Tuhkana tuuleen kadonneet harrastusperiaatteet

Elin pitkään lapsettomana aikuisena ja seurasin vain vierestä harrastuskuljetusten ja muiden harrastuksiin liittyvien velvollisuuksien keskellä huokailevia lapsiperhetuttuja. Silloin päätin, että jos joskus saisinkin lapsia (mitä en tuolloin monestakaan syystä uskonut) eivät nämä missään tapauksessa saisi harrastaa mitään päivähoidon ulkopuolista ennen kuin kouluikäisenä, jolloin voisivat kulkea itse. Pihaleikit saisivat riittää siihen asti. Vielä lapseni syntyessä olin varma siitä, että mitään harrastuksia ei meille tule. En ole mikään vauvakerhotyyppi, joka jaksaisi laukata värikylvyissä, mammakerhoissa, vauvauinneissa, vauvajumpassa tai missään muuallakaan. Paitsi että muskariin sitten ilmoitin meidät lapsen ollessa puolivuotias. Olihan se ihan kodin vieressä ja itsellenikin hyvä tilaisuus tavata muita ihmisiä, edes pari vanhempaa vauvoineen. Vähän kiusallistahan se oli, ainakin aluksi. Tällainen laulu-ujo henkilö ei mielellään loilottele vauvalauluja (väärin) muiden kuullen. Eikä lapsikaan aluksi tykännyt, siellähän joutui tapaamaan vieraita ihmisiä!

Alkukankeuden jälkeen viihdyimme vauva- ja taaperomuskarissa kaksi vuotta. Pääasiassa kiitos kuuluu tutuiksi tulleille mukaville vanhemmille ja huipulle vetäjälle. Terkkuja vain Mutaveijareiden Miialle! Kun elämä sitten muuttui evakkopäiväkodin takia liian hankalaksi työ-, päiväkoti- ja muskarimatkoineen ja opettajakin vaihtui, tuntui hyvältä lopettaa. Lisäksi lapsi oli alkanut haluta jumppaan eikä kaksi harrastusta tullut minun mielestäni kuuloonkaan. Joten vaihdoimme muskarin Konalan MLL:n järjestämään kieltämättä hauskaan perheliikuntaan. Yksi harrastus on ihan ok, ajattelin, enempää ei ehtisikään. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Soukkaan muuttamisen jälkeen emme tietenkään enää jatkaneet Konalassa jumpassa. Mutta nytpä nelivuotias osasi jo lukea ja bongasi ihan itse kauppareissulla lyhtypylväästä korvikkeen: "Äiti katso, täällä pääsee tanssimaan, tuossa lukee lastentanssi Soukassa, mä menen sinne!" Ja niin meni, ilman äitiä tällä kertaa. Ja on edelleen sillä tiellään nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Kun lapsi samoihin aikoihin alkoi kysellä, pääsisikö taas muskariin, pohdin kuumeisesti, mitä periaatteilleni käy, jos myönnyn. Mihin pistän pääni, jos annan jo nelivuotiaan aloittaa useamman harrastuksen? Mutta enhän minä voinut kieltää lasta harrastamasta musiikkia. Joten tanssin lisäksi viikko-ohjelmaan ilmestyi kantelemuskari. Löysin myös näiden harrastusten itsekkään hyvän puolen: pääsin kahdesti viikossa reippaalle kävelylenkille ihan vain omassa seurassani!

Kun puolisen vuotta myöhemmin alkoi uimakoulun mankuminen, päätin, ettei uimakoulu ole harrastus. Uimataito on niin tärkeä taito, että jos lapsi haluaa uimakouluun, on lapsen päästävä uimakouluun. Sen verran taktikoin, että valitsin vain puoli kautta kestävän peuhu-uimakoulun. Ettei sentää koko kevätkautta tarvitsisi viettää uimahallilla. Päätin myös käyttää uimakouluajan hyväkseni uimalla tai vesijuoksemalla itse. En vai arvannut, kuinka hyvältä tuntui taas saada liikkua itsekseen. Puoli untia altaassa ilman, että tarvitsee ottaa hitaampaa vierelläkulkijaa huomioon tai vastata yhteenkään kysymykseen. Luulen, että vain toinen yksin lapsensa kanssa elävä voi ymmärtää miten huikealta se tuntui. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan lastani yli kaiken. Mutta silti joskus on hienoa saada hetki muuta kuin työaikaa vain itselleen. Joten jäin koukkuun noihin vesijuoksuhetkiin enkä siksi pistänyt yhtään vastaan, kun lapsi halusi jatkaa uimakoulua syksyllä.

Tällä hetkellä jälleen yhden kevätlukukauden päättyessä tyttäreni on harrastanut kaksi vuotta tanssia ja kantelemuskaria sekä reilun vuoden uimakouluja. Ajattelin, ettei tuollainen napero kovin kauan jaksaisi montaa harrastusta, mutta mitä ilmeisimmin erehdyin jälleen kerran. Viimeiset puoli vuotta hän on lisäksi halunnut taidekouluun. Tällä kertaa pysyin tiukkana: vain, jos joku muu harrastus jää pois. Tiukan harkinnan jälkeen lapsi päätti pitkin hampain lopulta luopua muskarista. Vaan kuinkas taas kävikään?

Tulevien eskarien vanhempainillassa lähikoululla kerrottiin, että eskarilaisten on mahdollista osallistua muskariin hoitopäivän aikana. Arvatkaa, kuka hyppi riemusta! Sopimuksemme kolmesta harrastuksesta koski vain vapaa-aikaa, argumentoi tuo ovela lapsi. Joten ilmoitettiin lapsi eskarin muskariin. Sen lisäksi, että oli ilmoitettu taidekouluun, lastentanssiin ja seuraavalle tasolle uimakouluun.

Äitini muistutti, että itselläni oli pahimmillaan kuusi harrastusta yhtä aikaa, ennen kuin ratsastaminen ja tallihommat alkoivat viedä kaiken ajan. Totta tuokin, tosin olin jo koululainen silloin. Nyt meillä kuitenkin mennään näillä. Mutta ne yleisurheilu, ratsastus ja telinejumppa, joista lapsi (ainakin) myös haaveilee, saavat kyllä odottaa parempia aikoja! Täytyyhän ihmisen pitää kiinni periaatteistaan. Paitsi että ne harrastusperiaatteet taisivat lentää romukoppaan jo pari vuotta sitten.

Mäkämäkä, jäkäjäkä

On niitä päiviä, joina tuntee vain komentaneensa. Aamusta iltaan pelkkää käskytystä:
- syö nyt vihdoinkin, puoli tuntia jo mennyt
- nyt ne vaatteet päälle, muuten ei ehditä
- mene nyt sinne vessaan, että päästään lähtemään

Mäkätystä mäkätyksen perään:
- onko ne vaatteet pakko jättää keskelle lattiaa
- voisitko viedä ne astiasi kerrankin pois pöydästä ruoan jälkeen
- pesisitkö edes joskus kätesi sisään tultaessa ilman, että siitä täytyy huomauttaa

Jäkätys kasvaa hallitsevaksi puhetyyliksi:
- käy nyt siellä suihkussa, ei peseytyminen noin kamalaa voi olla
- varista ne hiekat kengistä roskikseen, älä eteisen lattialle
- me ei sitten taaskaan keretä seuraavaan bussiin, jos et pistä kirjaa pois ja ala toimia

Onneksi ei sentään ole niin turtunut, ettei edes huomaisi omaa ikävää sävyään. Kyllä sen aina huomaa, jossain vaiheessa. Sitten taas lupaa itselleen parantaa tapansa, kunnes taas seuraavan kerran tajuaa, että on vain komennellut koko päivän, josta oikeastaan piti tulla kiva ja rento vapaapäivä. Mitä tästä meidän lapsi-vanhempi - suhteesta tulee, jos osaan vain komennella?

Pahimpina epätoivon hetkinä kannatta muistella niitä hyviä keskusteluja, joita lapsen kanssa tulee usein käydyksi, ilman mäkämäkää. Ja sitä hetkeä, kun kuusivuotias kuiskaa kirjoittaneensa museon "tärkein suomalainen" -äänestyksen äänestyslipukkeeseen ÄITI. Ei tässä ehkä kokonaan ole epäonnistunut. Eikä se jäkätyskään ehkä ihan aina ole väärin.

Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Aikatauluttamista ja avunpyyntöjä

Kuluneen viikon niinkutsuttu vapaa-aika on mennyt aika tehokkaasti kalenterisulkeisten parissa. Kevät tuo mukanaan pari normaalityöajan puitteisiin mahtumatonta työmatkaa ja lisäksi erinäisiä lapsen harrastuksiin liittyviä ylimääräisiä menoja, kuten tanssinäytöksiä ja konsertteja. Tänä vuonna elokuinen eskarin aloitus tarkoittaa myös muutamaa iltaa koululla tutustumisen merkeissä. Joten olen tutkinut kalentereita kotona ja työpaikalla, roikkunut puhelimessa ja mesessä ja yrittänyt saada kaiken järjestymään. Jossain vaiheessa elämää lähes jokaisen on opittava pyytämään apua. Minulla tuo vaihe on nyt.

Tänään on taloyhtiön yhtiökokous samaan aikaan lapsen ratsastuskurssin kanssa. Onneksi ikiaikainen ystävä, joka tuntee talliasiat kuin omat taskunsa, pelastaa. Olisi ikävää jättää viiden kerran kurssista yksi väliin.Viikonloppuna olen työmatkalla. Lauantaille ei osukaan kuin tanssinäytöksen kenraaliharjoitus ja muskarin kevätkonsertti. Ne ovat onneksi eri aikaan, mutta silti tuntuu ikävältä, että vanhempani joutuvat aikatauluttamaan koko lauantain lapsen menojen perusteella. Muskarin kevätkonsertti on viimeinen lajiaan, koska muskari loppuu tähän. Ihan vähän itkettää, etten pääse yleisön joukkoon. Tosin sielläkin kyllä itkettäisi.

Tulevien eskarivanhempien vanhempainilta osuu päällekkäin viimeisen uimakoulukerran kanssa. Saa nähdä, jääkö uimakoulu väliin vai saanko jonkun viemään lapsen sinne, vielä asia on auki. Uimakoulujen suhteen meitä vaivaa jokin viimeisen kerran kirous. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun viimeinen kerta jäisi väliin muiden menojen takia. Myös tulevien eskarilaisten tutustumisiltana olisi muuta menoa, mutta se meno jääköön, kaikkea ei voi saada.

Päiväkoti on kiinni henkilökunnan suunnittelupäivän takia myös kerran toukokuussa. Vastahan vastaava tilanne oli talvella. Ymmärrän toki tarpeen, mutta aiheuttaahan se säätämistä. Tietysti tarvittaessa järjestyy hoito jossain muualla, mutta ensinnäkin lapsi kieltäytyy varahoidosta enkä halua häntä siihen pakottaa ja toisaalta päiväkodilta tulleessa kirjeessä erikseen pyydettiin pitämään kotona, jos suinkin mahdollista. Alkavat vissiin varahoitopaikatkin olla niin täynnä ja henkilökunta alimitoitettu, ettei ylimääräisiä lapsia oikein voida ottaa.

Kesäkuun puolella onkin sitten taas yöpymistä vaativa työmatka. Saavat vanhempani lapsen taas yökylään, vaikkei heille oikeastaan sopisi. Mutta onneksi he pistävät sen sopimaan. Tällaisina viikkoina ymmärrän hyvin kahden vanhemman perheen konseptin hyvät puolet. Olisihan se kätevää, jos voisi sumplia näitä yhdessä jonkun samassa taloudessa asuvan kanssa. Huippuhienoa olisi, jos joku toinen voisi joskus vaikkapa lapsen oksentaessa aamulla jäädä kotiin, tai järjestää kalenterinsa kevätjuhlien mukaan. Mutta näillä mennään, yleensä kaikki tuppaa lopulta järjestymään ja on tässä pienperhe-elämässä kuitenkin voittopuolisesti hyviä puolia. Ja onneksi maailma on täynnä pelastavia enkeleitä, jotka tulevat apuun näissä kalenteriahdingoissa!

Iltakävely lintutornille

Kevät on ollut kylmä ja viime aikoina myös sateinen. Ei ole erityisemmin huvittanut lähteä enää työpäivien jälkeen ulkoilemaan. Ei varsinaisesti olisi tänäänkään huvittanut, mutta vihdoinkin oli aurinkoista, joten päätin pakottaa itseni vielä liikkeelle. Lapsihan olisi aina lähdössä, itse välillä jarruttelen. Kyllä kannatti lähteä!

Suuntasimne Hanikan lintutornille. Koko luontopolun kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päätimme tarkastaa tilanteen lintukaislikossa.

Pitkospuita pitkin tornille, vielä ei paljoa viherrä. 

Auringosta huolimatta oli viileää, kesä tuntuu kaukaiselta haaveelta tällaisessa pitkäksi venyneessä alkukeväässä. Mutta lintujen laulu oli vuodenaikaan sopivan villiä ja kyllä muitakin kevään merkkejä on jo näkyvissä.

Linnuista ja luonnonrauhasta nauttimassa.

Kaislikko oli jo sakeanaan vesilintuja. Juuri nyt, kun uusi kaislikko ei vielä ole kasvanut, pääsee lintuja näkemäänkin pesissään. Ei niin, että yhtäkään tunnistaisin, varsinkaan vastavaloon ilman kiikaria (noh, en kyllä tunnistaisi kiikarillakaan katsottuna), mutta kiva niitä on silti seurailla.

Näkyy siellä jo jotain vihreää, kun oikein tarkasti katsoo.

Kun pienen evästauon jälkeen lähdimme takaisin kotiin päin, totesimne, että kyllä kevät etenee, vaikkakin hyvin hitaasti. Joissakin pensaissa silmut ovat jo isoja ja polkujen varrelta löytyy jo sekä sini- että valkovuokkoja. Vähän kärsivällisyyttä tämä vielä vaatii, mutta kyllä maailma tästä vielä keväisen vihreäksi muuttuu!

Lapsi ja elämykset

Muistan, kun olin 1,5-vuotiaan kanssa Korkeasaaressa. Lapsi katseli eläimiä kohteliaan välinpitämättömästi, muttei jaksanut innostua yhdestäkään. Kunnes tulimme altaalle, jossa uiskenteli hoidossa oleva loukkaantunut laulujoutsen. Sitä katsoimme sitten vartin ajan. Kotona juttua riitti myös lokista, joka oli kärkkynyt eväitämme niitä syödessämme. Vuoden kuluttua kovin hitti samassa kohteessa oli maatiaiskukko. Kyllä kannatti maksaa sisäänpääsymaksut!

Naantalin Muumimaailmassa ensimmäisellä käynnillä kolmivuotias piti ehdottomasti kiinnostavimpana asiana uimarannan sorsia ja kiukkuista kyhmyjoutsenta. Linnanmäeltä jäi samana kesänä parhaiten mieleen jäätelönsyönti.

Kun olimme viime marraskuussa kokouksen takia Rovaniemen Santa Parkissa, piti viisivuotias kyllä näkemästään. Mutta ainoa asia, josta vielä kotonakin on puhuttu, oli tuikitavallinen putkiliukumäki.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun tänään puhuin lapsen ympäri lähtemään edes melkein hyväntuulisena mukaan tallille seuraamaan harjoitusesteratsastuskilpailuja. Lapsi innostuikin ja halusi nähdä tuttujen ponien hyppäävän. Jäi ponit lopulta näkemättä, mutta kivaa oli silti. Kun nimittäin kysyin, mikä oli hauskinta, tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kun me keikuttiin metsässä laudan päällä K:n kanssa!" Ensi kerralla en edes yritä tehdä ratsastuskilpailuista mielenkiintoista katsottavaa, vaan markkinoin koko jutun paremmin: "Mennään tallille, pääset metsään leikkimään."

Milloinkohan tällainen äiti-ihminen oppii, ettei lapselle tarvitse järjestää isoja elämyksiä, vaan ne parhaiten mieleen jäävät jutut ovat ihan arkisia, lapsen mittakaavassa kuitenkin vähän erilaisia kuin yleensä. Oli se sitten Lintsillä nautittu jätski tai metsässä telmimistä uuden kaverin kanssa.

Omenat ja puut

Hiljainen iltapäivä Puropuistossa. Istun keinussa ja katselen, kuinka tyttäreni ottaa viereisessä keinussa aina vain kovemmat vauhdit.
-Katso äiti, mä hyppään!
Ja lapsi lentää halki ilman. Huh, hyvin meni vielä tälläkin kerralla, ajattelen ja puren huultani, etten käskisi varomaan. Pitäähän lapsen antaa kokeilla. Mutta mistä ihmeestä tuo hinku päästä kovempaa, korkeammalle, nopeammin, vaarallisemmin oikein tulee? Itsehän voin huonosti jo pienissä vauhdeissa tavallisessa keinussa, olen kai aina voinut. Olenhan myös luonnostani melko varovainen. Kyllä on omena pudonnut kauaksi puusta.

Vai onko sittenkään? Alan kaivella muistiani. Ja kas mitä sieltä löytyykään, kun annan muistojen heräillä. Löytyy pieni tyttö, joka itsepäisesti kiipesi aina korkeimmille jääkasoille, vaikka olisi tullut alas naama edellä. Löytyy lapsi, joka kiipesi niin ylös vanhaan mäntyyn kuin pääsi, vaikkei ehkä tiennytkään miten pääsisi taas alas. Lapsi, joka odotti kiihkeästi kasvamistaan, jotta saavuttaisi vaaditun iän huvipuiston hurjimpiin laitteisiin. Tyttö, joka tahtoi voittaa kotipihan poikalauman keinusta hyppäämisen pituuskilpailussa eikä välittänyt, vaikka liian kovista vauhdeista alastulo teki kipeää. Sama lapsi halusi myös kokeilla kahdella voltilla alastuloa rekkitangolta, vaikkei oikeasti osannut tehdä yhtäkään volttia. Väliäkö sillä, että pään kolauttaminen puutolppaan sai näkemään tähtiä. Milloin tuo kaikki katosi niin, että jo pienet vauhdit tavallisessa keinussa saavat voimaan pahoin? Vai onko se vain harjoituksen puutetta?

Pitäisi ehkä kokeilla, tuumin ja potkaisen keinun vauhtiin. Tämähän on hauskaa.
- Äiti mitä sä teet? kysyy lapsi.
- Mä hyppään, vastaan ja lennän.
Ehkä se omena on sittenkin päätynyt ihan oikean puun juurelle.