Työstä ja työajasta

“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.

Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.

Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.

On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.

Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.

Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.

Aikatauluttamista ja avunpyyntöjä

Kuluneen viikon niinkutsuttu vapaa-aika on mennyt aika tehokkaasti kalenterisulkeisten parissa. Kevät tuo mukanaan pari normaalityöajan puitteisiin mahtumatonta työmatkaa ja lisäksi erinäisiä lapsen harrastuksiin liittyviä ylimääräisiä menoja, kuten tanssinäytöksiä ja konsertteja. Tänä vuonna elokuinen eskarin aloitus tarkoittaa myös muutamaa iltaa koululla tutustumisen merkeissä. Joten olen tutkinut kalentereita kotona ja työpaikalla, roikkunut puhelimessa ja mesessä ja yrittänyt saada kaiken järjestymään. Jossain vaiheessa elämää lähes jokaisen on opittava pyytämään apua. Minulla tuo vaihe on nyt.

Tänään on taloyhtiön yhtiökokous samaan aikaan lapsen ratsastuskurssin kanssa. Onneksi ikiaikainen ystävä, joka tuntee talliasiat kuin omat taskunsa, pelastaa. Olisi ikävää jättää viiden kerran kurssista yksi väliin.Viikonloppuna olen työmatkalla. Lauantaille ei osukaan kuin tanssinäytöksen kenraaliharjoitus ja muskarin kevätkonsertti. Ne ovat onneksi eri aikaan, mutta silti tuntuu ikävältä, että vanhempani joutuvat aikatauluttamaan koko lauantain lapsen menojen perusteella. Muskarin kevätkonsertti on viimeinen lajiaan, koska muskari loppuu tähän. Ihan vähän itkettää, etten pääse yleisön joukkoon. Tosin sielläkin kyllä itkettäisi.

Tulevien eskarivanhempien vanhempainilta osuu päällekkäin viimeisen uimakoulukerran kanssa. Saa nähdä, jääkö uimakoulu väliin vai saanko jonkun viemään lapsen sinne, vielä asia on auki. Uimakoulujen suhteen meitä vaivaa jokin viimeisen kerran kirous. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun viimeinen kerta jäisi väliin muiden menojen takia. Myös tulevien eskarilaisten tutustumisiltana olisi muuta menoa, mutta se meno jääköön, kaikkea ei voi saada.

Päiväkoti on kiinni henkilökunnan suunnittelupäivän takia myös kerran toukokuussa. Vastahan vastaava tilanne oli talvella. Ymmärrän toki tarpeen, mutta aiheuttaahan se säätämistä. Tietysti tarvittaessa järjestyy hoito jossain muualla, mutta ensinnäkin lapsi kieltäytyy varahoidosta enkä halua häntä siihen pakottaa ja toisaalta päiväkodilta tulleessa kirjeessä erikseen pyydettiin pitämään kotona, jos suinkin mahdollista. Alkavat vissiin varahoitopaikatkin olla niin täynnä ja henkilökunta alimitoitettu, ettei ylimääräisiä lapsia oikein voida ottaa.

Kesäkuun puolella onkin sitten taas yöpymistä vaativa työmatka. Saavat vanhempani lapsen taas yökylään, vaikkei heille oikeastaan sopisi. Mutta onneksi he pistävät sen sopimaan. Tällaisina viikkoina ymmärrän hyvin kahden vanhemman perheen konseptin hyvät puolet. Olisihan se kätevää, jos voisi sumplia näitä yhdessä jonkun samassa taloudessa asuvan kanssa. Huippuhienoa olisi, jos joku toinen voisi joskus vaikkapa lapsen oksentaessa aamulla jäädä kotiin, tai järjestää kalenterinsa kevätjuhlien mukaan. Mutta näillä mennään, yleensä kaikki tuppaa lopulta järjestymään ja on tässä pienperhe-elämässä kuitenkin voittopuolisesti hyviä puolia. Ja onneksi maailma on täynnä pelastavia enkeleitä, jotka tulevat apuun näissä kalenteriahdingoissa!

Lomapäivistä ja niiden kertymisestä

Joulu lusittu, uusi vuosi alkanut, loppiainenkin meni jo ja loma loppui. Siis mikä loppui? Loma on aika kaukainen sana sille, joka on kymmenen vuotta tehnyt keikka- ja pätkätöitä ja ollut nyt vasta vuoden toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Ne pari kertynyttä lomapäivää pidin kesällä ja muuten on menty saldojen kanssa kikkailemalla, jotta on saatu muutama vapaapäivä välillä.

Tämä vuoden pimein aika koettelee jaksamista. Eräänä päivänä jäin ihmettelemään, miksei Saksassa talvi tuntunut näin pahalta, vaikka sikäläinen ilmasto on talvisin omasta mielestäni vielä tätä kotimaista ikävämpi: kylmänkostea ja hyvin raaka. Sikäläinen kylmyys tunkeutuu kosteuden takia luihin ja ytimiin asti eikä siinä lämmitä, vaikka pukisi kuinka monta vaatekertaa päällekkäin. Mutta siellä ei tunneta tällaista pimeyttä. Lumitalvina huomaan jaksavani, mutta tämä jatkuva mustanharmaa, joka ympäröi ihmisen niin maassa kuin ilmassa, ei voi olla terveellistä mielialalle. Tähän vuodenaikaan pieni loma on enemmän kuin tervetullut. Lomaa on kuitenkin vain heillä, jotka ovat jo saman vuoden huhtikuun alussa olleet vähintään vuoden työsuhteessaan. Muut kikkailevat tai puurtavat läpi talven.

Ymmärrän sen,  että loma pitää ansaita eli lomien kertymisen periaatteen. Sitä en ymmärrä, miksi lyhyissä työsuhteissa oleville kertyy lomaa vähemmän. Tämä on ehkä ollut perusteltua silloin, kun työsuhteet olivat pitkiä ja samassa työpaikassa pysyttiin työuran alusta eläkeikään asti. Silloin varmasti saattoi ajatella, että isompi lomakertymä oli palkkio uskollisuudesta työnantajaa kohtaan ja houkutteli työntekijöitä pysymään työpaikassaan. Nykyisin työsuhteet ovat koko ajan lisääntyvässä määrin lyhyitä, työntekijästä riippumattomista syistä. Monilla aloilla työntekijöitä haetaan jatkuvasti alle vuoden työsuhteisiin ja moni tekee koko työuransa vuoden tai kahden pätkissä. Jotta tällaisetkin ahkerat ihmiset jaksaisivat sinne koko ajan nousevaan eläkeikään asti, olisi reilua, että edes lomakertymä olisi kaikille samoista töistä jo työsuhteen alusta asti sama.

Paljon puhuttu kilpailukykysopimus (jonka en usko ollenkaan toimivan tarkoitetusti, mutta se on toinen juttu) tuo monille puoli tuntia lisää työaikaa viikossa. Käytännössähän kyseessä on naamioitu palkanalennus, kun pidennetään työaikaa palkkaa nostamatta. Työpaikoilla kikyä toteutetaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Jotkut todellakin tekevät töitä sen kuusi minuttia pidempään päivittäin. Toiset ovat töissä (käytännössä kai saldovapailla) loppiaisen ja helatorstain, joillakin vain leikataan saldosta kaksi tuntia kuukaudessa, osalla tulee parille lauantaille vuodessa virkistyspäivätoimintaa, joillakin se kuitataan sillä, että harrastetaan liikuntaa puoli tuntia enemmän viikossa työajalla, osa työnantajista käskee merkata sen puoli tuntia viikotyöaikaan, mutta tehdä silti töitä ihan entiseen tapaan. Ymmärrettävää, sillä suuri osa töistä ei enää nykyään ole aika- ja paikkasidonnaista.

Asiantuntijatyössä on vaikea vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille, koska aivojen sammuttaminen ei ole helppoa ja niitä työasioita tulee ajateltua myös kotona ruokaa laittaessa tai harrastuksissa. Moni tunnistaa ilmiön, jossa on koko päivän pohtinut ratkaisua työn alla olevaan ongelmaan sitä löytämättä, mutta herää keskellä yötä valmiin ratkaisun kanssa. Silti nukuttua aikaa ei merkitä työajaksi. Tällaisessa työssä kuuden minuutin työajanpidennys päivään tuntuu yksinkertaisesti käsittämättömältä. Yhtä käsittämättömältä tuntuu tuo vanhassa roikkuminen lomakertymien suhteen. Juuri nyt, kiky-aikakaudella, on tietysti mahdoton ajatus, että kaikkien lomakertymät muutettaisi tasa-arvoisiksi työsuhteen pituudesta riippumatta. Mutta silti toivoisin, että työmarkkinajärjestöissä jonakin päivänä tajuttaisi, sekä työnantaja- että työntekijäpuolella, maailman muuttuneen ja työelämän varsinkin  muuttuneen.