Lähiölätinää

Ikioma lähiöhelvettini Kasavuorelta nähtynä

Lähiöistä puhutaan jatkuvasti, usein vähemmän mairittelevasti. Milloin lähiöiden estetiikka häiritsee jonkun poliittisen päättäjän silmää, milloin lähiöt leimataan kaiken pahan syntyalueiksi, koska niissä kuulemma mahdottomista lapsista kasvaa kieroutuneita aikuisia. ”Kaikki lähiöt pitäisi räjäyttää!” olen kuullut usein sanottavan. Viimeksi noin kuukausi sitten asia nousi pinnalle, kun muutaman lähiöitä ja kaupunkeja yleisemminkin mollaavan mielipidekirjoituksen vastaiskuna somessa lähti liikkeelle #lähiöhelvetti –kampanja, jonka nimissä ihmiset postailivat kuvia ah niin kamalista lähiöistään. Itse olen pohtinut lähiösuhdettani usein kuluneiden vuosien aikana.

Kasvoin lähiössä ja pidin sitä täydellisenä ympäristönä lapselle. Kavereita riitti, meri ja metsiköt olivat lähellä, harrastusmahdollisuuksia riitti jokaisen tarpeisiin. Ympäristö oli turvallinen, pihat ja puistot olivat autoliikenteeltä suljettuja ja kouluihin pääsi isoja teitä ylittämättä. Viikonloppuiltaisin toki ostarien kulmilla ja tietyillä kallioilla sekä rannoilla kokoontui väkeä juhlimaan, jolloin pysyttelimme kauempana. Mutta ei se turvallisuudentunnetta horjuttanut.

Nuorena aikuisena piti päästä pois lähiöstä. Asuttuani vuosia ulkomailla, palasin Suomeen ja ajatukseni oli muuttaa mahdollisimman kauas vanhoilta kotinurkilta. Keskikaupungille, mahdollisimman keskelle oikeaa elämää. Sinne, missä pääsee nopeasti nauttimaan kulttuuritarjonnasta ja muista huvituksista ilman, että täytyy tulla yöbussilla kotiin (ei mitään yöbusseja vastaan muuten, mutta ne leimasivat lähiöläiseksi). Sinne missä voi spontaanisti lähteä baarikierrokselle kaveriporukassa kulkuvälineiden aikatauluja katsomatta. Sinne missä voi aina mennä yöksi kotiin taksirahoja laskematta. Sinne missä asuvat kaikki coolit tyypit, joihin halusin kuulua.

Kantakaupunkiin eivät rahani riittäneet, mutta laitakaupunkialueelle, mistä pääsin reilussa kymmenessä minuutissa junalla keskustaan, onnistuin muuttamaan. Tarpeeksi lähelle kulkeakseni yliopistolle ja töihin pyörällä, päästäkseni nopeasti ytimeen, jos tuli spontaani tarve lähteä ulos. Yöbusseista en päässyt lopullisesti eroon, mutta toisaalta matka kotiin oli niin paljon lyhyempi, ettei taksi tuntunut hullulta ajatukselta, jos juna ei enää kulkenut. Oliko hienoa? No ei ollut pidemmän päälle. Nyt huomasin, kuinka vähän on kiinni asuinpaikasta ja kuinka paljon kaikesta muusta. Viihdyin kotona, pidin naapureistani, palvelut olivat lähellä, mutta en silti kotiutunut. Vähitellen aloin tajuta, etten olisi kotiutunut sinne kantakaupunkiinkaan.

Sain lapsen. Sinnittelin muutaman vuoden kaukana vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni. Sain ystäviä läheltäkin, mutta yhä useammin kaipasin luottoystäviäni, heitä, joita en välissä vuosiin nähnyt, mutta joiden kanssa silti olimme edelleen kuin se pöljä toisiinsa kuin kallioon luottava teiniporukka aikoinaan. Elämäni yksinhuoltajana olisi helpompaa, jos tukiverkot asuisivat kävelymatkan päässä, järkeilin. Aloin katsella asuntoja vanhoilta kotikulmilta, en ensin ihan tosissani. Kunnes kävin näytössä asunnossa, jossa kaikki osui kohdilleen. Nyt tuli kiire: oma kämppä myyntiin, ehdollista tarjousta sisään, päiväkotipaikka hakuun. Ja kas, mahdottomasta tuli mahdotonta ja vuosi sitten kesän lopussa, alle kolmen kuukauden kuluttua päätöksenteosta muuttopäivä oli käsillä.

Uuteen kotiin asetuttuamme tajusin tulleeni kotiin. En vain asuntoon, josta tuli koti, vaan oikeaan ympäristööni. Meri on kivenheiton päässä, voimme käydä iltakävelyn lomassa kahlailemassa ja meri jopa näkyy parvekkeeltamme. Lapsen tuleva koulu ja lähileikkipuistomme ovat kulman takana. Lähikauppa ja kirjasto löytyvät parinsadan metrin päästä. Uimahalli ja talli ovat kävelyetäisyydellä. Metsä ja luontopolku alkavat kivenheiton päästä. Ylimääräisenä bonuksena löytyy neulojalle lankakauppa lähipalveluna. Tämä nerokkaasti suunniteltu alue mahdollistaa lapsen kulkemisen turvallisesti niin kouluun, harrastuksiin, kavereille kuin isovanhempiensakin luokse. Täällä ystäväni ovat taas lähellä, ainakin monet heistä, useat myös paluumuuttajina. Vaikka lähiömme on monen mielestä alueen pahamaineisimpia, on täällä rauhallista ja turvallista. Tämän toki tiesin jo vanhastaan, ei tällä alueella ennenkään ollut hyvä maine, mutta siitä huolimatta täällä oli monen hyvä kasvaa. Nyt sen tiedän: naisen voi ottaa pois lähiöstä, mutta lähiötä ei naisesta. 

Säälittävä luonnosta vieraantunut lähiölapsi bongailee kavereiden koteja, koska oma kolmikerroksinen kotitalo on liian matala nähtäväksi kauempaa

Kierrätettyjä ajatuksia päivähoito-oikeudesta

Ei ole ihan korrektia kierrättää omia tekstejään vuodesta toiseen, mutta tasan vuosi sitten keskusteltiin hallituksen aikeista poistaa subjektiivinen päivähoito-oikeus ja silloin kirjoitin facebookiin tuossa alla näkyvän tekstin.

Espoossa säilytettiin vielä tuolloin subjektiivinen päivähoito-oikeus, mutta nyt asia on budjettineuvottelujen yhteydessä taas tapetilla. Oma työtilanteeni on muuttunut: minulla on nyt ensimmäistä kertaa sitten Suomeen paluuni toistaiseksi voimassa oleva työsuhde. Itseäni asia ei siis henkilökohtaisesti enää kosketa siten kuin vielä vuosi sitten. Oman työmarkkina-asemani muuttuminen ei kuitenkaan muuta mitään mielipiteessäni. Pidän edelleen ehdostusta lyhytnäköisenä, perheitä leimaavana ja vain lisää byrokratiaa aiheuttavana. Voisin edelleen kirjoittaa saman tekstin, mutta en enää käyttäisi minä-muotoa.

Lisäksi jälleen on heitetty ilmaan ajatus pienten koululaisten iltapäivätoiminnan lakkauttamisesta. Tuotakin säästötoimenpidettä pidän lyhytnäköisenä, vahingollisena ja työllisyyttä hankaloittavana. Iltapäivätoiminta tulee jo ensi vuonna koskemaan meidänkin perhettämme, tosin vasta eskarin osalta. Mutta kahden vuoden kuluttua kotonani asustelee pieni koululainen, jonka en soisi viettävän pitkiä iltapäiviä yksin, koska äiti pääsee töistä kotiin vasta viiden aikaan. Ymmärrän siis hyvin, miltä heistä, joille asia on ajankohtainen, tuntuu ja myötäelän heidän huoltaan. Ei näin Espoo, ei aina oteta pois heiltä, jotka tukea tarvitsevat ja -jos nyt se taloudellisia vaikutuksia mietitään - joiden tukemiseen panostetut rahat säästävät huomattavasti korjaavissa toimenpiteissä myöhemmin. Katsotaan kauemmas tulevaisuuteen, kunnassa seurauksien arvioiminen vain seuraavan kvartaalin päähän ei riitä!

Ja sitten se teksti:

"Pätkä- ja silpputöistä ja päivähoidosta  (julkaistu alunperin facebookissa 28.9.2015)

Kunhan tässä taas mietiskelen. Tällä kertaa näitä hallituksen suunnitelmia päivähoito-oikeuden rajaamisesta silloin, kun yksi vanhemmista on kotona työttömänä. Minähän olen lapseni yksi ja ainoa arjessa mukana oleva vanhempi. Enkä ole Suomeen paluuni jälkeen (muutin takaisin vuonna 2005) tehnyt muita kuin pätkä- ja silpputöitä. En omasta tahdostani, vaan koska olen onnistunut saamaan lähinnä vanhempainvapaasijaisuuksia ja keikkatyötä. Pätkätyöt ovat muutenkin stressaavia. Kymmenen kuukauden työsuhteesta ainakin viiden kuukauden ajan kytee pinnan alla jatkuvasti ajatus uuden työn hakemisesta, hakemisen pakosta. Työsuhteiden väliin jää väkisinkin yleensä muutaman viikon tai kuukauden työttömyysjakso, jolloin ei uskalla keikkaillakaan ansiosidonnaisen menettämisen pelosta. Tähän asti onneksi on säästynyt ylimääräiseltä stressiltä lapsen hoitopaikan suhteen. Lapsihan on jatkanut tutussa päiväkodissa koko ajan, työttömyyspätkien ajan toki lyhyempiä päiviä, mutta arjen rutiinit ovat silti pysyneet hänen osaltaan lähes muuttumattomina. Tämä on varsinkin tuollaiselle herkälle ja muutoksiin rajusti reagoivalle lapselle tärkeää.

Miten sitten jatkossa? Kuvittelin tässä seuraavia kahta vuotta, jotka lapsi on vielä normaalissa päivähoidossa siirtyäkseen sitten pakolliseen eskariin ja sitä täydentävään päivähoitoon. Tämänhetkinen työsuhteeni päättyy muutaman kuukauden kuluttua. Lapseni oikeus kokopäiväiseen päivähoitopaikkaan päättyy samaan aikaan työsuhteeni kanssa. Olettaen, etten löydä kokoaikatyötä, vaan osa-aikaisen pidempiaikaisen työsuhteen, jonka rinnalla teen keikkahommia, on lapsellani samoin oikeus vain osa-aikaiseen päivähoitoon. Jos oletetaan, etten löydä minkäänlaista varsinaista työsuhdetta, vaan olen kokonaan työttömyyskorvausten ja keikkatöiden varassa, on lapsellani niin ikään oikeus olla vain 20 tuntia viikossa päiväkodissa. 

Osa-aikaisen työn tulot eivät riitä elämiseen. Jos siis onnistun löytämään vain osa-aikaista työtä, joudun etsimään keikkatyötä sen rinnalle. Keikkatöitä ei kuitenkaan yleensä voi ennakoida, töitä on tarjolla silloin kun työvoimalle on tarvetta. Oikeus päivähoitoon määräytyy siis osa-aikaisen työsopimuksen pohjalta. Onkohan kukaan tullut miettineeksi, miten kaltaiseni voivat tienata elantonsa, jos eivät voi olla varmoja siitä, että lapsen saa viedä joka päivä kokopäivähoitoon? Jos saan aamulla tietää, että saisin koko päiväksi työkeikan, en voi enää lähteä hakemaan lapselle oikeutta kokopäivähoitoon kyseiselle päivälle. Joudun siis kieltäytymään keikasta, koska lapseni saa olla hoidossa vain neljä tuntia. Onko pakko ryhtyä kokopäivätyöttömäksi lapsen päivähoidon aikarajoitusten takia, jos ei löydä kokoaikatyötä tai edes osa-aikasta jatkuvaa työsuhdetta? Vai onko tähän esitetty jotain fiksua ratkaisua? Nykyäänkin hoitoajan muutoksista pitää ilmoittaa kuukausia aikaisemmin, joten pätkä- ja silpputyöläisen on kätevintä tehdä päivähoitosopimus kokopäiväiseksi ja varioida hoitoaikoja sitten tilanteen mukaan. Mutta entä jatkossa, kun kokopäivähoitopäätös vaatii erillisen hakemuksen ja arvioinnin? Pitääkö tietää puoli vuotta aikaisemmin, että saa viikolla x kokopäiväkeikan viikon jokaiselle arkipäivälle? 

Totta kai toivon saavani pitkäaikaisemman ja kokopäiväisen työsuhteen. Mutta en voi laskea sen varaan. Tällainen elämä jatkuvassa epävarmuudessa syö omaa jaksamistani. Jatkossa myös lapseni joutuu kärsimään näistä pätkätyösuhteista, koska hänen päivärutiininsa muuttuvat aina, kun oma päivittäinen työaikani muuttuu. Enkä ole ainoa kuntalainen, jolla on lapsia ja joka tekee töitä pätkissä tai pikkusilppuna. En usko Espoon kaupunginkaan nauttivan näistä ketjutetuista kokopäivähoitopaikan irtisanomis- ja hakemisprosesseista ja hoitoaikaan liittyvästä byrokratiasta, henkilökunnan työaikasuunnittelukin muuttuu entistä hankalammaksi. Mutta Juha Sipilä ja kumppanit ovat puhuneet kaikessa viisaudessaan. Harmi vain, ettei heillä tunnu olevan mitään käsitystä nykyajan työelämän todellisuudesta!"

Paha äiti sairastaa

Olen kotona sairaana. Tuntuu hullulta, koska tämä on ensimmäinen kerta ikuisuuksiin. En ole koskaan kotona yksin enkä koskaan ilman hurjaa tekemättömien asioiden vuorta. Eivät ne tekemättömät asiat nytkään ole mihinkään kadonneet. Mutta minä sairastan, en tee asioita (mitä nyt vähän kirjoittelen).

Minä olen kotona, mutta lapseni on päiväkodissa. Ihan kuin ei jo sairastaminen itsessään saisi tuntemaan syyllisyyttä, iskee nyt tuplasyyllisyys: olen kotona, mutta lapseni on toisten hoidossa.  Mutta tiedättekö, oikeastaan en edes tunne siitä syyllisyyttä. Ensinnäkin se on lapseni valinta. Kun kerroin olevani liian kipeä mennäkseni töihin, tuumi lapsi ensin, että oikeastaan hänkin voisi pitää vapaapäivän. Sanoin sen olevan mahdollista, mutta kerroin myös, että minun pitää levätä enkä voi siksi lähteä koko päivänä hänen kanssaan ulkoilemaan. Jolloin tuo pieni ulkoilmaihminen ilmoitti sitten kuitenkin mieluummin menevänsä päiväkotiin.

Toinen syy syyllistymättömyyteen on ihan yhtä yksinkertainen: minä en kykene puhumaan. Flunssa on vienyt ääneni eikä se ainakaan parantuisi sillä, että saisin koko päivän olla selittämässä verbaalis-sosiaaliselle lapselleni, miksen voi keskustella hänen kanssaan.

Joten olen yksin kotona ilman suuria syyllisyydentuntoja. Mutta aika monelta suunnalta on jo tullut vihjailevia katseita ja huomautuksia, kun ihmiset ovat saaneet kuulla lapselta, että äiti sairastaa kotona. Onhan se törkeää viedä päiväkotipaikka ja sitä hoivaa muilta lapsilta, jos löhöilee itse kotona! Muutenkin pitäisi äitien kökkiä niiden lasten kanssa kotona nykyhallituksen mielestä ja sitten kehdataan vielä tuoda lapsi hoitoon, vaikka itse ollaan saikulla.

Onneksi olen jo aikoja sitten lakannut kunnioittamasta nykyhallituksen mielipiteitä päivähoitoasioissa. Ehdin jo riemuita subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisen ja ryhmäkokojen suurentamisen kaatumisesta Espoossa, mutta siellähän ne taas kummittelevat talousarviokeskusteluissa. Valtuustossa päätettiin, että veroprosentin nosto on poissuljettu asia, joten jälleen kerran sitten alkaa suunnaton vääntö siitä, mistä palveluista leikataan, ihan kuin ei 90-luvun lamasta lähtien olisi jo leikattu. Varhaiskasvatus, opetus, sosiaali- ja terveyspalvelut, nehän ne aina ensimmäisinä ovat listalla. Eikä ihme, koska sinnehän ne rahat uppoavat.

Voisin mielelläni maksaa vähän lisää veroja, vaikka jo muutama euro kuukaudessa meidänkin taloudessamme tuntuisi, kunhan tästä jokavuotisesta löysästä hirttoköydestä päästäisiin. Ihan vain tällaisena henkilökohtaisena mielipiteenä aiheesta. Korjaaminen on aina kalliimpaa kuin ennaltaehkäisy. Mitä enemmän leikataan ihan peruspalveluista, sitä enemmän joudutaan korjaamaan. Puhuttiin sitten opetuksesta, lastensuojelusta, hammashuollosta tai vaikkapa nuorisotyöttömyydestä ja toisen asteen opiskelupaikoista. Mutta jotkut haluavat mennä sen lyhytnäköisen säästölinjan kautta.

Näin taas ajauduin sairastamisestani budjettineuvotteluihin. Ei voi mitään, niin ne ajatukset virtaavat. Valitettavasti kiihtyminen ei edesauta parantumista, joten yritän olla ainakin vielä tänään ajattelematta kaupungin leikkaustoimenpiteitä.

I'm back!

Miten niin, kysyy moni. Miten voi palata jonnekin, missä ei ole koskaan ollut? Olen minä blogia kirjoitellut aikaisemminkin. En vain julkisesti. Enkä noita vanhoja edes osaisi enää kaivaa esille, kun en muista nimiä. Enkä ehkä haluaisikaan. Niissä tuli pyöriteltyä vanhoja, omia angsteja analysoitua.  En aio palata niihin enää. Sen sijaa tunsin, että pitää taas saada kirjoittaa, ainakin välillä. Pitää päästä ajattelemaan ”ääneen”, pohdiskelemaan maailman menoa. Niinpä päätin aloittaa puhtaalta pöydältä ja pistää pystyyn uuden blogin. Ennen kaikkea itselleni, mutta ehkä myös joskus vähän jollekin muulle.

Kuka sitten olen? Ihan tuikitavallinen nelikymppinen espoolaisnainen. Yhden viisivuotiaan yksinhuoltaja, toimistossa päivätyössä pakertava humanisti. Tulen kirjoittamaan välillä ihan vain pintaan pulpahtavia ajatuksia, välillä ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, välillä ehkä kertomaan reissuista, joita lapsen kanssa teemme. Ehkä pohdiskelen kirjoja, joita olen lukenut.  Saatan innostua kertomaan jopa joistain oudoista leipomiskokeiluista, mutta silloin olen jo pahasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Ennemmin voi tulla pari sanaa neulomuksista. En osaa kategorisoida blogia mitenkään, siihen se on taatusti liian sillisalaattimainen. Voin vain todeta, että se missään tapauksessa EI ole muoti- ja lifestyle –blogi. Mutta muuten kaikki on mahdollista.