomaksuja halutaan korottaa. Viimeksi mainittu kohta nyt ehkä ihan oikeasti saattaa tuoda muutaman roposen kaupungin kassaan. Joskin niissä esimerkkilaskelmissa, joita minä olen nähnyt, on kyllä aika outoja lukuja: itse maksan huomattavasti enemmän kuin perhekoon ja tulojen mukaan lautakunnan papereissa minulle maksuja kuuluisi. (Huomattavasti enemmän tarkoittaa tässä kymppejä ja toki tiedän, että maksan vain murto-osan todellisista kustannuksista.) Välillä siis ihmettelen talouspuolen lukuja, kun he eivät näköjään saa edes asiakasmaksuja omien laskelmiensa mukaisiksi.

Mutta siis se subjektiivinen päivähoito-oikeus ja ne ryhmäkoot. Turun sanomat julkaisi jutun säästöjen vaikutuksesta Turun seudulla. Moni - minä mukaan lukien - ei ollut vähääkään yllättynyt siitä, että säästöt jäävät kunnilta saamatta. Toki tuossa puhutaan pienistä kunnista, ei Espoon kokoisista kaupungeista, mutta paremmin vertailukelpoisista kunnista tietoja ei vielä ole saatavissa. Joka tapauksessa Turun seudulla kävi niin, että päivähoito-oikeuden rajaamisen kohdalla säästöt ovat tähän mennessä osoittautuneet vähäisiksi, työtä rajaaminen sen sijaan  teettää paljon.

Kannattaisikohan Espoon vielä kerran miettiä? Tai siis mietitäänhän sitä, aika harva valtuutettu on valmis ostamaan budjettiesityksen sellaisenaan, onneksi. Varhaiskasvatus ja opetus ovat tie parempaan huomiseen. Ei vain yksittäisten lasten vaan koko yhteiskunnan tasolla. Ikuinen leikkaaminen lapsilta ei voi johtaa hyviin tuloksiin. Jokainen oikea-aikaisen avun puuttumisen takia syrjäytyvä lapsi ja nuori maksaa, jos nyt halutaan vain taloudesta puhua. Kannattaisikohan tässäkin kohden vihdoinkin alkaa ajatella ennaltaehkäisyä. Miksi korjailla jo tapahtuneita vahinkoja, jos niiden syntyminen voidaan ehkäistä?

Kun lapsen tuen tarve, johtui se sitten mistä tahansa, havaitaan jo mahdollisimman varhain ja siihen reagoidaan, voi seurauksena olla hyvinvoiva koululainen, nuori ja aikuinen, joka osallistuu yhteiskunnan toimintaan. Tämä pätee ihan yhtälailla lukihäiriöiden ja neurologisten erityisyyksien suhteen kuin kestämättömien kotiolojen kohdalla. Havaitsemisessa varhaiskasvatuksen henkilökunta on usein tärkeässä asemassa. On eri asia havainnoida lapsen touhuja joka päivä kuin kerran vuodessa toistuvalla tunnin mittaisella neuvolakäynnillä. Ammattitaitoinen henkilökunta osaa myös ottaa asian puheeksi ja tukea lasta oikein. Tämä tietenkään ei onnistu ylisuurissa ryhmissä, joten unohdetaan samalla se ryhmäkokojen kasvattaminenkin, jooko.

Pitkällä tähtäimellä ei ole koskaan saatu mitään hyvää aikaiseksi säästämällä lapsista ja nuorista. Kannattaisikohan pistää sille nyt Espoossa stoppi ja muistaa, että leikkaamalla lapsiltamme leikkaamme myös omasta tulevaisuudestamme.

Kierrätettyjä ajatuksia päivähoito-oikeudesta

Ei ole ihan korrektia kierrättää omia tekstejään vuodesta toiseen, mutta tasan vuosi sitten keskusteltiin hallituksen aikeista poistaa subjektiivinen päivähoito-oikeus ja silloin kirjoitin facebookiin tuossa alla näkyvän tekstin.

Espoossa säilytettiin vielä tuolloin subjektiivinen päivähoito-oikeus, mutta nyt asia on budjettineuvottelujen yhteydessä taas tapetilla. Oma työtilanteeni on muuttunut: minulla on nyt ensimmäistä kertaa sitten Suomeen paluuni toistaiseksi voimassa oleva työsuhde. Itseäni asia ei siis henkilökohtaisesti enää kosketa siten kuin vielä vuosi sitten. Oman työmarkkina-asemani muuttuminen ei kuitenkaan muuta mitään mielipiteessäni. Pidän edelleen ehdostusta lyhytnäköisenä, perheitä leimaavana ja vain lisää byrokratiaa aiheuttavana. Voisin edelleen kirjoittaa saman tekstin, mutta en enää käyttäisi minä-muotoa.

Lisäksi jälleen on heitetty ilmaan ajatus pienten koululaisten iltapäivätoiminnan lakkauttamisesta. Tuotakin säästötoimenpidettä pidän lyhytnäköisenä, vahingollisena ja työllisyyttä hankaloittavana. Iltapäivätoiminta tulee jo ensi vuonna koskemaan meidänkin perhettämme, tosin vasta eskarin osalta. Mutta kahden vuoden kuluttua kotonani asustelee pieni koululainen, jonka en soisi viettävän pitkiä iltapäiviä yksin, koska äiti pääsee töistä kotiin vasta viiden aikaan. Ymmärrän siis hyvin, miltä heistä, joille asia on ajankohtainen, tuntuu ja myötäelän heidän huoltaan. Ei näin Espoo, ei aina oteta pois heiltä, jotka tukea tarvitsevat ja -jos nyt se taloudellisia vaikutuksia mietitään - joiden tukemiseen panostetut rahat säästävät huomattavasti korjaavissa toimenpiteissä myöhemmin. Katsotaan kauemmas tulevaisuuteen, kunnassa seurauksien arvioiminen vain seuraavan kvartaalin päähän ei riitä!

Ja sitten se teksti:

"Pätkä- ja silpputöistä ja päivähoidosta  (julkaistu alunperin facebookissa 28.9.2015)

Kunhan tässä taas mietiskelen. Tällä kertaa näitä hallituksen suunnitelmia päivähoito-oikeuden rajaamisesta silloin, kun yksi vanhemmista on kotona työttömänä. Minähän olen lapseni yksi ja ainoa arjessa mukana oleva vanhempi. Enkä ole Suomeen paluuni jälkeen (muutin takaisin vuonna 2005) tehnyt muita kuin pätkä- ja silpputöitä. En omasta tahdostani, vaan koska olen onnistunut saamaan lähinnä vanhempainvapaasijaisuuksia ja keikkatyötä. Pätkätyöt ovat muutenkin stressaavia. Kymmenen kuukauden työsuhteesta ainakin viiden kuukauden ajan kytee pinnan alla jatkuvasti ajatus uuden työn hakemisesta, hakemisen pakosta. Työsuhteiden väliin jää väkisinkin yleensä muutaman viikon tai kuukauden työttömyysjakso, jolloin ei uskalla keikkaillakaan ansiosidonnaisen menettämisen pelosta. Tähän asti onneksi on säästynyt ylimääräiseltä stressiltä lapsen hoitopaikan suhteen. Lapsihan on jatkanut tutussa päiväkodissa koko ajan, työttömyyspätkien ajan toki lyhyempiä päiviä, mutta arjen rutiinit ovat silti pysyneet hänen osaltaan lähes muuttumattomina. Tämä on varsinkin tuollaiselle herkälle ja muutoksiin rajusti reagoivalle lapselle tärkeää.

Miten sitten jatkossa? Kuvittelin tässä seuraavia kahta vuotta, jotka lapsi on vielä normaalissa päivähoidossa siirtyäkseen sitten pakolliseen eskariin ja sitä täydentävään päivähoitoon. Tämänhetkinen työsuhteeni päättyy muutaman kuukauden kuluttua. Lapseni oikeus kokopäiväiseen päivähoitopaikkaan päättyy samaan aikaan työsuhteeni kanssa. Olettaen, etten löydä kokoaikatyötä, vaan osa-aikaisen pidempiaikaisen työsuhteen, jonka rinnalla teen keikkahommia, on lapsellani samoin oikeus vain osa-aikaiseen päivähoitoon. Jos oletetaan, etten löydä minkäänlaista varsinaista työsuhdetta, vaan olen kokonaan työttömyyskorvausten ja keikkatöiden varassa, on lapsellani niin ikään oikeus olla vain 20 tuntia viikossa päiväkodissa. 

Osa-aikaisen työn tulot eivät riitä elämiseen. Jos siis onnistun löytämään vain osa-aikaista työtä, joudun etsimään keikkatyötä sen rinnalle. Keikkatöitä ei kuitenkaan yleensä voi ennakoida, töitä on tarjolla silloin kun työvoimalle on tarvetta. Oikeus päivähoitoon määräytyy siis osa-aikaisen työsopimuksen pohjalta. Onkohan kukaan tullut miettineeksi, miten kaltaiseni voivat tienata elantonsa, jos eivät voi olla varmoja siitä, että lapsen saa viedä joka päivä kokopäivähoitoon? Jos saan aamulla tietää, että saisin koko päiväksi työkeikan, en voi enää lähteä hakemaan lapselle oikeutta kokopäivähoitoon kyseiselle päivälle. Joudun siis kieltäytymään keikasta, koska lapseni saa olla hoidossa vain neljä tuntia. Onko pakko ryhtyä kokopäivätyöttömäksi lapsen päivähoidon aikarajoitusten takia, jos ei löydä kokoaikatyötä tai edes osa-aikasta jatkuvaa työsuhdetta? Vai onko tähän esitetty jotain fiksua ratkaisua? Nykyäänkin hoitoajan muutoksista pitää ilmoittaa kuukausia aikaisemmin, joten pätkä- ja silpputyöläisen on kätevintä tehdä päivähoitosopimus kokopäiväiseksi ja varioida hoitoaikoja sitten tilanteen mukaan. Mutta entä jatkossa, kun kokopäivähoitopäätös vaatii erillisen hakemuksen ja arvioinnin? Pitääkö tietää puoli vuotta aikaisemmin, että saa viikolla x kokopäiväkeikan viikon jokaiselle arkipäivälle? 

Totta kai toivon saavani pitkäaikaisemman ja kokopäiväisen työsuhteen. Mutta en voi laskea sen varaan. Tällainen elämä jatkuvassa epävarmuudessa syö omaa jaksamistani. Jatkossa myös lapseni joutuu kärsimään näistä pätkätyösuhteista, koska hänen päivärutiininsa muuttuvat aina, kun oma päivittäinen työaikani muuttuu. Enkä ole ainoa kuntalainen, jolla on lapsia ja joka tekee töitä pätkissä tai pikkusilppuna. En usko Espoon kaupunginkaan nauttivan näistä ketjutetuista kokopäivähoitopaikan irtisanomis- ja hakemisprosesseista ja hoitoaikaan liittyvästä byrokratiasta, henkilökunnan työaikasuunnittelukin muuttuu entistä hankalammaksi. Mutta Juha Sipilä ja kumppanit ovat puhuneet kaikessa viisaudessaan. Harmi vain, ettei heillä tunnu olevan mitään käsitystä nykyajan työelämän todellisuudesta!"

Paha äiti sairastaa

Olen kotona sairaana. Tuntuu hullulta, koska tämä on ensimmäinen kerta ikuisuuksiin. En ole koskaan kotona yksin enkä koskaan ilman hurjaa tekemättömien asioiden vuorta. Eivät ne tekemättömät asiat nytkään ole mihinkään kadonneet. Mutta minä sairastan, en tee asioita (mitä nyt vähän kirjoittelen).

Minä olen kotona, mutta lapseni on päiväkodissa. Ihan kuin ei jo sairastaminen itsessään saisi tuntemaan syyllisyyttä, iskee nyt tuplasyyllisyys: olen kotona, mutta lapseni on toisten hoidossa.  Mutta tiedättekö, oikeastaan en edes tunne siitä syyllisyyttä. Ensinnäkin se on lapseni valinta. Kun kerroin olevani liian kipeä mennäkseni töihin, tuumi lapsi ensin, että oikeastaan hänkin voisi pitää vapaapäivän. Sanoin sen olevan mahdollista, mutta kerroin myös, että minun pitää levätä enkä voi siksi lähteä koko päivänä hänen kanssaan ulkoilemaan. Jolloin tuo pieni ulkoilmaihminen ilmoitti sitten kuitenkin mieluummin menevänsä päiväkotiin.

Toinen syy syyllistymättömyyteen on ihan yhtä yksinkertainen: minä en kykene puhumaan. Flunssa on vienyt ääneni eikä se ainakaan parantuisi sillä, että saisin koko päivän olla selittämässä verbaalis-sosiaaliselle lapselleni, miksen voi keskustella hänen kanssaan.

Joten olen yksin kotona ilman suuria syyllisyydentuntoja. Mutta aika monelta suunnalta on jo tullut vihjailevia katseita ja huomautuksia, kun ihmiset ovat saaneet kuulla lapselta, että äiti sairastaa kotona. Onhan se törkeää viedä päiväkotipaikka ja sitä hoivaa muilta lapsilta, jos löhöilee itse kotona! Muutenkin pitäisi äitien kökkiä niiden lasten kanssa kotona nykyhallituksen mielestä ja sitten kehdataan vielä tuoda lapsi hoitoon, vaikka itse ollaan saikulla.

Onneksi olen jo aikoja sitten lakannut kunnioittamasta nykyhallituksen mielipiteitä päivähoitoasioissa. Ehdin jo riemuita subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisen ja ryhmäkokojen suurentamisen kaatumisesta Espoossa, mutta siellähän ne taas kummittelevat talousarviokeskusteluissa. Valtuustossa päätettiin, että veroprosentin nosto on poissuljettu asia, joten jälleen kerran sitten alkaa suunnaton vääntö siitä, mistä palveluista leikataan, ihan kuin ei 90-luvun lamasta lähtien olisi jo leikattu. Varhaiskasvatus, opetus, sosiaali- ja terveyspalvelut, nehän ne aina ensimmäisinä ovat listalla. Eikä ihme, koska sinnehän ne rahat uppoavat.

Voisin mielelläni maksaa vähän lisää veroja, vaikka jo muutama euro kuukaudessa meidänkin taloudessamme tuntuisi, kunhan tästä jokavuotisesta löysästä hirttoköydestä päästäisiin. Ihan vain tällaisena henkilökohtaisena mielipiteenä aiheesta. Korjaaminen on aina kalliimpaa kuin ennaltaehkäisy. Mitä enemmän leikataan ihan peruspalveluista, sitä enemmän joudutaan korjaamaan. Puhuttiin sitten opetuksesta, lastensuojelusta, hammashuollosta tai vaikkapa nuorisotyöttömyydestä ja toisen asteen opiskelupaikoista. Mutta jotkut haluavat mennä sen lyhytnäköisen säästölinjan kautta.

Näin taas ajauduin sairastamisestani budjettineuvotteluihin. Ei voi mitään, niin ne ajatukset virtaavat. Valitettavasti kiihtyminen ei edesauta parantumista, joten yritän olla ainakin vielä tänään ajattelematta kaupungin leikkaustoimenpiteitä.