Espoon pisa (ei paikka) ja opetuksen rahat

Viime kuun alussa luin viimeisimmän pisa-tutkimuksen tuloksista Espoon näkökulmasta (tiiviisti esim. täällä). Uutisoinnissa todettiin Espoon olevan valtakunnallisesti kärjessä ja myös edellä muita pääkaupunkiseudun kuntia, jotka taas yhdessä jättivät varjoonsa muun Suomen. Selkeästi oli myös havaittavissa, että poikien tulokset olivat huomattavasti tyttöjen tuloksia heikommat.

Kehitys on huolestuttava. Maamme sivistys pohjaa mm. tasapuolisiin kouluttautumismahdollisuuksiin niin sukupuolten kesken kuin alueellisestikin. Eriytyminen alkaa kuitenkin olla tosiasia, joka pitää myös myöntää, jotta sille voi tehdä jotain. Näin espoolaisnäkökulmasta tulokset toki olivat ilahduttavia, mutta jälleen kerran aloin ensimmäiseksi miettiä, että näihin tuloksiinko sitten vedotaan, kun halutaan seuraavan kerran leikata opetuksesta.

Niin kauan kun olen kuntapolitiikkaa seurannut, ja opetuspuolta vähän lähempääkin lautakunta-aikoinani, on valitettu Espoon korkeista kuluista. Kuusikkokuntavertailussa (=Suomen suurimmat kaupungit) on havaittu, että Espoossa opetukseen per oppilas menee enemmän rahaa kuin muissa isoissa kaupungeissa. Tai oikeastaan haluaisin sanoa, että Espoossa panostetaan opetukseen ja siten tulevaisuuteen. Koska sitähän se on. Eivätkö Pisa-tutkimuksen kuntavertailun tulokset osoita juuri sen, että panostamalla lapsiin ja nuoriin saadaan aikaan tulosta?

En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut, että Espoon pitää saada kuluja pienemmiksi, koska Vantaakin kykenee siihen. Tai että eihän Helsingissäkään ole niin korkeat opetusmateriaalikustannukset. Pitää paikkansa varmasti vieläkin, koska kaikkihan tässä ovat viimeisten vuosien aikana vain yrittäneet kiristää vyötä entisestään. Mutta onko Vantaan tilanne tavoitetilamme? Vantaalla on noudatettu jo vuosia talouden tasapainottamisohjelmaa, jolla kaupungin velkaantuminen on saatukin kuriin. Samaan aikaan on kuitenkin noussut suorastaan kansanliikkeeksi paisunut koululaisten vanhempien ja muiden kouluista huolestuneiden vantaalaisten vastarintaliike, joka taistelee homekoulukorjausten puolesta sekä mm. erityisopetuksesta ja henkilökunnan pätevyydestä tehtäviä säästöjä vastaan. Helsinkiläinen tuttuni taas juuri kertoi, ettei hänen lapsensa alakoulussa ole tarpeeksi sählymailoja, jotta luokallinen oppilaita voisi pelata. Samaisen lapsen luokkahuoneen seinällä roikkuu kartta, joka näyttää vielä Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan neuvostoaikana. Tämä oppilailla, jotka eivät vielä edes opiskele historiaa. Tätäkö haluamme omille lapsillemme?

Pitääkö meidän aina verrata itseämme siihen, joka saa meidät näyttämään paremmalta, vai haluammeko itse luoda tavoitteet, joihin pyrimme? Lapsena vertasin koenumeroitani muihin. Varsinkin, jos olin itse pettynyt omaan osaamiseeni, puolustauduin sillä, että monella muulla oli vielä huonompi numero. Äitini silloin kysyi, että haluanko tavoitella sitä, että toiset ovat huonompia vai sitä, että itse osaan. Tässä on mielestäni vähän sama tilanne: haluammeko tavoitella minimitasoa, jonka pienemmillä resursseilla voimme saada vai haluammeko täyttää omat tavoitteemme lastemme ja nuortemme opetuksessa. Onko meille tärkeämpää tehdä mahdollisimman pienellä panostuksella vai saada aikaan mahdollisimman hyviä tuloksia? 

Opetus - kuten sotekin, mutta ei mennä siihen nyt tässä - on alue, jolla merkittävimmän osan kuluuista muodostavat henkilöstökulut. Kun kaikesta mahdollisesta on jo säästetty, todelliset uudet isot säästöt voidaan tehdä vain ja ainoastaan henkilöstömenoista. Olemmeko valmiita suurentamaan luokkakokoja, palkkaamaan opettajiksi halvempia epäpäteviä määräaikaisia pätevien opettajiemme tilalle sekä luopumaan painotuksista ja erityisopetuksestakin niin pitkälle kuin se lain puitteissa on mahdollista? Vai haluammeko jatkossakin kuulla Espoon oppilaiden olevan valtakunnan kärkitasoa, koska meillä lapsiin ja nuoriin panostetaan?

Taas kerran varhaiskasvatus

Tai kutsukaa sitä minun puolestani päivähoidoksi, ihan miten vain. Joka tapauksessa aletaan olla taas lähellä lasten säilömistä, vaikka kehityksen suunnan pitäisi olla päinvastainen.

Luin juuri Meidän perhe -lehdestä heidän kyselystään, johon vastasi satoja päiväkotien työntekijöitä. Vastaajien kanta oli selvä: jo ennestään äärimmilleen venytetyille resursseille varhaiskasvatukseen kohdistuneet säästö- ja leikkaustoimenpiteet olivat liikaa. Lasten turvallisuutta ei voida enää taata eikä laadukkaasta varhaisksvtuksesta ole puhettakaan.

Olen kymmenen vuoden aikana tarkastellut päiväkotien elämää kolmesta eri näkökulmasta. Ensin sijaistin päiväkodeissa kolmen vuoden ajan. Sitten toimin pari vuotta Espoon suomenkielisen opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä ja puheenjohdin vuoden tuolloin perustettua varhaiskasvatusjaostoa. Viimeiset viisi vuotta olen ollut päiväkotilapsen vanhempi. Koko ajan olen turhautuneena hakannut päätäni seinään, kun olen suu vaahdossa selittänyt, ettei tilanne todellisuudessa ole yhtä auvoinen kuin paperilla. Se, että lapsia ja suhdelukuja lasketaan aamusta iltaan ja lain myöntämiä poikkeuksia luvuissa luetaan kuin piru raamattua ja käytetään hyväksi jokainen porsaanreikä ei ole tehokkain keino tilanteen korjaamiseksi. Tehokas keino tehostaa se toki on, mutta päiväkodeissa on kyllä nyt tehostettu jo tarpeeksi!

Päiväkodeissamme työskentelee motivoitunutta ja sitoutunutta porukkaa. Mutta kuinka kauan vielä? Kun aika ja kädet riittävät juuri ja juuri lasten pitämiseen hengissä, ei voi olettaa, että henkilökunnan motivaatio olisi enää huipputasoa. Espoossa pahimmat leikkaukset saatiin torjuttua, mutta kuinka kauan vielä? Kuka jaksaa muutenkin raskaassa työssä, kun koko ajan joutuu miettimään milloin omaa työtä taas kerran vaikeutetaan uusilla leikkauksilla? Ryhmät ovat liian täynnä, vaikka paperilla suhdeluvut näyttävät vallan mainioilta. Toki kokonaisen ison päiväkodin laskelmissa kaikki voi näyttää hyvältä, mutta yksittäisessä ryhmässä saattaa silti olla huutava pula käsistä. Tämä oli se seikka, joka minut sai niin turhautuneeksi päätöksenteossa: tiesin, mikä tilanne todellisuudessa oli kentällä, mutta jouduin silti toteamaan, että ne luvut, joita meille lautakunnassa esitettiin olivat oikein. Luvut ovat teoriaa, todellisuutta ovat ylitäydet lapsiryhmät ja uupuva henkilökunta. Silti meille jatkuvasti esitellään lehdissäkin kiittäviä lukuja vanhemmille tehdyistä kyselyistä.

Yhteen tällaiseen kyselyyn olen toistaiseksi päässyt vanhempana vastaamaan. Silloin asuimme Helsingin puolella ja sikäläinen tilanne päivähoidossa oli vielä pahempi. Ikävin oli vaihe, jossa vajaa kolmivuotiaani siirrettiin kahden päivän varoitusajalla 3-6 -vuotiaiden lasten ryhmään, jossa oli 27 lasta enintään 21:lle suunitelluissa tiloissa ja vain kolme aikuista ensimmäisten kolmen viikon ajan. Tapaus ei ollut ainoa laatuaan, mutta siitä huolimatta vanhemmille suunnatussa kyselyssä vastaukset olivat kiittäviä. Kyselyssä ei nimittäin kysytty mitään noista vaikeista asioista! Jokainen joskus kyselytutkimusta tehnyt tietää, että tulosten manipuloiminen kysymyksenasettelulla on äärimmäisen helppoa. Tuossa varhaiskasvatuskyselyssä monivalintakysymykset käsittelivät sitä, kuinka henkilökunta kohtaa lapsen, kuinka henkilökunta kohtaa vanhemmat, kuinka ystävällistä henkilökunta on, kuinka paljon henkilökunta tekee lapsen yksilöllisyyden eteen jne. Kysymyksenasettelu oli sellainen, että heikommat arvosanat olisivat olleet ihanan ja sitoutuneen henkilökunnan parjaamista. Anonyymin vastaamisen kanssakin on hieman niin ja näin, jos lapsen päiväkoti ja ryhmä kuitenkin pitää nimetä. Itse toki avauduin hyvin teräväsanaisesti avoimissa osioissa sekä tilaongelmista että laittomista henkilökuntamitoituksista, mutta julkisuudessa tuolloinkin hehkutettiin vain valintakysymysten korkeaa keskiarvoa.

Yritin tässä ehkä vähän tuoda esille päättäjien vaikeaa tehtävää. Jos kaikki toimii lakipykälien mukaisesti eikä kaupunkin ole sisäisesti säätänyt esim. väljempää henkilökuntaresurssia, on hyvin vaikeaa päästä käsiksi ongelmiin päätöksenteon hetkellä. Jos en olisi itse tuolloin päättäjänä työskennellyt päiväkodeissa, olisin uskonut kaiken olevan vallan mainiosti. Tämä ei tarkoita, etteikö pitäisi edelleen pitää meteliä. Päinvastoin: juuri me vanhemmat voimme korottaa ääntämme ja vaatia muutosta ajatustapoihin. Henkilökunnan on tehtävä työnsä niissä puitteissa, jotka heille on asetettu. Me vanhemmat voimme olla tyytymättä oloihin, voimme vaatia lapsillemme parempaa. Voimme pitää huolen siitä, että yhä useamman päättäjän silmät aukeavat ja he tajuavat, ettei tilanne voi jatkua tällaisena. Ei leikata enää yhtään varhaiskasvatuksesta. On äärimmäisen typerää säästää lapsista eli tulevaisuudesta!