Kevään alkaessa vihjailla saapumisestaan, viriää taas kerran vilkas keskustelu pienten koululaisten kesälomista. Olen jo vuosia seurannut mielenkiinnolla ja vähän huolestuneenakin ystävien ponnisteluja järjestää lapsilleen turvallinen kesäloma vanhempien töistä huolimatta. Opettajaperheitä lukuunottamatta useimmissa perheissä vanhempien kesäloma on merkittävästi koululaisten lomia lyhyempi. Kaikissa työpaikoissa loma-aikaan ei edes voi vaikuttaa, jotta vanhemmat voisivat sovittaa lomansa siten, että pääosan kesästä jompikumpi vanhempi olisi kotona. Yksinhuoltajaperheissä taas on vain yhden lomat käytettävissä. Puhumattakaan pätkätyöläisistä, työpaikanvaihtajista, yrittäjistä tai freelancereista, jotka usein voivat lomailla vain lyhyitä aikoja, jos ollenkaan. Kaikilla ei ole mummoloita, serkkuloita, ystäviä, naapureita, tai muita läheisiä ihmisiä, jotka voisivat huolehtia pienistä lomalaisista. Ekaluokkaisen kohdalla 8-10 tunnin yksin kotona oleminen ei oikein ole vaihtoehto.
Ensimmäisenä tarjotaan ratkaisuksi erilaisia leirejä, jos esittää huolen kesäloma-ajasta. Espoon kokoisessa kaupungissa tarjontaa riittää, se on totta. Vaikka lomaongelma ei meillä vielä tänä vuonna ole ajankohtainen, tutustuin jo tarjontaan tulevia vuosia silmälläpitäen. Hyvä että tutustuin. Huomasin nimittäin, että voin jo alkaa säästää noita tulevia leirikesiä varten. Harrasteleirejä järjestetään pilvin pimein, mutta hinnat viikon päiväleiristä ovat aika suolaisia. Jos ajatellaan, että kesäkuun ajan pistäisi lapsen leireille, saisi varautua kyllä jo aika monen satasen maksamiseen. Olen kuullut huhuja kaupungin järjestämistä edullisista leireistä, mutta tietoa niistä ei löydy. Tai löytyy kesätoimintaa yli 9-vuotiaille, mutta ei mitään haulla 6-8 -vuotiaat. Jossain näitäkin juttuja varmaan on, mutta ei noin vain bongattavissa. Seurakunta järjestää suhteellisen edullisesti, mutta se ei oikein ole vaihtoehto meille kirkkoon kuulumattomille. Näitä leirejä järjestetään myös lähinnä kesäkuussa ja elokuun alussa. Mutta entä heinäkuu, jos vanhemmat eivät saa silloin pitää lomiaan?
Jäävät asukaspuistot. Niissä on ilmaista toimintaa aikuisen valvovan silmän alla ja jokaisella suuralueella taitaa olla joku puisto auki myös heinäkuussa. Tämä on hienoa. Vielä hienompaa se olisi, jos Espoo ei olisi luopunut puistoruokailusta. Monelle pienelle koululaiselle ja hänen vanhemmilleen tieto lämpimästä lounaasta kesällä olisi helpottava. Toki voi ottaa eväät mukaan, mutta monipuolisempaa ja parempaa se puistoruoka oli aikoinaan. Itsehän olin 1980-luvulla puistolapsi Hyökyvuoren puistossa parin kesäkuun ajan ja muistelen vieläkin lämmöllä noita aikoja leikkeineen, askarteluineen, uimaretkineen ja ruokailuineen. Helsingissä puistoruokailu on yhä voimissaan ja tiedän monen kuntarajan lähellä asuvan espoolais- ja vantaalaislapsenkin käyvän naapurissa leikkimässä ja syömässä. Siellä onneksi ei kysytä kotiosoitetta ruokajonossa.
Kaiken kaikkiaan kesätoiminta tuntuu olevan aika eriarvoistavaa. Jos perheellä on varaa, voi lapsi olla vaikka joka viikon eri päiväleirillä harrastamassa. Jos maksut ovat ylivoimaisia, voi leikkiä puistossa koko kesäloman. Sekin voi olla hauskaa, ei siinä mitään. Mutta kesä voi kyllä tuntua aika pitkältä, jos kaverit ovat leireillä ja reissussa samaan aikaan, kun itse tallustelee joka aamu puistoon. Toisaalta joillekin lapsille useampi viikko harrasteleirillä voi tuntua työltä.
Somessakin aiheesta on keskusteltu erilaisissa espoolaisvanhempien ryhmissä. Puistoruokailun palauttamisen lisäksi on väläytelty ideoita mm. kaupungin järjestämistä päiväkerhoista, jotka voisivat toimia vaikka koulujen tiloissa. Vetäjinä taas voisivat toimia esimerkiksi kesän ajan työttöminä olevat koulunkäyntiavustajat. Joissakin kunnissa tällaisia kuulemma on, edulliseen hintaan. Pidän ideaa hyvänä. Joka tapaksessa tämäkin on asia, josta pitää puhua. Joistakin hulluistakin ideoista voi joskus poikia ratkaisu. Kesäloman pitäisi kuitenkin olla iloinen asia, ei stressinaiheuttaja.
tiistai 21. maaliskuuta 2017
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Kevätauringon innoittamaa
Joskus tulee sellainen olo, että on pakko päästä ulos ja luontoon. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu ehkä maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa jo melko pitkään ja korkealta. Linnut laulavat, niiden into ja lajikirjo lisääntyvät päivä päivältä. Lumet (jos nyt jotain lunta on ollut) sulavat ja pajunkissat puhkeavat. Ihanaa! Silloin pitää vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä lähiluontoon.
Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin, mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.
Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.
Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!
Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.
Ruovikossa mieli lepää.
Myös Villa Elfvikin sisältä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Suosittelen!
Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin, mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.
Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.
Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!
Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.
Ruovikossa mieli lepää.
torstai 16. maaliskuuta 2017
Kun intohimo asiaan ja huijarisyndrooma kohtaavat
Olen jo lapsena kärsinyt huijarisyndroomasta. Kuvittelin aina, että kaikki onnistumiseni perustuvat sattumalle tai sitten tehtävät vain olivat niin helppoja, ettei niitä voinut mokata. Samaan aikaan olin jonkinlainen valikoiva perfektionisti. Joko halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olla paras tai - jos ja kun oletin, ettei tämä visio toteudu - sitten löin suosiolla kokonaan lekkeriksi, ettei tarvitsisi harmitella epäonnistumistaan. Kun loistin koulussa lempiaineissani, olin varma, että se johtui vain noiden aineiden helppoudesta. Niissä aineissa, joissa en uskonut olevani hyvä, en tehnyt mitään, ettei tarvitsisi epäonnistua. Todistukseni olivat lukiossa hassua katsottavaa, koska niissä oli vain ääripäitä: ysejä, kymppejä ja vitosia.
Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.
Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.
Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.
Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.
Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.
Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!
Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.
Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.
Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!
Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.
Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.
Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.
Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.
Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.
Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!
Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.
Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.
Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!
maanantai 13. maaliskuuta 2017
Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät?
Toisinaan minulta kysytään mikä ihme saa ihmisen lähtemään ehdolle vaaleissa. Eikö nykyajan työelämän hektisyys riitä täyttämään päivät yhdessä perhe-elämän kanssa? Samoin puoluevalintaani saan yhä vain vielä näiden yli kymmenen vuoden jälkeen perustella.
Halu vaikuttaa oli olemassa oikeastaan jo teininä. Valitettavasti ujouden ja koulukiusaamisen takia ei tullut mieleenkään hakeutua oppilaskunnan hallitukseen tai muihin koulun näköalapaikoihin. Eipä silti, eivät ne varsinaisia vaikuttamisen paikkoja olleetkaan tuolloin omana kouluaikanani. 1970-luvun koululaispolitiikan aika ja jotkut tuolloin tapahtuneet ylilyönnit olivat aiheuttaneet täydellisen politiikkatyhjiön omalle kouluajalleni. Politiikkaa ei ollut koulussa olemassakaan muuta kuin yhteiskuntaopin tunneilla ja sielläkin hyvin teoreettisesti. Lukiossa oli oppilaskunnan hallitus, mutta sekin oli lähinnä mahdollisuus istua toisinaan oppilaskunnan huoneessa oppituntien ajan ja juoda kahvia. Siis niille, jotka siellä olivat eli kunkin luokka-asteen (meillä oli vielä luokallinen lukio) suosituimmille oppilaille. Ei sinne ollut hylkiöillä asiaa. Yksi lempikirjoistani oli tuohon aikaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa. Lueskelin sitä kerta toisensa jälkeen ja toivoin, että itse olisin saanut kokea sellaista aatteen paloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tarinan nuoret.
Ammattiratsastaja-aikoinani en politiikkaa miettinyt, ellei se sattunut liittymään alaan. Ei siihen jäänyt aikaakaan 12 tunnin työpäivien jälkeen eikä ympäriltä tullut vastakaikua, jos yritin aloittaa jotain aatteellista keskustelua. Viimeisinä vuosinani Saksassa kuitenkin seurasin lähempää ja suuremmalla mielenkiinnolla yhteiskunnallisiakin asioita. Työpaikallani metallitarviketehtaan konttorissa ja etenkin siellä tehtaan puolella asioista puhuttiin usein hyvin suoraan, työläisnäkökulmasta. Kävin varastokäynneillä usein pitkiä keskusteluja varaston esimiehen, pitkän linjan luottamusmiehen kanssa. Kun vielä Hartz-reformi astui voimaan viimeisinä vuosina ennen Suomeen paluutani ja itsekin tein kakkostyötä mini-jobin ehdoilla viikonloppuisin pienen hotellin respassa ja baarissa viiden euron tuntipalkalla, alkoi yhä enemmän kaikenlaisia ajatuksia itää mielessäni.
Kotiin paluuni jälkeen tunsin pakottavaa halua alkaa toimia yhteiskunnassa erilaisten asioiden eteen. Ihmisten hyvinvointi taloudellisesta asemasta riippumatta, yhteinen ympäristömme, uhanalainen luontomme, inhimilliset ja toimivat kaupungit, Itämeri, lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, he, joiden ääni jää usein kuulematta. Oikeudenmukaisuus oli jo lapsena johtotähteni. Pienenä se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että halusin ehdottomasti yhtä ison jäätelöpalan kuin sisareni. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sen laajemmaksi muuttui oikeudenmukaisuuden käsite mielessäni. Tuo kaikki ei ole muuttunut mitenkään näiden vuosien aikana. Halu vaikuttaa ja palo oikeudenmukaisuuteen, ne ovat edelleen ne liikkeellepanevat voimat, jotka saivat minut taas hakeutumaan ehdolle.
Entäs sitten puoluevalinta? Edellä kerrottu kieltämättä kuulostaa lähinnä vasemmistolaiselta motiivilta hakeutua mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun muutin vuonna 2005 takaisin Suomeen, olin jo päättänyt liittyä johonkin puolueeseen. Ajattelin, että se on kätevin keino päästä jossain vaiheessa mukaan vaikuttamaan. Suomalaisesta puoluepolitiikasta minulla ei ollut vahvaa käsitystä. Niinpä etsin käsiini puolueiden periaateohjelmat ja lähdin tutustumaan niihin poisrajaamisen systeemillä. Se mitä etsin, oli porukka, jossa tavoitellaan oikeudenmukaisuutta, etsitään inhimillistä näkökulmaa, huomioidaan luonto ja ympäristö, ollaan ideoligisia, mutta huomioidaan realiteetit sekä annetaan myös tilaa uusille ajatuksille. Mahdollisuus päästä avaamaan suunsa ihan uutena toimijana olisi myös plussaa, ajatusta jäykästä ja hyvin hierarkisesta perinteisestä puoluetoiminnasta vierastin. Kaikenlaista muutakin etsin ohjelmista ja pyörittelin mielessäni. Lopulta jäljelle jäi Vihreät.
Liityin paikallisjärjestöön ja jo pian tulin vedetyksi mukaan toimintaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa olin jo täysillä mukana kunnallis- ja piiritason toiminnassa. 2008 kunnallisvaaleissa tulin valituksi Espoon valtuustoon. Tunnen edelleen, että puoluevalinta osui oikeaan. Olen toki kärsinyt omat kasvukipuni matkalla poliittiseksi toimijaksi, eihän elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen ehtinyt toimia puolueen sisällä lähes kaikentasoisissa toimielimissä. Olen myös ollut pariin otteeseen töissä puolueorganisaatiossa. Olen tutustunut valtavaan määrään ihmisiä, jotka tekevät uskomattoman määrän vapaaehtoistyötä yhteisen päämäärän eteen. Vihreissä tunnen itsekin saavani mahdollisuuden toimia ja vaikuttaa. Olen löytänyt oman porukkani, josta silloin teininä haaveilin.
Tällä matkallani olen myös huomannut, että kuntapolitiikka on minun paikkani. Kunnissa tehdään ratkaisuja ihmisten arkeen liittyvissä kysymyksissä. Näihin kysymyksiin ja ratkaisuihin haluan vaikuttaa, olla mukana
rakentamassa hyvää arkea espoolaisille ja sellaista Espoota, jossa meidän kaikkien on hyvä elää. Siksi olen ehdolla kuntavaaleissa, Espoon Vihreiden listalla.
Halu vaikuttaa oli olemassa oikeastaan jo teininä. Valitettavasti ujouden ja koulukiusaamisen takia ei tullut mieleenkään hakeutua oppilaskunnan hallitukseen tai muihin koulun näköalapaikoihin. Eipä silti, eivät ne varsinaisia vaikuttamisen paikkoja olleetkaan tuolloin omana kouluaikanani. 1970-luvun koululaispolitiikan aika ja jotkut tuolloin tapahtuneet ylilyönnit olivat aiheuttaneet täydellisen politiikkatyhjiön omalle kouluajalleni. Politiikkaa ei ollut koulussa olemassakaan muuta kuin yhteiskuntaopin tunneilla ja sielläkin hyvin teoreettisesti. Lukiossa oli oppilaskunnan hallitus, mutta sekin oli lähinnä mahdollisuus istua toisinaan oppilaskunnan huoneessa oppituntien ajan ja juoda kahvia. Siis niille, jotka siellä olivat eli kunkin luokka-asteen (meillä oli vielä luokallinen lukio) suosituimmille oppilaille. Ei sinne ollut hylkiöillä asiaa. Yksi lempikirjoistani oli tuohon aikaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa. Lueskelin sitä kerta toisensa jälkeen ja toivoin, että itse olisin saanut kokea sellaista aatteen paloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tarinan nuoret.
Ammattiratsastaja-aikoinani en politiikkaa miettinyt, ellei se sattunut liittymään alaan. Ei siihen jäänyt aikaakaan 12 tunnin työpäivien jälkeen eikä ympäriltä tullut vastakaikua, jos yritin aloittaa jotain aatteellista keskustelua. Viimeisinä vuosinani Saksassa kuitenkin seurasin lähempää ja suuremmalla mielenkiinnolla yhteiskunnallisiakin asioita. Työpaikallani metallitarviketehtaan konttorissa ja etenkin siellä tehtaan puolella asioista puhuttiin usein hyvin suoraan, työläisnäkökulmasta. Kävin varastokäynneillä usein pitkiä keskusteluja varaston esimiehen, pitkän linjan luottamusmiehen kanssa. Kun vielä Hartz-reformi astui voimaan viimeisinä vuosina ennen Suomeen paluutani ja itsekin tein kakkostyötä mini-jobin ehdoilla viikonloppuisin pienen hotellin respassa ja baarissa viiden euron tuntipalkalla, alkoi yhä enemmän kaikenlaisia ajatuksia itää mielessäni.
Kotiin paluuni jälkeen tunsin pakottavaa halua alkaa toimia yhteiskunnassa erilaisten asioiden eteen. Ihmisten hyvinvointi taloudellisesta asemasta riippumatta, yhteinen ympäristömme, uhanalainen luontomme, inhimilliset ja toimivat kaupungit, Itämeri, lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, he, joiden ääni jää usein kuulematta. Oikeudenmukaisuus oli jo lapsena johtotähteni. Pienenä se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että halusin ehdottomasti yhtä ison jäätelöpalan kuin sisareni. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sen laajemmaksi muuttui oikeudenmukaisuuden käsite mielessäni. Tuo kaikki ei ole muuttunut mitenkään näiden vuosien aikana. Halu vaikuttaa ja palo oikeudenmukaisuuteen, ne ovat edelleen ne liikkeellepanevat voimat, jotka saivat minut taas hakeutumaan ehdolle.
Entäs sitten puoluevalinta? Edellä kerrottu kieltämättä kuulostaa lähinnä vasemmistolaiselta motiivilta hakeutua mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun muutin vuonna 2005 takaisin Suomeen, olin jo päättänyt liittyä johonkin puolueeseen. Ajattelin, että se on kätevin keino päästä jossain vaiheessa mukaan vaikuttamaan. Suomalaisesta puoluepolitiikasta minulla ei ollut vahvaa käsitystä. Niinpä etsin käsiini puolueiden periaateohjelmat ja lähdin tutustumaan niihin poisrajaamisen systeemillä. Se mitä etsin, oli porukka, jossa tavoitellaan oikeudenmukaisuutta, etsitään inhimillistä näkökulmaa, huomioidaan luonto ja ympäristö, ollaan ideoligisia, mutta huomioidaan realiteetit sekä annetaan myös tilaa uusille ajatuksille. Mahdollisuus päästä avaamaan suunsa ihan uutena toimijana olisi myös plussaa, ajatusta jäykästä ja hyvin hierarkisesta perinteisestä puoluetoiminnasta vierastin. Kaikenlaista muutakin etsin ohjelmista ja pyörittelin mielessäni. Lopulta jäljelle jäi Vihreät.
Liityin paikallisjärjestöön ja jo pian tulin vedetyksi mukaan toimintaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa olin jo täysillä mukana kunnallis- ja piiritason toiminnassa. 2008 kunnallisvaaleissa tulin valituksi Espoon valtuustoon. Tunnen edelleen, että puoluevalinta osui oikeaan. Olen toki kärsinyt omat kasvukipuni matkalla poliittiseksi toimijaksi, eihän elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen ehtinyt toimia puolueen sisällä lähes kaikentasoisissa toimielimissä. Olen myös ollut pariin otteeseen töissä puolueorganisaatiossa. Olen tutustunut valtavaan määrään ihmisiä, jotka tekevät uskomattoman määrän vapaaehtoistyötä yhteisen päämäärän eteen. Vihreissä tunnen itsekin saavani mahdollisuuden toimia ja vaikuttaa. Olen löytänyt oman porukkani, josta silloin teininä haaveilin.
Tällä matkallani olen myös huomannut, että kuntapolitiikka on minun paikkani. Kunnissa tehdään ratkaisuja ihmisten arkeen liittyvissä kysymyksissä. Näihin kysymyksiin ja ratkaisuihin haluan vaikuttaa, olla mukana
rakentamassa hyvää arkea espoolaisille ja sellaista Espoota, jossa meidän kaikkien on hyvä elää. Siksi olen ehdolla kuntavaaleissa, Espoon Vihreiden listalla.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Raparipa metsänpeikko ja haalaripula
Kokeiltiin lapsen viime syksyn ulkovaatteita. Havainto: kaikki liian pientä. Koska joskus myös kevät yllättää, ei vain talvi, tarkoitti tämä akuuttia tarvetta isommalle välikausihaalarille. Mutta ei sitä isompaa noin vain hankitakaan!
Selailin nettikauppojen tarjontaa. Vaikka mitä löytyisi outleteista, mutta hups, koot päättyvät usein 120:n tai 122-128: n kohdalla. Pitkä ja etenkin pitkäkoipinen kuusivuotias tarvitsee isomman, koska vaikka hän on 125-senttinen koko pituudessaan, ovat monessa mallissa 128-senttisen haalarin lahkeet jo turhan lyhyet. Toki nimekkäimmiltä ja siten kalleimmilta valmistajilta löytyy vielä isompiakin haalareita, mutta edes nettikirppareilta ei löydy helposti yli 128-senttisiä haalareita, jos jätetään pois laskuista merkkihaalarit, joista käytettynäkin pyydetään satasta. Mutta miksi ihmeessä haalari, kuulen monen kysyvän. Miksei housut ja takki jo tuon ikäiselle? Ja miksi en halua merkivaatetta?
Merkkivaatekysymys on aika selvä. Raha, raha ja vielä kerran raha. Paitsi ettei sitä ole yhtään liikaa, en myöskään halua ostaa lapselle yli sadan euron haalaria. Jälleenmyyntiarvo kuulemma on hyvä, kertovat monet merkkiulkovaatteita lapsilleen ostavat. Ei meillä. Lapsi nimittäin on varsinainen raparipa, joka metsänpeikkona ryömii maassa ja kiipeilee puissa. Hyppii jokaisessa vastaantulevassa ojassa ja lätäkössä ja tekee kuperkeikkoja hiekkalaatikolla. Laskee pyllymäkeä kiven päältä alas ja roikkuu polvitaipeistaan pihkaisessa oksassa. Siinä menossa ei kestä paraskaan haalari uudenveroisena.
Muutama päivä sitten lapsi tuli hieman huolestuneen näköisenä vastaan päiväkodin pihalla. Näytti haalarinsa taskun alla olevaa palkeenkieltä ja sanoi kaverin varoittaneen, että äiti varmaan suuttuu. "Mutta kato kun se varmaan tuli siitä, kun mä metsässä ryömin sinne majaan, kun siinä oli niitä teräviä oksia ympärillä. Mutta äiti, nämähän on käyttövaatteita, vain mitä?" En suuttunut. Käyttövaatteitahan se ovat enkä olisi itsekään osannut vastustaa juurakkomajan houkutusta lapsena. Ryömisin sinne vieläkin, jos vain mahtuisin. Mutta juuri tästä syystä en viitsi käyttää parin viikon ruokaostosten verran rahaa haalariin, jota käytetään muutaman kuukauden ajan.
Haalarin taas haluaa lapsi itse. Olen ehdottanut takkia ja housuja, mutta kuulemma niiden pukeminen kestää liian kauan ja "sitten on vaikea saada ne paidat aina sinne housuihin kunnolla, haalarissa ei oo selkä paljaana kiipeillessäkään". Mitä siihen vastaan väittämään. Jos lapsi tahtoo haalarin, se saa sellaisen. Kunhan löytyy tarpeeksi iso. Noilla argumenteilla ottaisin itsekin haalarin. Jos löytyisi tarpeeksi iso ja edullinen.
Yhdeltä nettikirpparilta löytyi parin illan etsimisen tuloksena sopiva. Tai toivon sen olevan sopiva, ei ole vielä kotiutunut. Joka tapauksessa kokonumeron perustella mahtuu ja on jopa lila, joten värikin tyydyttää tulevaa käyttäjää. Huh mikä rumba. Yhden haalarin tähden. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, tässäkin tapauksessa.
PS. Tämän ei ollut tarkoituskaan olla poliittinen päivitys eli älä ihmettele, ettet löydä siitä mitään poliittista!
Selailin nettikauppojen tarjontaa. Vaikka mitä löytyisi outleteista, mutta hups, koot päättyvät usein 120:n tai 122-128: n kohdalla. Pitkä ja etenkin pitkäkoipinen kuusivuotias tarvitsee isomman, koska vaikka hän on 125-senttinen koko pituudessaan, ovat monessa mallissa 128-senttisen haalarin lahkeet jo turhan lyhyet. Toki nimekkäimmiltä ja siten kalleimmilta valmistajilta löytyy vielä isompiakin haalareita, mutta edes nettikirppareilta ei löydy helposti yli 128-senttisiä haalareita, jos jätetään pois laskuista merkkihaalarit, joista käytettynäkin pyydetään satasta. Mutta miksi ihmeessä haalari, kuulen monen kysyvän. Miksei housut ja takki jo tuon ikäiselle? Ja miksi en halua merkivaatetta?
Merkkivaatekysymys on aika selvä. Raha, raha ja vielä kerran raha. Paitsi ettei sitä ole yhtään liikaa, en myöskään halua ostaa lapselle yli sadan euron haalaria. Jälleenmyyntiarvo kuulemma on hyvä, kertovat monet merkkiulkovaatteita lapsilleen ostavat. Ei meillä. Lapsi nimittäin on varsinainen raparipa, joka metsänpeikkona ryömii maassa ja kiipeilee puissa. Hyppii jokaisessa vastaantulevassa ojassa ja lätäkössä ja tekee kuperkeikkoja hiekkalaatikolla. Laskee pyllymäkeä kiven päältä alas ja roikkuu polvitaipeistaan pihkaisessa oksassa. Siinä menossa ei kestä paraskaan haalari uudenveroisena.
Muutama päivä sitten lapsi tuli hieman huolestuneen näköisenä vastaan päiväkodin pihalla. Näytti haalarinsa taskun alla olevaa palkeenkieltä ja sanoi kaverin varoittaneen, että äiti varmaan suuttuu. "Mutta kato kun se varmaan tuli siitä, kun mä metsässä ryömin sinne majaan, kun siinä oli niitä teräviä oksia ympärillä. Mutta äiti, nämähän on käyttövaatteita, vain mitä?" En suuttunut. Käyttövaatteitahan se ovat enkä olisi itsekään osannut vastustaa juurakkomajan houkutusta lapsena. Ryömisin sinne vieläkin, jos vain mahtuisin. Mutta juuri tästä syystä en viitsi käyttää parin viikon ruokaostosten verran rahaa haalariin, jota käytetään muutaman kuukauden ajan.
Haalarin taas haluaa lapsi itse. Olen ehdottanut takkia ja housuja, mutta kuulemma niiden pukeminen kestää liian kauan ja "sitten on vaikea saada ne paidat aina sinne housuihin kunnolla, haalarissa ei oo selkä paljaana kiipeillessäkään". Mitä siihen vastaan väittämään. Jos lapsi tahtoo haalarin, se saa sellaisen. Kunhan löytyy tarpeeksi iso. Noilla argumenteilla ottaisin itsekin haalarin. Jos löytyisi tarpeeksi iso ja edullinen.
Yhdeltä nettikirpparilta löytyi parin illan etsimisen tuloksena sopiva. Tai toivon sen olevan sopiva, ei ole vielä kotiutunut. Joka tapauksessa kokonumeron perustella mahtuu ja on jopa lila, joten värikin tyydyttää tulevaa käyttäjää. Huh mikä rumba. Yhden haalarin tähden. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, tässäkin tapauksessa.
PS. Tämän ei ollut tarkoituskaan olla poliittinen päivitys eli älä ihmettele, ettet löydä siitä mitään poliittista!
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
Espoon pisa (ei paikka) ja opetuksen rahat
Viime kuun alussa luin viimeisimmän pisa-tutkimuksen tuloksista Espoon näkökulmasta (tiiviisti esim. täällä). Uutisoinnissa todettiin Espoon olevan valtakunnallisesti kärjessä ja myös edellä muita pääkaupunkiseudun kuntia, jotka taas yhdessä jättivät varjoonsa muun Suomen. Selkeästi oli myös havaittavissa, että poikien tulokset olivat huomattavasti tyttöjen tuloksia heikommat.
Kehitys on huolestuttava. Maamme sivistys pohjaa mm. tasapuolisiin kouluttautumismahdollisuuksiin niin sukupuolten kesken kuin alueellisestikin. Eriytyminen alkaa kuitenkin olla tosiasia, joka pitää myös myöntää, jotta sille voi tehdä jotain. Näin espoolaisnäkökulmasta tulokset toki olivat ilahduttavia, mutta jälleen kerran aloin ensimmäiseksi miettiä, että näihin tuloksiinko sitten vedotaan, kun halutaan seuraavan kerran leikata opetuksesta.
Niin kauan kun olen kuntapolitiikkaa seurannut, ja opetuspuolta vähän lähempääkin lautakunta-aikoinani, on valitettu Espoon korkeista kuluista. Kuusikkokuntavertailussa (=Suomen suurimmat kaupungit) on havaittu, että Espoossa opetukseen per oppilas menee enemmän rahaa kuin muissa isoissa kaupungeissa. Tai oikeastaan haluaisin sanoa, että Espoossa panostetaan opetukseen ja siten tulevaisuuteen. Koska sitähän se on. Eivätkö Pisa-tutkimuksen kuntavertailun tulokset osoita juuri sen, että panostamalla lapsiin ja nuoriin saadaan aikaan tulosta?
En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut, että Espoon pitää saada kuluja pienemmiksi, koska Vantaakin kykenee siihen. Tai että eihän Helsingissäkään ole niin korkeat opetusmateriaalikustannukset. Pitää paikkansa varmasti vieläkin, koska kaikkihan tässä ovat viimeisten vuosien aikana vain yrittäneet kiristää vyötä entisestään. Mutta onko Vantaan tilanne tavoitetilamme? Vantaalla on noudatettu jo vuosia talouden tasapainottamisohjelmaa, jolla kaupungin velkaantuminen on saatukin kuriin. Samaan aikaan on kuitenkin noussut suorastaan kansanliikkeeksi paisunut koululaisten vanhempien ja muiden kouluista huolestuneiden vantaalaisten vastarintaliike, joka taistelee homekoulukorjausten puolesta sekä mm. erityisopetuksesta ja henkilökunnan pätevyydestä tehtäviä säästöjä vastaan. Helsinkiläinen tuttuni taas juuri kertoi, ettei hänen lapsensa alakoulussa ole tarpeeksi sählymailoja, jotta luokallinen oppilaita voisi pelata. Samaisen lapsen luokkahuoneen seinällä roikkuu kartta, joka näyttää vielä Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan neuvostoaikana. Tämä oppilailla, jotka eivät vielä edes opiskele historiaa. Tätäkö haluamme omille lapsillemme?
Pitääkö meidän aina verrata itseämme siihen, joka saa meidät näyttämään paremmalta, vai haluammeko itse luoda tavoitteet, joihin pyrimme? Lapsena vertasin koenumeroitani muihin. Varsinkin, jos olin itse pettynyt omaan osaamiseeni, puolustauduin sillä, että monella muulla oli vielä huonompi numero. Äitini silloin kysyi, että haluanko tavoitella sitä, että toiset ovat huonompia vai sitä, että itse osaan. Tässä on mielestäni vähän sama tilanne: haluammeko tavoitella minimitasoa, jonka pienemmillä resursseilla voimme saada vai haluammeko täyttää omat tavoitteemme lastemme ja nuortemme opetuksessa. Onko meille tärkeämpää tehdä mahdollisimman pienellä panostuksella vai saada aikaan mahdollisimman hyviä tuloksia?
Opetus - kuten sotekin, mutta ei mennä siihen nyt tässä - on alue, jolla merkittävimmän osan kuluuista muodostavat henkilöstökulut. Kun kaikesta mahdollisesta on jo säästetty, todelliset uudet isot säästöt voidaan tehdä vain ja ainoastaan henkilöstömenoista. Olemmeko valmiita suurentamaan luokkakokoja, palkkaamaan opettajiksi halvempia epäpäteviä määräaikaisia pätevien opettajiemme tilalle sekä luopumaan painotuksista ja erityisopetuksestakin niin pitkälle kuin se lain puitteissa on mahdollista? Vai haluammeko jatkossakin kuulla Espoon oppilaiden olevan valtakunnan kärkitasoa, koska meillä lapsiin ja nuoriin panostetaan?
Kehitys on huolestuttava. Maamme sivistys pohjaa mm. tasapuolisiin kouluttautumismahdollisuuksiin niin sukupuolten kesken kuin alueellisestikin. Eriytyminen alkaa kuitenkin olla tosiasia, joka pitää myös myöntää, jotta sille voi tehdä jotain. Näin espoolaisnäkökulmasta tulokset toki olivat ilahduttavia, mutta jälleen kerran aloin ensimmäiseksi miettiä, että näihin tuloksiinko sitten vedotaan, kun halutaan seuraavan kerran leikata opetuksesta.
Niin kauan kun olen kuntapolitiikkaa seurannut, ja opetuspuolta vähän lähempääkin lautakunta-aikoinani, on valitettu Espoon korkeista kuluista. Kuusikkokuntavertailussa (=Suomen suurimmat kaupungit) on havaittu, että Espoossa opetukseen per oppilas menee enemmän rahaa kuin muissa isoissa kaupungeissa. Tai oikeastaan haluaisin sanoa, että Espoossa panostetaan opetukseen ja siten tulevaisuuteen. Koska sitähän se on. Eivätkö Pisa-tutkimuksen kuntavertailun tulokset osoita juuri sen, että panostamalla lapsiin ja nuoriin saadaan aikaan tulosta?
En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut, että Espoon pitää saada kuluja pienemmiksi, koska Vantaakin kykenee siihen. Tai että eihän Helsingissäkään ole niin korkeat opetusmateriaalikustannukset. Pitää paikkansa varmasti vieläkin, koska kaikkihan tässä ovat viimeisten vuosien aikana vain yrittäneet kiristää vyötä entisestään. Mutta onko Vantaan tilanne tavoitetilamme? Vantaalla on noudatettu jo vuosia talouden tasapainottamisohjelmaa, jolla kaupungin velkaantuminen on saatukin kuriin. Samaan aikaan on kuitenkin noussut suorastaan kansanliikkeeksi paisunut koululaisten vanhempien ja muiden kouluista huolestuneiden vantaalaisten vastarintaliike, joka taistelee homekoulukorjausten puolesta sekä mm. erityisopetuksesta ja henkilökunnan pätevyydestä tehtäviä säästöjä vastaan. Helsinkiläinen tuttuni taas juuri kertoi, ettei hänen lapsensa alakoulussa ole tarpeeksi sählymailoja, jotta luokallinen oppilaita voisi pelata. Samaisen lapsen luokkahuoneen seinällä roikkuu kartta, joka näyttää vielä Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan neuvostoaikana. Tämä oppilailla, jotka eivät vielä edes opiskele historiaa. Tätäkö haluamme omille lapsillemme?
Pitääkö meidän aina verrata itseämme siihen, joka saa meidät näyttämään paremmalta, vai haluammeko itse luoda tavoitteet, joihin pyrimme? Lapsena vertasin koenumeroitani muihin. Varsinkin, jos olin itse pettynyt omaan osaamiseeni, puolustauduin sillä, että monella muulla oli vielä huonompi numero. Äitini silloin kysyi, että haluanko tavoitella sitä, että toiset ovat huonompia vai sitä, että itse osaan. Tässä on mielestäni vähän sama tilanne: haluammeko tavoitella minimitasoa, jonka pienemmillä resursseilla voimme saada vai haluammeko täyttää omat tavoitteemme lastemme ja nuortemme opetuksessa. Onko meille tärkeämpää tehdä mahdollisimman pienellä panostuksella vai saada aikaan mahdollisimman hyviä tuloksia?
Opetus - kuten sotekin, mutta ei mennä siihen nyt tässä - on alue, jolla merkittävimmän osan kuluuista muodostavat henkilöstökulut. Kun kaikesta mahdollisesta on jo säästetty, todelliset uudet isot säästöt voidaan tehdä vain ja ainoastaan henkilöstömenoista. Olemmeko valmiita suurentamaan luokkakokoja, palkkaamaan opettajiksi halvempia epäpäteviä määräaikaisia pätevien opettajiemme tilalle sekä luopumaan painotuksista ja erityisopetuksestakin niin pitkälle kuin se lain puitteissa on mahdollista? Vai haluammeko jatkossakin kuulla Espoon oppilaiden olevan valtakunnan kärkitasoa, koska meillä lapsiin ja nuoriin panostetaan?
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Kuka pääsee päättämään
Olen ehdolla Espoon valtuustoon Vihreiden listalla. Listat jätettiin keskusvaalilautakuntaan tällä viikolla ja vaalit käydään huhtikuun alussa (9.4., ennakkoäänestys kotimaassa 29.3.-4.4 ja ulkomailla 29.3.-1.4.). Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät, siitä enemmän toisen kerran. Nyt juuri mietityttää tämä kiinteästi vaaleihin ja kunnalliseen päätöksentekoon liittyvä asia.
Tässä päivänä muutamana nimittäin monen todellisuuteen havahtuneen ehdokkaan kesken virisi some-keskustelu kampanjoimisesta. Isoissa kaupungeissamme alkaa olla niin, että päästäkseen läpi kuntavaaleissa, tarvitsee melkoisen määrän ääniä. Siinä eivät perheen ja sukulaisten äänet riitä, eivät edes kavereilla vahvistettuna. Eikä siinä mitään, mitä laajempi kannatus, sen todennäköisempää on, että valtuutettu osaa huomioida useiden kuntalaisten näkökulman. Tai on ainakin osannut vaalikonevastauksissaan ja mainonnassaan ottaa monta näkökulmaa huomioon.
Hankalampi tosiasia on, että valtuustoon pääsemiseksi on tehtävä kampanjaa, mieluiten isosti. Jotta saa nimensä ja naamansa tunnetuksi, on seistävä turuillla ja toreilla ihmisiä tapaamassa, jaettava esitteitä, mainostettava printissä ja digimediassa jne. Keskustelumme ei silti koskenut rahaa, vaikka sitäkin teemaa sivusimme. Varsinkin kun vähemmän rahan ajattelee helposti korvaavansa ajalla ja jalkatyöllä. Ei, me puhuimme ajasta ja ajankäytöstä.
Moni periaatteessa kunnallispolitiikasta kiinnostunut on kieltäytynyt ehdokkuudesta elämäntilanteeseen ja aikapulaan vedoten. Hyvin ymmärrettävää. Valtuusto- ja lautakuntatyöhön uppoaa aikaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vielä hullumpi on se rutistus, joka pitäisi tehdä valtuustoon päästäkseen, se kampanja.
Hyvä kampanja suunnitellaan perusteellisesti. Sitä varten kerätään tukijoukot. Sille tehdään budjetti ja rahankeräyssuunnitelma. Siinä jaetaan selkeät vastuualueet. Ja se toteutetaan. Aktiivinen kampanja-aika käsittää ne viikot, jotka jäävät listojen ja numeroiden julistamisen ja vaalipäivän välille, mutta ennen sitä pitää kaiken olla valmiiksi suunniteltuna ja lisäksi eräänlaista esikampanjointia on tehtävä jo pitkään. Näin siis ideaalitilanteessa.
Totuus on kuitenkin, että iso osa ehdokkkaista käy kokopäivätyössä ja huolehtii perheestään. Jotkut pystyvät ajoittamaan vapaitaan vaalien alle, useimmat eivät. Lapsettomat ja ne, joilla on jo isot tai jopa aikuiset lapset, pystyvät yleensä järjestämään aikaa työajan ulkopuolelta. Mutta entäs me, joilla on vielä pienet lapset, mutta jotka haluaisimme silti osallistua päätöksentekooon? Totuus on nimittäin, että kaikenlaisia näkökulmia tarvitaan päätöksentekoon. Ja kukapa toisi enemmän käytännön kokemuksia kunnan palveluiden toimivuudesta kuin se, joka niitä käyttää juuri sillä hetkellä. Jatkan nyt käyttäen itseäni esimerkkinä, koska en halua levitellä muiden aisoita julkisesti. Joten pahoittelen omaan napaan tuijottavaa minäminä-tekstiä jo valmiiksi.
Me pienten lasten vanhemmat olemme aktiivisia hyötyjiä kunnan palveluiden suhteen. Katsotaanpa, mitä palveluita minä ja tyttäremme olemme viime kuukausina käyttäneet:
- aamuisin ennen töihinlähtöä vien lapsen päiväkotiin (varhaiskasvatus)
- tammikuussa tein eskarihakemuksen lähikouluumme (perusopetus)
- kuusivuotisneuvolakin ehti olla vähän aikaa sitten (neuvola)
- käymme usein Puropuistossa leikkimässä (varhaiskasvatus / ulkoilu)
- viikoittain käymme kirjastossa (kirjasto ja kulttuuri)
- kävin itse hammaslääkärissä kahdesti tammi-helmikuussa (hammashuolto)
- viikoittain käymme uimahallissa (liikunta)
- suunnittelimme jo retkipäivän Rövarenille, kunhan saaristoliikenne taas alkaa (ulkoilu)
- luistelu kuului tekemisiimme vielä viime viikonloppuna, nyt kausi taitaa olla ohi (liikunta ja ulkoilu)
- kävimme luontoretkellä Hanikassa ja Klobbenilla (ulkoilu)
- selvittelin parkkipaikka-asioita kaupungilta lapsen synttärivieraiden takia (kadut ja liikenne)
Tässä näin esimerkinomaisesti ensimmäisenä mieleen juolahtavia asioita. Tietysti on paljon muutakin, käytämme esimerkiksi pääasiassa joukkoliikennettä ja polkupyöriä liikkumiseen. Olemme siis jatkuvasti tekemisissä palveluiden kanssa ja tiedämme miten meille suunnatut palvelut toimivat tai eivät toimi kuntalaisnäkökulmasta. Olisi hyvä, että myös tämä lapsiperhenäkökulma tulisi esille päätöksenteossa. Kouluista keskusteltaessa esimerkiksi usein kuulee argumentin: "Mutta kyllähän me kaikki olemme käyneet koulua, tiedämme siis mistä puhutaan." Toki olemme, mutta kansakoulua tai oppikoulua ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin olemassakaan eikä peruskoulukaan enää ole sama kuin minun sitä käydessäni. Siksi palveluiden ajankohtainen tuntemus on tärkeää.
Mutta ei tällainen pienen lapsen vanhempi edes ehdi kampanjoida valtuustoon päästäkseen. Itsehän olen kuusivuotiaani totaaliyksinhuoltaja eli lapsen toinen vanhempi ei ole millään tavalla mukana arjessamme. Mitä teen työajan ulkopuolella, sitä teen lapseni kanssa. Eikä lapseni halua kampanjoida. Jos pääsen valtuustoon, tiedän kokousaikataulun jo vuodeksi kerrallaan. Sama pätee lautakuntiin. Kokouksiin osallistumisen ja niiden aikaisen lastenhoidon voi helposti suunnitella etukäteen. Lisäksi kokouksia on yhteensä keskimäärin kerran viikossa. Mutta kampanja-aikana liikkeellä pitäisi olla joka päivä. Voisin tietysti raahata lapsen väkisin mukaan. Tai voisin hankkia hänelle hoitajan illoiksi työpäivien jälkeen. Työpäiväni kestää kuitenkin matkoineen 10 tuntia enkä oikeastaan voi vaatia kuusivuotiaalta ymmärrystä sille, että hän viettäisi kuukauden ajan kaikki illat hoidossa, tuon kymmentuntisen päiväkotipäivän perään. En ehkä itsekään kestäisi kiukuttelua, joka siitä seuraisi.
Täsmälleen samankaltaisia ajatuksia oli muillakin perheellisillä keskustelussamme, niin yksin- tai yhteishuoltajilla kuin kahden vanhemman perheen osapuolilla. Tuntuu siltä, että pitäisi kampanjoida täysillä ja olla superaktiivisena ottamassa kantaa kaikkeen koko ajan, mutta elämän realiteetit pistävät vastaan. Ja juuri kun kuvittelee huomioineensa kaiken, jotta pääsee viikonlopuksi vaalitempaukseen tapaamaan potentiaalisia äänestäjiä, sairastuu koko perhe vatsatautiin.
Itse tunnen koko ajan syyllisyyttä, tunnen olevani huono ehdokas, kun en jatkuvasti vilistä pitkin katuja jakamassa (olemattomia) esitteitäni ja twiittaa samalla tauotta sotesta tai ammattikouluista. Päätin kuitenkin, että sovellan ehdokkuuteen samaa kuin muuhun elämään, nyt kun olen vihdoinkin oppinut olemaan armollinen itselleni. Teen se niin hyvin kuin mihin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kykenen. Ja se riittää.
Tämä ei tarkoita, että haluaisin vähemmän päästä vaikuttamaan. Eikä se tarkoita, että hoitaisin luottamustehtäväni huonommin. Se tarkoittaa vain, että elämäntilanteesta johtuen en pysty näissä vaaleissa tekemään kovin näkyvää kampanjaa. Silti meitä lapsiperheellisiäkin tarvitaan valtuustoissa.
Hankalampi tosiasia on, että valtuustoon pääsemiseksi on tehtävä kampanjaa, mieluiten isosti. Jotta saa nimensä ja naamansa tunnetuksi, on seistävä turuillla ja toreilla ihmisiä tapaamassa, jaettava esitteitä, mainostettava printissä ja digimediassa jne. Keskustelumme ei silti koskenut rahaa, vaikka sitäkin teemaa sivusimme. Varsinkin kun vähemmän rahan ajattelee helposti korvaavansa ajalla ja jalkatyöllä. Ei, me puhuimme ajasta ja ajankäytöstä.
Moni periaatteessa kunnallispolitiikasta kiinnostunut on kieltäytynyt ehdokkuudesta elämäntilanteeseen ja aikapulaan vedoten. Hyvin ymmärrettävää. Valtuusto- ja lautakuntatyöhön uppoaa aikaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vielä hullumpi on se rutistus, joka pitäisi tehdä valtuustoon päästäkseen, se kampanja.
Hyvä kampanja suunnitellaan perusteellisesti. Sitä varten kerätään tukijoukot. Sille tehdään budjetti ja rahankeräyssuunnitelma. Siinä jaetaan selkeät vastuualueet. Ja se toteutetaan. Aktiivinen kampanja-aika käsittää ne viikot, jotka jäävät listojen ja numeroiden julistamisen ja vaalipäivän välille, mutta ennen sitä pitää kaiken olla valmiiksi suunniteltuna ja lisäksi eräänlaista esikampanjointia on tehtävä jo pitkään. Näin siis ideaalitilanteessa.
Totuus on kuitenkin, että iso osa ehdokkkaista käy kokopäivätyössä ja huolehtii perheestään. Jotkut pystyvät ajoittamaan vapaitaan vaalien alle, useimmat eivät. Lapsettomat ja ne, joilla on jo isot tai jopa aikuiset lapset, pystyvät yleensä järjestämään aikaa työajan ulkopuolelta. Mutta entäs me, joilla on vielä pienet lapset, mutta jotka haluaisimme silti osallistua päätöksentekooon? Totuus on nimittäin, että kaikenlaisia näkökulmia tarvitaan päätöksentekoon. Ja kukapa toisi enemmän käytännön kokemuksia kunnan palveluiden toimivuudesta kuin se, joka niitä käyttää juuri sillä hetkellä. Jatkan nyt käyttäen itseäni esimerkkinä, koska en halua levitellä muiden aisoita julkisesti. Joten pahoittelen omaan napaan tuijottavaa minäminä-tekstiä jo valmiiksi.
Me pienten lasten vanhemmat olemme aktiivisia hyötyjiä kunnan palveluiden suhteen. Katsotaanpa, mitä palveluita minä ja tyttäremme olemme viime kuukausina käyttäneet:
- aamuisin ennen töihinlähtöä vien lapsen päiväkotiin (varhaiskasvatus)
- tammikuussa tein eskarihakemuksen lähikouluumme (perusopetus)
- kuusivuotisneuvolakin ehti olla vähän aikaa sitten (neuvola)
- käymme usein Puropuistossa leikkimässä (varhaiskasvatus / ulkoilu)
- viikoittain käymme kirjastossa (kirjasto ja kulttuuri)
- kävin itse hammaslääkärissä kahdesti tammi-helmikuussa (hammashuolto)
- viikoittain käymme uimahallissa (liikunta)
- suunnittelimme jo retkipäivän Rövarenille, kunhan saaristoliikenne taas alkaa (ulkoilu)
- luistelu kuului tekemisiimme vielä viime viikonloppuna, nyt kausi taitaa olla ohi (liikunta ja ulkoilu)
- kävimme luontoretkellä Hanikassa ja Klobbenilla (ulkoilu)
- selvittelin parkkipaikka-asioita kaupungilta lapsen synttärivieraiden takia (kadut ja liikenne)
Tässä näin esimerkinomaisesti ensimmäisenä mieleen juolahtavia asioita. Tietysti on paljon muutakin, käytämme esimerkiksi pääasiassa joukkoliikennettä ja polkupyöriä liikkumiseen. Olemme siis jatkuvasti tekemisissä palveluiden kanssa ja tiedämme miten meille suunnatut palvelut toimivat tai eivät toimi kuntalaisnäkökulmasta. Olisi hyvä, että myös tämä lapsiperhenäkökulma tulisi esille päätöksenteossa. Kouluista keskusteltaessa esimerkiksi usein kuulee argumentin: "Mutta kyllähän me kaikki olemme käyneet koulua, tiedämme siis mistä puhutaan." Toki olemme, mutta kansakoulua tai oppikoulua ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin olemassakaan eikä peruskoulukaan enää ole sama kuin minun sitä käydessäni. Siksi palveluiden ajankohtainen tuntemus on tärkeää.
Mutta ei tällainen pienen lapsen vanhempi edes ehdi kampanjoida valtuustoon päästäkseen. Itsehän olen kuusivuotiaani totaaliyksinhuoltaja eli lapsen toinen vanhempi ei ole millään tavalla mukana arjessamme. Mitä teen työajan ulkopuolella, sitä teen lapseni kanssa. Eikä lapseni halua kampanjoida. Jos pääsen valtuustoon, tiedän kokousaikataulun jo vuodeksi kerrallaan. Sama pätee lautakuntiin. Kokouksiin osallistumisen ja niiden aikaisen lastenhoidon voi helposti suunnitella etukäteen. Lisäksi kokouksia on yhteensä keskimäärin kerran viikossa. Mutta kampanja-aikana liikkeellä pitäisi olla joka päivä. Voisin tietysti raahata lapsen väkisin mukaan. Tai voisin hankkia hänelle hoitajan illoiksi työpäivien jälkeen. Työpäiväni kestää kuitenkin matkoineen 10 tuntia enkä oikeastaan voi vaatia kuusivuotiaalta ymmärrystä sille, että hän viettäisi kuukauden ajan kaikki illat hoidossa, tuon kymmentuntisen päiväkotipäivän perään. En ehkä itsekään kestäisi kiukuttelua, joka siitä seuraisi.
Täsmälleen samankaltaisia ajatuksia oli muillakin perheellisillä keskustelussamme, niin yksin- tai yhteishuoltajilla kuin kahden vanhemman perheen osapuolilla. Tuntuu siltä, että pitäisi kampanjoida täysillä ja olla superaktiivisena ottamassa kantaa kaikkeen koko ajan, mutta elämän realiteetit pistävät vastaan. Ja juuri kun kuvittelee huomioineensa kaiken, jotta pääsee viikonlopuksi vaalitempaukseen tapaamaan potentiaalisia äänestäjiä, sairastuu koko perhe vatsatautiin.
Itse tunnen koko ajan syyllisyyttä, tunnen olevani huono ehdokas, kun en jatkuvasti vilistä pitkin katuja jakamassa (olemattomia) esitteitäni ja twiittaa samalla tauotta sotesta tai ammattikouluista. Päätin kuitenkin, että sovellan ehdokkuuteen samaa kuin muuhun elämään, nyt kun olen vihdoinkin oppinut olemaan armollinen itselleni. Teen se niin hyvin kuin mihin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kykenen. Ja se riittää.
Tämä ei tarkoita, että haluaisin vähemmän päästä vaikuttamaan. Eikä se tarkoita, että hoitaisin luottamustehtäväni huonommin. Se tarkoittaa vain, että elämäntilanteesta johtuen en pysty näissä vaaleissa tekemään kovin näkyvää kampanjaa. Silti meitä lapsiperheellisiäkin tarvitaan valtuustoissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)