Joulu lusittu, uusi vuosi alkanut, loppiainenkin meni jo ja loma loppui. Siis mikä loppui? Loma on aika kaukainen sana sille, joka on kymmenen vuotta tehnyt keikka- ja pätkätöitä ja ollut nyt vasta vuoden toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Ne pari kertynyttä lomapäivää pidin kesällä ja muuten on menty saldojen kanssa kikkailemalla, jotta on saatu muutama vapaapäivä välillä.
Tämä vuoden pimein aika koettelee jaksamista. Eräänä päivänä jäin ihmettelemään, miksei Saksassa talvi tuntunut näin pahalta, vaikka sikäläinen ilmasto on talvisin omasta mielestäni vielä tätä kotimaista ikävämpi: kylmänkostea ja hyvin raaka. Sikäläinen kylmyys tunkeutuu kosteuden takia luihin ja ytimiin asti eikä siinä lämmitä, vaikka pukisi kuinka monta vaatekertaa päällekkäin. Mutta siellä ei tunneta tällaista pimeyttä. Lumitalvina huomaan jaksavani, mutta tämä jatkuva mustanharmaa, joka ympäröi ihmisen niin maassa kuin ilmassa, ei voi olla terveellistä mielialalle. Tähän vuodenaikaan pieni loma on enemmän kuin tervetullut. Lomaa on kuitenkin vain heillä, jotka ovat jo saman vuoden huhtikuun alussa olleet vähintään vuoden työsuhteessaan. Muut kikkailevat tai puurtavat läpi talven.
Ymmärrän sen, että loma pitää ansaita eli lomien kertymisen periaatteen. Sitä en ymmärrä, miksi lyhyissä työsuhteissa oleville kertyy lomaa vähemmän. Tämä on ehkä ollut perusteltua silloin, kun työsuhteet olivat pitkiä ja samassa työpaikassa pysyttiin työuran alusta eläkeikään asti. Silloin varmasti saattoi ajatella, että isompi lomakertymä oli palkkio uskollisuudesta työnantajaa kohtaan ja houkutteli työntekijöitä pysymään työpaikassaan. Nykyisin työsuhteet ovat koko ajan lisääntyvässä määrin lyhyitä, työntekijästä riippumattomista syistä. Monilla aloilla työntekijöitä haetaan jatkuvasti alle vuoden työsuhteisiin ja moni tekee koko työuransa vuoden tai kahden pätkissä. Jotta tällaisetkin ahkerat ihmiset jaksaisivat sinne koko ajan nousevaan eläkeikään asti, olisi reilua, että edes lomakertymä olisi kaikille samoista töistä jo työsuhteen alusta asti sama.
Paljon puhuttu kilpailukykysopimus (jonka en usko ollenkaan toimivan tarkoitetusti, mutta se on toinen juttu) tuo monille puoli tuntia lisää työaikaa viikossa. Käytännössähän kyseessä on naamioitu palkanalennus, kun pidennetään työaikaa palkkaa nostamatta. Työpaikoilla kikyä toteutetaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Jotkut todellakin tekevät töitä sen kuusi minuttia pidempään päivittäin. Toiset ovat töissä (käytännössä kai saldovapailla) loppiaisen ja helatorstain, joillakin vain leikataan saldosta kaksi tuntia kuukaudessa, osalla tulee parille lauantaille vuodessa virkistyspäivätoimintaa, joillakin se kuitataan sillä, että harrastetaan liikuntaa puoli tuntia enemmän viikossa työajalla, osa työnantajista käskee merkata sen puoli tuntia viikotyöaikaan, mutta tehdä silti töitä ihan entiseen tapaan. Ymmärrettävää, sillä suuri osa töistä ei enää nykyään ole aika- ja paikkasidonnaista.
Asiantuntijatyössä on vaikea vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille, koska aivojen sammuttaminen ei ole helppoa ja niitä työasioita tulee ajateltua myös kotona ruokaa laittaessa tai harrastuksissa. Moni tunnistaa ilmiön, jossa on koko päivän pohtinut ratkaisua työn alla olevaan ongelmaan sitä löytämättä, mutta herää keskellä yötä valmiin ratkaisun kanssa. Silti nukuttua aikaa ei merkitä työajaksi. Tällaisessa työssä kuuden minuutin työajanpidennys päivään tuntuu yksinkertaisesti käsittämättömältä. Yhtä käsittämättömältä tuntuu tuo vanhassa roikkuminen lomakertymien suhteen. Juuri nyt, kiky-aikakaudella, on tietysti mahdoton ajatus, että kaikkien lomakertymät muutettaisi tasa-arvoisiksi työsuhteen pituudesta riippumatta. Mutta silti toivoisin, että työmarkkinajärjestöissä jonakin päivänä tajuttaisi, sekä työnantaja- että työntekijäpuolella, maailman muuttuneen ja työelämän varsinkin muuttuneen.
