Luin jokin aika sitten Hesarin artikkelin ulkomaille muuttavista korkeakoulutetuista. Siinä esitetyt ajatukset tuntuivat kovin tutuilta. En ollut korkeakoulutettu, koska lähdin maailmalle pian ylioppilaaksi tultuani. Mutta muuten puhuin hyvin samalla tavalla: en pitänyt paluuta Suomeen todennäköisenä ja olin varma, ettei minulla olisi Suomessa ammatillista tulevaisuutta. Nuoren ihmisen varmuudella ilmoitin jääväni Saksaan tai muualle Keski-Eurooppaan. Uskoinkin niin.
Miksi sitten palasin? Yksitoista vuotta poissa opettivat näkemään, ettei se maailma niin ihmeellinen ole Suomen ulkopuolellakaan. Samojen asioiden kanssa kamppaillaan joka paikassa länsimaissa. Minulle tuli koti-ikävä. Tuli valtava ikävä Suomea ja sen luontoa, ikävä rakkaita ihmisiä, ikävä neljää vuodenaikaa. Palasin yhtä tyhjätaskuna kuin lähdinkin, ainakin rahallisesti, tosin kaksi ammattitutkintoa takataskussani. Sen sijaan olin huomattavasti rikkaampi mitä tulee kokemukseen. Olin avarakatseisempi, joka suhteessa suvaitsevaisempi ja lempeämpi ihminen sen kiukuttelevan teinin sijaan, joka aikoinaan vannoi, ettei jää tänne happanemaan. Enkä ole katunut, en koskaan. Kaipaan Saksaan jatkuvasti, mutta tiedän, että kaipaisin vielä enemmän tänne, jos nyt taas muuttaisin.
Yksin on helppo muuttaa minne mieli tekee. Mutta entä jos minulla olisi ollut perhesiteitä Saksassa? Jos olisin hankkinut miehen ja pari lasta? Olisinko palannut? En tiedä, en voi tietää, koska näin ei ollut. Joskus olen leikitellyt vaihtoehtoisella kuvalla nykypäivästä.
Jos olisinkin löytänyt sen ratsastajamiehen, tallinpitäjän, maatalon isännän? Jos olisin tarttunut tilaisuuteen sen ollessa tarjolla? Olisinko tällä hetkellä onnellinen ammattiratsastaja ja ratsastuskoulun opettaja jossakin päin Saksaa? Ehkä parin lapsen äiti? Eläisin tyytyväisenä omassa pikku maailmassani? Vai olisin tuskastunut vanhoillisiin appivanhempiin ja turhautunut täysin yksipuolisiin näkemyksiin ympärilläni? Ei voi tietää. Loppujen lopuksi olisin sisäisesti sama ihminen ja siksi ehkä olisin myös vaihtoehtoisessa skenaariossa alkanut kaivata jotain enemmän elämääni. Tai sitten olisin tyytynyt siihen mitä on ja ollut ihan onnellinen.
Mikäköhän oli tämän pohdiskelun pointti? En tiedä, tuskin mikään. Ellei sitten se, että koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mihin elämä vie. Se vaihtoehtoinen elämä olisi voinut olla ihan hyvä elämä. Mutta niin on tämäkin, en vaihtaisi.
