Vielä lukemattoman kirjan herättämiä ajatuksia

Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.

Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.

Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.

Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.

Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!

Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen.  Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.

Mielenrauhaa metsästä

Syksyn kaunis ruska on ohi täällä etelässäkin, viime viikon pakkasyöt ja loppuviikosta voimistunut tuuli ovat varistaneet loputkin lehdet puista. Jotenkin sitä helposti tässä vaiheessa vuotta alkaa viettää yhä enemmän aikaa sisällä, onhan ulkona kylmää ja yhä useammin myös pimeää. Oikeastaan hassua, koska juuri nyt metsän rauhoittavaa ja toisaalta virkistävää vaikutusta kaipaisi. Syksy on pitkä varsinkin meille, joilla ei ole syyslomia. Olen koko viikon tuntenut lievää lomakateutta puolityhjissä liikennevälineissä ja toisaalta lomailevien kavereiden facebook-päivityksiä selaillessani.

Tänään aamulla päätimme, että nyt on meidän syyslomamme ja lähdimme sen kunniaksi Nuuksioon. Pitkiä metsälenkkejä on vaikea tehdä viisivuotiaan kanssa, kun jo pelkästään bussipysäkiltä nuotiopaikalle pitää kävellä useita kilometrejä. Mutta lyhytkin oleskelu luonnon helmassa tekee hyvää ja niinpä hyppäsimme bussiin ja ajelimme sen kyydissä Haukkalammelle. Patikointi kallion yli nuotiopaikalle, evästauko ja takaisin bussipysäkille. Siihen jäi tämänpäiväinen retkeily, mutta sekin antoi paljon. Irtiotto arjesta, vaikka kuinka pieni, tekee aina hyvää. Metsä rentouttaa mielen ja toimistotyöläisen lihakset kyllä huomaavat jo muutamankin kilometrin kävelyn epätasaisessa maastossa.

Nakin paistaminen avotulella on kaupunkilaislapselle jokaisella kerralla uusi elämys. Aika harvoin siihen kuitenkaan on tilaisuutta. Muutenkin ruoka maistuu parhaalta retkellä. Samat leivät, jotka eivät kotona uppoaisi hupenevat ennätysvauhtia metsässä. Pakkaankin eväiksi aina ne vähän kuivettuneet leivät, joita en itsekään ehkä viitisisi kotona syödä.

Veden pinnan tuijottaminen kuulemma ihan tutkimustenkin mukaan rauhoittaa ja siten parantaa ihmisen henkistä hyvinvointia. Olisin osannut kyllä kertoa sen ilman mitään tutkimuksiakin. Siksi retkellä pitääkin aina myös hetki tuijottaa veden pintaa. Ja taas kerran tuli mieleen, että täällä pitäisi käydä useammin.

Kirjasto, pyhättöni

Minulla on aina ollut intohimoinen suhde kirjastoihin. Tai aina ja aina, mutta viisivuotiaana se jo alkoi. Silloisessa Tapiolan "uudessa" kirjastossa (jota monikaan ei enää edes muista) Etelätuulentien varrella sain elämäni ensimmäisen kirjastokortin. Kortin saaminen oli kovan väittelyn takana: virkailijat eivät millään meinanneet myöntää korttia alle seitsemänvuotiaalle. Jouduin antamaan lukutaitonäytteen ja osoittamaan, että osaan kirjoittaa nimeni korttiin. Lopulta vanhempieni argumentti siitä, että he koululaisenkin kirjoista vastaisivat eli ei ole mitään juridista eroa sillä, onko kortin haltija viisi- vaiko seitsemänvuotias voitti (tai sitten se oli väsytystaistelun luovutusvoitto). Joka tapauksessa tuo vaaleansininen pahvinpala oli silloin kallein aarteeni.

Alakoululaisena kävelin joka viikko parin kilometrin matkan lähimpään kirjastoon ja lainasin repullisen kirjoja. Taas kerran jouduin todistelemaan virkailijoille lukuintoani, mutta kun he huomasivat, että tosiaankin palautan koko satsin jo seuraavalla viikolla (yleensä repullinen riitti noin kolmeksi päiväksi), sain luvan lainata 20 kirjaa kerralla. Edelleenkään en ymmärrä, kuinka jaksoin raahata kirjareppuani kodin ja kirjaston välillä, mutta en muista sen silloin edes tuntuneen painavalta, olihan se täynnä seikkailuja ja mahdollisuuksia sukeltaa muihin maailmoihin.

Yläkouluaikoinani lukemisen tahti hieman hidastui, mutta kirjasto sai minulle uuden merkityksen. Siitä tuli pakopaikka. Kun koulukiusaaminen alkoi ahdistaa liikaa enkä enää tuntenut selviäväni itkemättä koulussa, lähdin kirjastoon. Toisessa teiniaikojeni "lisäkodissa" eli tallilla oli nimittäin pinnauskielto eli sinne ei saanut mennä kuin vasta iltapäivällä. Mutta kirjastossa saattoi aina väittää tekevänsä esitelmää tai etsivänsä tietoa ryhmätyöhön, jos nyt joku alkoi ihmetellä koululaisen oleskelua siellä. Lisäksi vaihtelin Soukan ja Kivenlahden kirjastojen välillä, etten viettäisi silmiinpistävän paljon aikaa kummassakaan keskellä päivää. Onneksi en ollut mikään huomiotaherättävä teini. Minun oli helppo kadota johonkin hyllyjen välissä sijaitsevaan tuoliin ja lukea siinä kirja toisensa perään, kunnes oli aika lähteä tallille. Sulauduin osaksi lähikirjaston sisustusta.

Nykyisin lähikirjastoni on tuo samainen Soukan kirjasto. Rakastan sitä edelleen. Sinne astuessani tunnen tulevani turvaan. Enää en yritä olla osa kalustusta, nyt käyn siellä lapseni kanssa ja olen rehellisesti oma itseni. Paljon on pysynyt, mutta paljon on myös muuttunut. Lukusalista on tullut lasten pelitila. Erilaisia kerhoja kokoontuu kirjaston pöytien ympärillä eikä kukaan närkästy, jos puhutaan kuiskaamatta. Lastenosasto on vanhalla paikallaan, mutta huomattavasti kutsuvampi löhötyynyineen ja leikkimahdollisuuksineen. Jotkut eivät pidä tästä kehityksestä, mutta vaikka lapsena rakastin kirjastojen suorastaan temppelimäistä rauhaa, olen sitä mieltä, että kehitys on juuri oikean suuntaista.

Kirjastoista on todellakin tullut kuntalaisten olohuoneita ja harrastuspaikkoja. Sen lisäksi että ne edelleen ovat portti kirjojen ja sivistyksen maailmaan, johon kuka tahansa on tervetullut. Kirjastoissa kukaan ei kysy pääsymaksun perään. Kirjastoissa tietokoneetonkin pääsee osalliseksi nykyajan yhteiskunnasta, jossa on vaikea koneetta toimia. Kirjastosta maahanmuuttaja löytää mahdollisuuden etsiä tietoa uudesta kotimaastaan ja usein myös konkreettista apua kielenopiskeluun ja harjoittelemiseen. Lähikirjastossa sekin eläkeläinen, joka ei lehteä pysty itselleen tilaamaan, pääsee lukemaan päivän lehden tuoreeltaan. Lähikirjastosta myös se pieni koululainen, joka ei halua viettää koko iltapäivää yksin kotona tai ei ehkä syystä tai toisesta voi mennä kotiin, löytää paikan, johon on tervetullut. Lähikirjastoon on työssäkäyvän helppo poiketa hakemaan itselleen ja mahdollisille lapsilleen iltalukemista. Lähikirjastosta löytää niin kotiäiti kuin perhepäivähoitajakin seuraa ja satutunteja päiväsaikaan.

Lähikirjastot ovat meille suunnaton tasa-arvoisuuden tyyssija. Eihän anneta niiden kadota! Pidetään suomalaiset sinä lukevana kansana, jollaiseksi kaikille avoin ja helposti saavutettava kirjastolaitos on meidät edesauttanut.

Kiitollisena nautin metron viivästymisestä

En aikonut sanoa sanaakaan metrosta. Kukaan ei varmaan kesän paljastusten jälkeen odottanutkaan, että se oikeasti kulkisi vielä tammikuussa 2017. Silti uutisella, jossa kerrotiin, että aloitusajankohta on edelleen avoin, mutta että se ei varmasti ole tammikuu 2017 jaksettiin revitellä niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa. Joten itse ajattelin olla hiljaa ja odottaa. Koska oikeastaanhan olen iloinen ja kiitollinen.

Iloinen ja kiitollinen? Kyllä, juuri sitä. Nautin jokaisesta päivästä, jona saan vielä kulkea työmatkani suhteellisen sujuvasti bussilla Westendin asemalle ja siitä eteenpäin. Nautin siitä, että tiedän ehtiväni päiväkodille ajoissa ennen sulkemista, vaikka tekisin melkein täyden työpäivän. Iloitsen siitä, ettei työmatkani kaikesta huolimatta kestä kuin sen tunnin. Iloitsen siitä, että joka päivä lapseni on yhden päivän vanhempi ja aika, jolloin hän voi kulkea itsekseen koulumatkansa on yhden päivän lähempänä. Uskallan jopa toivoa, että Länsimetron ja sen jatkeen liikennöinnin aloittamisen väliin ei jäisi kovin montaa vuotta.

Tynkämetro oli alunperinkin hölmö päätös. Se riistää länsi- ja eteläespoolaisilta toimivat yhteydet niin Helsingin keskustaan kuin poikittaissuunnassakin. En silti viitsi alkaa syytää someen "mitä minä sanoin" -tyylisiä päivityksiä. Moni nimittäin tekee sitä ja se tympäisee. Ne, jotka tynkämetron puolesta aikoinaan äänestivät, tekivät sen uskoen metrovisioon. Tai niin ainakin haluan uskoa. Olihan metrolle ihan hyviäkin perusteita. Me vaikutusalueen ulkopuolella asuvat pelkäsimme jo silloin kaikkien liikennepaukkujen menevän metroon. Mutta varmaan kukaan ei aavistanut kuinka kovalla kädellä bussilinjoja lopulta päätettiin karsia metron myötä. Johtavana ajatuksena ei selvästikään ole ollut käyttäjäystävällisyys, vaan periaate, että saadaan metrolle mahdollisimman paljon käyttäjiä, vaikka suuri osa ajaisi sillä vain kaksi asemanväliä vaihtaakseen toiseen bussiin. Tämä syöttöliikennebussi - metro - poikittaislinja -matkaaminen tulee ainakin omaa työmatkaani Länsi-Helsinkiin hidastamaan ainakin vartilla. Lisäksi matka meiltä Soukasta Helsingin keskustaan tulee huomattavan paljon hitaammaksi vaihdon myötä, koska jo metromatka Matinkylästä Kamppiin kestää yhtä kauan kuin nykyinen bussimatka Soukasta Kamppiin. Siksi en osaa harmitella viivästymistä.

Tiedostan metron aloituksen myöhästymisen haittapuolet, etenkin ne taloudelliset. Muut haitat nyt eivät niin kummoisia ole. Edes imagohaitta ei ole mikään ylitsepääsemätön juttu. Onhan Länsimetron myöhästymisestä tehty mitä hassuimpia meemejä enkä pidä vedonlyöntiäkään aiheesta huonona asiana, huvittavana vain. Taloudellisille haitoille en voi mitään. Joten olen kiitollinen ja nautin bussimatkastani.

Välikevennys: nuoruuskuvahaaste

Vähemmän vakavana aiheena jaan tässä hehkeän nuoruuskuvan itsestäni noin viisitoistavuotiaana tuon facebookin joitakin viikkoja sitten villinneen haasteen jälkimainingeissa.

En todellakaan edes muistanut tällaisenkaan kuvan olemassaoloa ennen laatikoiden penkomista. Harvemmin kuljeskelin tallilla pinkissä (liian pienessä, tuo taisi olla noin eskarilaisen kokoa) röyhelöhameessa ja jumppatrikoissa, jumppatossut jalassani (apua, ei tulisi enää pieneen mieleen olla tallilla ilman kunnon kenkiä!). Joku vapputempaushan tuossa varmaan oli kyseessä.

Ei voi muuta kuin nauraa! Aika monta hauskaa kuvaa vanhoista ystävistä löytyi noiden laatikoiden kätköistä. Mutta niitä kuvia muista en tänne viitsi ladata, nauretaan vain minulle.

Löytyi toki muutakin. Löytyi kuvia ahdistuneen ja ulkopuolisen näköisestä esiteinistä. Löytyi hartioidensa keskelle käpertynyt teini, joka piti itseään liian isona ja teki siksi kaikkensa näyttääkseen pienemmältä. Siinä huonosti onnistuen. Löytyi täysin oman tyylinsä vastaisiin vaatteisiin ja huonosti pukeviin väreihin pukeutunut murrosikäinen, jonka suurin pelko oli erottua joukosta. Vaikka vielä vaikeampaa oli yrittää sulautua joukkoon. On ihanaa olla aikuinen ja vapaa! Ihan eri syistä tosin, kuin mitä se teini kuvitteli aikuisuuden vapauden olevan.

Vapautta ei ole kotiintuloajoista irrottautuminen tai laillinen alkoholin ostaminen. Vapautta ei ole baareihin sisään pääseminen tai edes ajokortin omistaminen. Vapautta ei ole koulun päättyminen tai itsensä elättäminen omalla työllään. Vapautta on se, että vihdoinkin hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja toimii omien vahvuuksiensa ja mieltymystensä mukaisesti eikä joitakin (osin kuviteltuja) ulkopuolisia odotuksia täyttäen. Kesti kauan ymmärtää se, mutta vasta tuo oivallus toi mukanaan huiman vapauden tunteen, joka mahdollistaa onnellisuuden ja kehittymisen.

Miksi juuri Soukka?

Jatkan taas lähiöistä. Niistä on selvästi tullut minulle jonkinlainen pakkomielle viime aikoina. Mutta joku tuossa jokin aika sitten kysyi, että miksi oikeastaan juuri Soukka. Joten aloin pohtia asiaa ja etsiä perusteluita. Siis muitakin kuin sen ”koska tuntui siltä, että se on hyvä ratkaisu”.

Soukka on ollut asiointialueeni alle kuusivuotiaasta. Tuolloin nimittäin muutimme Tapiolasta alueelle, jota nykyisin kutsutaan Espoonlahden keskukseksi, se alue siellä Lippulaivan, kirkon ja uimahallin ympäristössä. Silloin ei ollut keskusta. Ei ollut Lippulaivaa, ei ollut kirkkoa, ei ollut uimahallia eikä mitään muutakaan. Parakkikauppa oli ja päiväkoti avattiin seuraavan vuonna. Uusia taloja sinne nousi kuin sieniä sateella. Mutta palveluiden suhteen olimme lähimpien jo olemassa olevien lähiöiden eli Soukan ja Ala-Kivenlahden varassa. Soukasta löytyi tuolloin kaikki. Siellä oli ostarilla pari ruokakauppaa ja lisäksi Valintatalo ostarin alapuolella sekä Elanto kirjaston talossa. Oli siis myös kirjasto. Oli terveyskeskus ja ostarilla pari pankkia, Posti, kirjakauppa, apteekki, lastenvaatemyymälä, urheiluvälinekauppa, pari kioskia, kirjakauppa, valokuvaamo ja mitä niitä nyt olikaan. Joka tapauksessa sieltä löytyi kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. 

Soukasta tuli minulle jo lapsena luonnollinen asiointisuunta. Kivenlahteen en koskaan tottunut. Soukka oli siis jo valmiiksi tuttu, vaikka en täällä aikaisemmin olekaan asunut. En ollut alueen (osin kyseenalaisen) maineen varassa vaan tiesin minne olen muuttamassa. Noita palveluja ei tietenkään enää ole tuossa mittakaavassa. Kaupalliset palvelut on aikoja sitten keskitetty kauppakeskuksiin, joten saamme olla onnellisia, että meillä on sentään kaksi ruokakauppaa puolen kilometrin säteellä kotoa. Ja kirjastokin vielä toistaiseksi. 

Hyvin proosallinen peruste etsiä asunto juuri Soukasta oli hintataso. Mistään muualta Länsiväylän eteläpuolelta ei Espoossa saa asuntoa yhtä inhimilliseen neliöhintaan. Se merkitsi paljon. Lainaa oli jo tarpeeksi, yhtään enempää en halunnut, mutta muutama neliö enemmän kuin edellisessä asunnossa oli enemmän kuin tervetullutta. Täällä on myös mahdollisuus vaihtaa myöhemmin asumismuotoa alueen sisällä, jos siltä tuntuu. Halusin sitten siirtyä vuokralle tai asumisoikeuteen omistusasunnon sijaan tai vaikkapa mutta kerrostalosta rivariin. Tämä on niitä lähiöitä, joissa asuntotyyppejä on sekoitettu tosi fiksusti. 

Kun muutin, muutin tänne lapsen kanssa. Parin vuoden kuluttua koulunsa aloittavan lapsen, jonka kanssa olisi nyt tarkoitus asua samalla alueella seuraavan vuosikymmenen ajan. Mietin siis asioita ihan eri näkökulmasta kuin ennen, panin painoa seikoille, joiden olemassaoloa en aikaisemmin edes muistanut: kouluille ja harrastuksille. Täällä on peruskorjattu alakoulu. Koulu, jossa henkilökunta viihtyy ja pysyy, mikä väkisinkin vaikuttaa lapsen viihtymiseen positiivisesti. Myös yläkoulun peruskorjaus valmistui vasta pari vuotta sitten. Samasta rakennuksesta yläkoulun kanssa löytyy myös lukio, jos sinne haluaa joskus tulevaisuudessa pyrkiä.

Koulujen lisäksi täällä on hyvät harrastusmahdollisuudet. On urheiluun lähes kaikki tarvittava: uimahalli, jalkapallokentät, jäähallit, ratsastuskoulu jne. Ja kaikki kävelymatkan päässä kotoa. Kaikkialle pääsee turvallisesti kävellen tai pyörällä ilman vaikeita tienylityksiä. Lisäksi löytyy jo mainittu kirjasto ja esim. taidekoulu, jos kaipaakin henkisempiä harrastuksia.  Vapaampaan toimimiseen kivenheiton päässä on Puropuisto, tai nykyiseltä viralliselta nimeltään Soukan asukaspuisto, josta löytyy tekemistä ja seuraa. 

Vielä toistaiseksi voin hehkuttaa myös liikenneyhteyksiä. Ne toimivat joka suuntaan. Valitettavasti tämä tulee muuttumaan, kunhan Länsimetro alkaa kulkea. Helsingin keskustaan yhteydet heikkenevät selvästi ja myös monet bussilinjat muualle Espooseen lakkautetaan, vaikkeivät ne kulje lähelläkään metron vaikutusaluetta. Tosin haitta on vain tilapäinen, koska oletettavasti liikkuminen helpottuu siinä vaiheessa, kun metron jatke valmistuu. Mutta kukaan ei vielä kykene ennustamaan milloin oikeasti ollaan niin pitkällä. Eli liikenneyhteyksien kohdalle tulee tulevaisuudessa miinus. Mutta sekin toki oli tiedossani jo muuttovaiheessa. 

Lisäksi täällä on meri. Meri ja metsiä, rannikkoluontoa ja saaristoa. Täällä voin lähteä iltakävelylle kahlailemaan meressä. Tai käväistä uimassa iltalenkin lomassa. Voin hypätä yhteysalukseen ja karata päiväksi saareen. Voin pakata repun ja suunnata luontopolulle tai hypätä polkupyörän satulaan ja pyöräillä pitkin rantaraittia niin pitkälle kuin jaksan. Voin kiivetä korkealle kalliolle ihailemaan maisemia tai istua rantakivelle kuuntelemaan lintuja. Kuvittelin aina muiden puheissa esiintyvän meren kaipuun olevan vain romanttista höpinää. Mutta nyt olen huomannut, että itse olen onnellisempi meren äärellä.  Täällä on kaiken muun lisäksi meri eli täällä on kaikki. Niitä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta. En tunne tarvetta olla trendikäs, joten sen mukaan minun ei tarvitse asuinaluettani etsiä. En tiedä mitä sellaista tarvitsisin mitä täällä ei ole. Siksi juuri Soukka.