Lomapäivistä ja niiden kertymisestä

Joulu lusittu, uusi vuosi alkanut, loppiainenkin meni jo ja loma loppui. Siis mikä loppui? Loma on aika kaukainen sana sille, joka on kymmenen vuotta tehnyt keikka- ja pätkätöitä ja ollut nyt vasta vuoden toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Ne pari kertynyttä lomapäivää pidin kesällä ja muuten on menty saldojen kanssa kikkailemalla, jotta on saatu muutama vapaapäivä välillä.

Tämä vuoden pimein aika koettelee jaksamista. Eräänä päivänä jäin ihmettelemään, miksei Saksassa talvi tuntunut näin pahalta, vaikka sikäläinen ilmasto on talvisin omasta mielestäni vielä tätä kotimaista ikävämpi: kylmänkostea ja hyvin raaka. Sikäläinen kylmyys tunkeutuu kosteuden takia luihin ja ytimiin asti eikä siinä lämmitä, vaikka pukisi kuinka monta vaatekertaa päällekkäin. Mutta siellä ei tunneta tällaista pimeyttä. Lumitalvina huomaan jaksavani, mutta tämä jatkuva mustanharmaa, joka ympäröi ihmisen niin maassa kuin ilmassa, ei voi olla terveellistä mielialalle. Tähän vuodenaikaan pieni loma on enemmän kuin tervetullut. Lomaa on kuitenkin vain heillä, jotka ovat jo saman vuoden huhtikuun alussa olleet vähintään vuoden työsuhteessaan. Muut kikkailevat tai puurtavat läpi talven.

Ymmärrän sen,  että loma pitää ansaita eli lomien kertymisen periaatteen. Sitä en ymmärrä, miksi lyhyissä työsuhteissa oleville kertyy lomaa vähemmän. Tämä on ehkä ollut perusteltua silloin, kun työsuhteet olivat pitkiä ja samassa työpaikassa pysyttiin työuran alusta eläkeikään asti. Silloin varmasti saattoi ajatella, että isompi lomakertymä oli palkkio uskollisuudesta työnantajaa kohtaan ja houkutteli työntekijöitä pysymään työpaikassaan. Nykyisin työsuhteet ovat koko ajan lisääntyvässä määrin lyhyitä, työntekijästä riippumattomista syistä. Monilla aloilla työntekijöitä haetaan jatkuvasti alle vuoden työsuhteisiin ja moni tekee koko työuransa vuoden tai kahden pätkissä. Jotta tällaisetkin ahkerat ihmiset jaksaisivat sinne koko ajan nousevaan eläkeikään asti, olisi reilua, että edes lomakertymä olisi kaikille samoista töistä jo työsuhteen alusta asti sama.

Paljon puhuttu kilpailukykysopimus (jonka en usko ollenkaan toimivan tarkoitetusti, mutta se on toinen juttu) tuo monille puoli tuntia lisää työaikaa viikossa. Käytännössähän kyseessä on naamioitu palkanalennus, kun pidennetään työaikaa palkkaa nostamatta. Työpaikoilla kikyä toteutetaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Jotkut todellakin tekevät töitä sen kuusi minuttia pidempään päivittäin. Toiset ovat töissä (käytännössä kai saldovapailla) loppiaisen ja helatorstain, joillakin vain leikataan saldosta kaksi tuntia kuukaudessa, osalla tulee parille lauantaille vuodessa virkistyspäivätoimintaa, joillakin se kuitataan sillä, että harrastetaan liikuntaa puoli tuntia enemmän viikossa työajalla, osa työnantajista käskee merkata sen puoli tuntia viikotyöaikaan, mutta tehdä silti töitä ihan entiseen tapaan. Ymmärrettävää, sillä suuri osa töistä ei enää nykyään ole aika- ja paikkasidonnaista.

Asiantuntijatyössä on vaikea vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille, koska aivojen sammuttaminen ei ole helppoa ja niitä työasioita tulee ajateltua myös kotona ruokaa laittaessa tai harrastuksissa. Moni tunnistaa ilmiön, jossa on koko päivän pohtinut ratkaisua työn alla olevaan ongelmaan sitä löytämättä, mutta herää keskellä yötä valmiin ratkaisun kanssa. Silti nukuttua aikaa ei merkitä työajaksi. Tällaisessa työssä kuuden minuutin työajanpidennys päivään tuntuu yksinkertaisesti käsittämättömältä. Yhtä käsittämättömältä tuntuu tuo vanhassa roikkuminen lomakertymien suhteen. Juuri nyt, kiky-aikakaudella, on tietysti mahdoton ajatus, että kaikkien lomakertymät muutettaisi tasa-arvoisiksi työsuhteen pituudesta riippumatta. Mutta silti toivoisin, että työmarkkinajärjestöissä jonakin päivänä tajuttaisi, sekä työnantaja- että työntekijäpuolella, maailman muuttuneen ja työelämän varsinkin  muuttuneen.

Vaihtoehtoelämä

Luin jokin aika sitten Hesarin artikkelin ulkomaille muuttavista korkeakoulutetuista. Siinä esitetyt ajatukset tuntuivat kovin tutuilta. En ollut korkeakoulutettu, koska lähdin maailmalle pian ylioppilaaksi tultuani. Mutta muuten puhuin hyvin samalla tavalla: en pitänyt paluuta Suomeen todennäköisenä ja olin varma, ettei minulla olisi Suomessa ammatillista tulevaisuutta. Nuoren ihmisen varmuudella ilmoitin jääväni Saksaan tai muualle Keski-Eurooppaan. Uskoinkin niin.

Miksi sitten palasin? Yksitoista vuotta poissa opettivat näkemään, ettei se maailma niin ihmeellinen ole Suomen ulkopuolellakaan. Samojen asioiden kanssa kamppaillaan joka paikassa länsimaissa. Minulle tuli koti-ikävä. Tuli valtava ikävä Suomea ja sen luontoa, ikävä rakkaita ihmisiä, ikävä neljää vuodenaikaa. Palasin yhtä tyhjätaskuna kuin lähdinkin, ainakin rahallisesti, tosin kaksi ammattitutkintoa takataskussani. Sen sijaan olin huomattavasti rikkaampi mitä tulee kokemukseen. Olin avarakatseisempi, joka suhteessa suvaitsevaisempi ja lempeämpi ihminen sen kiukuttelevan teinin sijaan, joka aikoinaan vannoi, ettei jää tänne happanemaan. Enkä ole katunut, en koskaan. Kaipaan Saksaan jatkuvasti, mutta tiedän, että kaipaisin vielä enemmän tänne, jos nyt taas muuttaisin.

Yksin on helppo muuttaa minne mieli tekee. Mutta entä jos minulla olisi ollut perhesiteitä Saksassa? Jos olisin hankkinut miehen ja pari lasta? Olisinko palannut? En tiedä, en voi tietää, koska näin ei ollut. Joskus olen leikitellyt vaihtoehtoisella kuvalla nykypäivästä.

Jos olisinkin löytänyt sen ratsastajamiehen, tallinpitäjän, maatalon isännän? Jos olisin tarttunut tilaisuuteen sen ollessa tarjolla? Olisinko tällä hetkellä onnellinen ammattiratsastaja ja ratsastuskoulun opettaja jossakin päin Saksaa? Ehkä parin lapsen äiti? Eläisin tyytyväisenä omassa pikku maailmassani? Vai olisin tuskastunut vanhoillisiin appivanhempiin ja turhautunut täysin yksipuolisiin näkemyksiin ympärilläni? Ei voi tietää. Loppujen lopuksi olisin sisäisesti sama ihminen ja siksi ehkä olisin myös vaihtoehtoisessa skenaariossa alkanut kaivata jotain enemmän elämääni. Tai sitten olisin tyytynyt siihen mitä on ja ollut ihan onnellinen.

Mikäköhän oli tämän pohdiskelun pointti? En tiedä, tuskin mikään. Ellei sitten se, että koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mihin elämä vie. Se vaihtoehtoinen elämä olisi voinut olla ihan hyvä elämä. Mutta niin on tämäkin, en vaihtaisi.

Nimby or not nimby

Mikä on sokeaa "eiminuntakapihalleni" -ajattelua ja mikä taas perusteltua vastustamista? Tätä olen pohtinyt paljon viime viikkojen aikana. Espoossa käsitellään nimittäin kahta kaavaa, joiden kohdalla haluaisin huutaa kovaa EI ja vetää lopulliset ruksit suunnitelmien yli.

Ensimmäinen näistä on Kaitaa-Iivisniemi osayleiskaava. Se on järjettömän laaja ja tulee toteutuessaan tuhoamaan eteläisen Espoon ainoan järven ympäristöineen ja häätämään lopunkin luonnon Hannumetsästä. Toki Iikkarin metroaseman ympäristöä pitää kehittää, rakentaa ja tiivistää. Mutta kaava leviää liian lähelle järveä aivan liian raskaana. Mieluummin sitten suoraan asemalle vähän entistäkin tiiviimpää, siihen sopii kerroksia.

Olen kaavasta oikeasti huolissani. Herkkä Hannusjärvi ei kestä massiivista rakentamista reunoilleen ja Hannusmetsä on monen eläin- ja lintulajin koti, sellaisena elintärkeä. Myös virkistyskäyttöaspekti on syytä huomioida. Mutta olenko perusteluineni oikeassa vai toivoton nimbyilijä? Tunnen nimittäin alueen, koska se on entinen kotini: vanhempani asuvat juuri ja juuri kaava-alueen ulkopuolella. Toisaalta kukaan sukulaiseni tuskin enää tulee asumaan tuolla kaavan ollessa mahdollisessa toteutusvaiheessa. Joten siinä mielessä olen kyllä yleisesti ympäristön puolella tässä, en omaa etuani tavoittelemassa.

Toinen murhe on Svinösundiin suunniteltu kerrostaloalue eli Suinonsalmen asemakaava. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan, päinvastoin. Mutta vielä paljon kerrostalojakin rakkaampi on minulle Hanikan alue luontopolkuineen ja kuntoratoineen. Nyt kaavoitettu alue on haukkaamassa ihan liian isoa palaa monimuotoisesta metsästä soineen, silokallioineen, keloineen ja muinaishautoineen. Luontopolun ja sen tuoman opetus- ja virkistysarvon lisäksi Hanikassa on Länsiväylän eteläpuolisen Espoonlahden ainoa ylläpidetty latu lumikautena. Me autottomat espoonlahtelaiset emme noin vain pääse Leppävaaraan, Nuuksioon tai Oittaalle suksinemme, meillä on vain Hanikka.

Mutta taas kerran: ovatko perusteluni rehelliset vai nimbyilenkö vain näin alasoukkalaisena? Omasta mielestäni olen rehellisesti huolissani. Ei näitä luonnonmukaisia metsäalueita enää liikaa ole Etelä-Espoossa. Toki tiedostan, että metro vaatii veronsa eli lisärakentamista. Osittain juuri siksi pidin sitä alun alkaenkin virheenä. Ei ole järkeä rakentaa ensin asuinalueet ja vasta sitten päättää vetää sinne metron kaltainen raskas ja joustamaton raideratkaisu. Alueet on rakennettu keskuksia (tässä tapauksessa tulevat Iivisniemen ja Soukan metroasemat) lukuunottamatta pientalovaltaisiksi. Pientalovaltaisella alueella ei koskaan asu "tarpeeksi" väkeä tyydyttämään metron vaatimat käyttäjämäärät. Tätä yritetään nyt paikkailla. Mutta esimerkiksi tuo toteutuessaan Hanikan rikkova Suinonsalmen alue on liian kaukana metroasemasta, jotta metroa voisi käyttää sen rakentamisen perusteena. Kun vielä voi olla varma, että asunnoista rantasijaintinsa perustella tulee hintavia, on yhtä varmaa, että sinne muuttavat liikkuvat pääasiassa omilla autollaan.

Ehkä joku väittää, että olen tyypillinen nimby-ihminen ja myönnän kyllä reagoivani näihin kaavoihin tunteella, vaikka yritän pitää koko ajan myös järjen valppaaan. Silti uskallan väittää, että en ole yksin näine ajatuksineni. Ja aion kyllä kertoa mielipiteeni jatkossakin!

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!

Kaduntallaajan tajunnanvirtaa kuplista ja kuplien ulkopuolisista

Tiedän nyt sohaisevani muurahaispesään. Tai itse asiassa tiedostan kyllä myllääväni sitä kepillä oikein kunnolla. En aio analysoida Yhdysvaltojen presidentinvaaleja sen tarkemmin. Jätän sen politiikan tutkijoille ja tilastotieteilijöille.  Ja kaikille niille muillekin, jotka jatkuvasti seuraavat politiikkaa Atlantin toisella puolella ja ovat siksi perillä siitä huomattavasti itseäni paremmin. 

Minä kommentoin samasta kaduntallaajan näkökulmasta, josta olen yrittänyt aina välillä kommentoida meillä jo vuoden 2008 kunnallisvaaleista lähtien. Tuolloin Perussuomalaiset tekivät ensimmäisen nousunsa. Kotikaupungissani Espoossa he rynnivät valtuustoon nokkamiehensä Soinin johdolla napaten yhteislistalla sitoutumattomien kanssa seitsemän paikkaa. Varsinainen "jytky" tuli vasta seuraavissa eduskuntavaaleissa, mutta merkit olivat jo nähtävissä, tästä kaduntallaajan näkökulmasta. Kesällä Brexit-äänestyksessä Britit saivat oman jytkynsä. Nationalistista äärioikeistolaista liikehdintää ja nousua on ollut vähän siellä sun täällä. Tästä näkökulmasta ei Yhdysvaltain vaalitulos ollut suuri yllätys, vaikka toki viimeiseen asti toivoin erilaista lopputulosta. 

Maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suunnattomasti. Monessa asiassa on otettu valtavia harppauksia eteenpäin ja paljon on muuttunut parempaan suuntaan. On myös asioita, jotka monen mielestä ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Työn laadun ja työelämän laajemminkin muutos on tehnyt sen, että yhä useampi hukkaa paikkansa työelämässä. Yhä useampi stressaa perheensä toimeentuloa ja omaa asemaansa yhteiskunnassa. Työpaikat katoavat tai muuttuvat aivan eri taitoja vaativiksi, kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Omaisuus, mikäli se tarkoittaa rakasta kotia tyhjenevillä syrjäseuduilla, joilla työtä riittää vain osalle, menettää arvonsa. Niin kutsutusta keskiluokastakin (johon kai itsekin kuulun) yhä useampi pelkää menettävänsä oman asemansa. Tämä ei ole samaa ryhmää kuin leipäjonoissa seisovat köyhät, mutta molemmilla ryhmillä on sama pelko tulevaisuudesta ja tunne siitä, ettei saa ääntänsä tarpeeksi kuuluville. 

Muukalaisvihamieliselle lietsonnalle tämä on hedelmällinen pohja. Kun pelkää oman toimeentulonsa puolesta tai tuntee, että jokin uhkaa viedä saavutetut edut ja aseman, on helppoa nähdä muualta tulevat, vieraat, uhkana. Samoin ”rötösherrat kiikkiin” –ajattelu kukoistaa, kun yritetään etsiä syyllisiä talouden muutokselle, jotka pelottavat. Se, että suurimmat rötösherrat ehkä oikeastaan löytyvät sieltä huutelijoiden peilikuvasta, ei ole olennaista. Olennaista on tuntea, että joku on kuullut hädän ja huolen ja vastaa siihen. Tosin populistisella uholla ja katteettomilla lupauksilla, mutta vastaa kuitenkin. Ja vastaa kielellä, jota kuka tahansa ymmärtää. Se voi kuulostaa rivolta ja rajulta, se voi kuulostaa karkealta, mutta se ei kuulosta ylimieliseltä, sitä ymmärtää ilman akateemista taustaa.

Oma somekuplani on ollut ”järkyttynyt” ja ”murtunut”. ”Minun Amerikkani ei ole tuollaisen miehen Amerikka” –kommentointia on näkynyt paljon. Minun Amerikkani on tässä tapauksessa se maa, johon kyseiset suomalaiset ovat vaihto-opiskelijoina tutustuneet, stipendeillä huippuyliopistoissa. Tai turisteina kiinnostavissa kohteissa reissatessaan. Harva on tutustunut siihen muuhun USAan, siihen isojen kaupunkien ja yliopistojen ulottumattomissa olevaan. (En tunne sitä itsekään, sitä en väitä, mutta minulla ei juuri siksi olekaan minun Amerikkani –käsitystä, vaan hyvin sekava ja epämääräinen käsitys kyseisestä suurvallasta.) Minun Suomessani eivät perussuomalaiset arvot voi voittaa, sanottiin vielä vaalien alla 2011. Toisin kävi. Eikä tilanne vieläkään ole ratkaisevasti muuttunut, joskin nyt gallupit lupailevat jo muuta kuntavaaleihin eivätkä gallupit meilläpäin ole viime vuosina suunnan suhteen kamalasti valehdelleet, vaikka sitä usein moni on toivonut. 

Ilmastonmuutos on valtavan iso asia, liian suuri hahmotettavaksi. Pakolaiset puhuttavat, eikä moni jaksa hahmottaa, että heidän määränsä vain lisääntyy, kun yhä useampi alue maapallolla muuttuu elinkelvottomaksi. Netti pursuaa vihaa kaikkea vierasta kohtaan. Ja niitä kohtaan, jotka vieraita haluaisivat auttaa. Kun itse pelkää, on helppo tarttua tähän vihaan ja yrittää reagoida. Vaikkapa sitten äänestämällä sitä, joka uhoaa muuttavansa tilanteen. Se, että hänellä ei ole välineitä eikä mahdollisuuksia siihen, jää toissijaiseksi lupausten rinnalla. Suvaitsevaisuus kuulostaa pelottavalta, jos tuntee itse jäävänsä sen jalkoihin. Silloin sitä helposti tarttuu täkyyn ja alkaa itsekin uskoa, että kieltämällä muiden hädän ja avuntarpeen pelastaa itsensä. Empatiaa ei nettipalstoilla valitettavasti arvosteta kovin korkealle. Netissä vellova viha ei silti oikeuta väkivallantekoihin, enkä tarkoita ymmärtämisellä, että tekoja ei tulisi tuomita. Väkivalta ei koskaan saisi olla ratkaisu ja heikommassa asemassa olevaa kohtaan tehty väkivallanteko on kaikista raukkamaisin. 

Tästä on puhuttu paljon viime vuosina, mutta haluan sanoa sen vielä kerran: yritetään kurkistaa sen oman kuplan ulkopuolelle sen sijaan, että vain huudellaan toisessa kuplassa elävien olevan typeriä. Eikä vain kurkistaa, vaan ymmärtää muunlaistakin elämää. Ymmärtää niitä pelkoja, jotka saavat toivomaan muutosta ja siten äänestämään meidän näkökulmastamme mahdotonta ehdokasta. Ymmärtää, että kaikki päätökset vaikuttavat ihmisiin, myös niihin, joiden elämä on aivan muuta kuin meidän elämämme. Kun rikkaat neuvovat köyhiä sienestämään ja marjastamaan saadakseen ruokaa tai ruokarahaa, kuulostaa se ylhäältä annetulta ja ylimieliseltä neuvolta. Kun korkeasti koulutettu poliittisesti kokenut maailmanmatkaaja kertoo miksi öykkärimäistä ehdokasta ei pidä äänestää, kuulostaa se toisenlaisella taustalla varustetun mielestä ihan yhtä ylimieliseltä. Reaktio on helposti uhmakas kyseisen ehdokkaan äänestäminen, vaikka kuinka on kyse aikuisista ihmisistä. Koska se on inhimillistä, näin tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta. 

PS. Ole minäkin huolissani maailman tilasta sekä ennen eilistä että sen jälkeen. Mutta kauhistelun sijaan haluaisin ymmärtää. Ymmärtää maailmaa oman etuoikeutetun kuplani ulkopuolella. Ymmärtää sitä vihaa, jota koetaan pakolaisia, ulkomaalaisia, naisia (ainakin naisia valta-asemassa) tai erilaisuutta kohtaan, maailman muuttumista kohtaan, eri uskontoja kohtaan. Ei se viha synny itsestään, siihen on syy. Syy tai syitä, joita en ehkä koskaan pysty ymmärtämään enkä varsinkaan hyväksymään, mutta yrittää haluaisin, jotta voisin ehkä toivoa muutosta.

Niistä varhaiskasvatuksen säästöistä

Espoon budjettiesityksessä nostetaan taas esille subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen ja myös ryhmäkokoja halutaan kasvattaa. Myös päivähoidon ja iltapäivätoiminnan hoitomaksuja halutaan korottaa. Viimeksi mainittu kohta nyt ehkä ihan oikeasti saattaa tuoda muutaman roposen kaupungin kassaan. Joskin niissä esimerkkilaskelmissa, joita minä olen nähnyt, on kyllä aika outoja lukuja: itse maksan huomattavasti enemmän kuin perhekoon ja tulojen mukaan lautakunnan papereissa minulle maksuja kuuluisi. (Huomattavasti enemmän tarkoittaa tässä kymppejä ja toki tiedän, että maksan vain murto-osan todellisista kustannuksista.) Välillä siis ihmettelen talouspuolen lukuja, kun he eivät näköjään saa edes asiakasmaksuja omien laskelmiensa mukaisiksi.

Mutta siis se subjektiivinen päivähoito-oikeus ja ne ryhmäkoot. Turun sanomat julkaisi jutun säästöjen vaikutuksesta Turun seudulla. Moni - minä mukaan lukien - ei ollut vähääkään yllättynyt siitä, että säästöt jäävät kunnilta saamatta. Toki tuossa puhutaan pienistä kunnista, ei Espoon kokoisista kaupungeista, mutta paremmin vertailukelpoisista kunnista tietoja ei vielä ole saatavissa. Joka tapauksessa Turun seudulla kävi niin, että päivähoito-oikeuden rajaamisen kohdalla säästöt ovat tähän mennessä osoittautuneet vähäisiksi, työtä rajaaminen sen sijaan  teettää paljon.

Kannattaisikohan Espoon vielä kerran miettiä? Tai siis mietitäänhän sitä, aika harva valtuutettu on valmis ostamaan budjettiesityksen sellaisenaan, onneksi. Varhaiskasvatus ja opetus ovat tie parempaan huomiseen. Ei vain yksittäisten lasten vaan koko yhteiskunnan tasolla. Ikuinen leikkaaminen lapsilta ei voi johtaa hyviin tuloksiin. Jokainen oikea-aikaisen avun puuttumisen takia syrjäytyvä lapsi ja nuori maksaa, jos nyt halutaan vain taloudesta puhua. Kannattaisikohan tässäkin kohden vihdoinkin alkaa ajatella ennaltaehkäisyä. Miksi korjailla jo tapahtuneita vahinkoja, jos niiden syntyminen voidaan ehkäistä?

Kun lapsen tuen tarve, johtui se sitten mistä tahansa, havaitaan jo mahdollisimman varhain ja siihen reagoidaan, voi seurauksena olla hyvinvoiva koululainen, nuori ja aikuinen, joka osallistuu yhteiskunnan toimintaan. Tämä pätee ihan yhtälailla lukihäiriöiden ja neurologisten erityisyyksien suhteen kuin kestämättömien kotiolojen kohdalla. Havaitsemisessa varhaiskasvatuksen henkilökunta on usein tärkeässä asemassa. On eri asia havainnoida lapsen touhuja joka päivä kuin kerran vuodessa toistuvalla tunnin mittaisella neuvolakäynnillä. Ammattitaitoinen henkilökunta osaa myös ottaa asian puheeksi ja tukea lasta oikein. Tämä tietenkään ei onnistu ylisuurissa ryhmissä, joten unohdetaan samalla se ryhmäkokojen kasvattaminenkin, jooko.

Pitkällä tähtäimellä ei ole koskaan saatu mitään hyvää aikaiseksi säästämällä lapsista ja nuorista. Kannattaisikohan pistää sille nyt Espoossa stoppi ja muistaa, että leikkaamalla lapsiltamme leikkaamme myös omasta tulevaisuudestamme.

Vielä lukemattoman kirjan herättämiä ajatuksia

Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.

Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.

Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.

Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.

Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!

Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen.  Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.