Kesämuistoja

Olen hehkutellut tätä asuinaluettamme aina välillä. Nyt pitää hehkuttaa lisää. Facebook nimittäin tarjosi kuvamuistoja elokuulta ja niiden myötä aloin miettiä, miten meillä on täällä kaikkea. Töitä lukuunottamatta voisin pysyä omilla hoodeilla minnekään muualle poistumatta enkä jäisi mistään paitsi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna totesin, että on aika lunastaa lapselle puolihuolimattomasti heitetty lupaus telttayöstä saarella. Voisi olla aika hankala nakki veneettömälle, jos ei sattuisi asumaan kävelymatkan päässä saaristovenelaiturista. Saaristovene tuo Espoon hienon saariston kaikkien ulottuville. Joten uhmsimme sääennusteita, kasasimme varusteet ja veneilimme telttailemaan Stora Herröseen. Kyllä kannatti! Sadetta ei tullut pisaraakaan, saari oli täynnä mustikoita ja ihanaa rauhaa.

(No niin, olen käyttänyt nyt pari viikkoa siihen, että yritin lisätä muutaman kuvan enemmän saarireissulta. Eivät lataudu, eivät millään laitteella eivätkä missään muodossa. Joten unohdetaan ne ja jätetään reissun kuvamuistelot tuon yhden varaan. Jatkan itse asiasta.)

Tuon retken jälkeen alkoi eskari ja koulun alun kanssa starttasivat myös harrastukset yksi toisensa jälkeen. Himoharrastajatyttären ei tarvitse poistua omalta asuinalueelta yhdenkään harrastuksen takia. Äitikin tuulettaa, kun kaikkialle pääsee kävellen. Taidekoulupäivänä matka on lyhyin, koululta kuten kotoakin parisataa metriä. Tanssitunnille parisataa enemmän. Uimakoulupäivä? Ei huolta, parinkymmenen minuutin kävely vie uimahallille. Ratsastustunnille pääsee vartissa kävellen. Toki täällä voisi harrastaa myös mm. jääkiekkoa tai jalkapalloa, salibandya, yleisurheilua tai partiota. Mutta kaikkeen ei meidän perhe repeä, vaikka tarjontaa kyllä riittää.

Eskari ja samalla tuleva koulu sijaitsevat parinsadan metrin päässä kotiovesta, kirjasto samoin. Puolen kilometrin säteellä on kaksi ruokakauppaa. Luontopolulle pääsee kävellen vartissa ja se merenranta on tosiaan kivenheiton päässä. Sieltä löytyy saaristovenelaiturin lisäksi uimaranta. Ja jos nyt ihan välttämättä haluaa laajemman kauppavalikoiman äärelle, pyöräilee Isoon Omenaan parissakymmenessä minuutissa. Sama aika menee bussilla Helsingin keskustaan.

Mietin paluuta tänne kotiseudulle kauan. Kun oli päättänyt palata Espoonlahteen, oli päätös Soukasta tulevana kotina helppo. Enkä ole katunut hetkeäkään. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Työstä ja työajasta

“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.

Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.

Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.

On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.

Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.

Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.

Arki alkoi, siirryttiin koulumaailman tahtiin

Kesäkuu meni sairastaessa, heinäkuu lomaillessa. Nyt arjen taas toden teolla alkaessa ehtii taas näpytelläkin. Oikeastaanhan arkemme alkoi jo melkein kaksi viikkoa sitten, kun loma loppui ja työt alkoivat. Tuolloin lapsi palasi viela muutamaksi päiväksi vanhaan päiväkotiinsa. Kuitenkin tuntui siltä, että elimme välivaihetta ja se todellinen arki, se jonka mukaan mennään seuraavat kymmenen kuukautta (tai vuotta), alkoi vasta tänään.

Otsikko on hieman harhaanjohtava. Kuusivuotias ei suinkaan aloittanut koulua tänään, mutta vaihtoi päiväkodista koulun eskariin eli tavallaan siis aloitti koulunsa. Ainakin alamme elää koulujen työ- ja loma-aikojen mukaan. Toki voin edelleen viedä lapsen hoitoon aamulla ennen töihinlähtöä eli ei tarvitse vielä oppia itsenäisiä aamulähtöjä ja eskarilaiselle järjestyy hoito myös koulujen loma-aikaan, mutta olen päättänyt itse asennoitua pitämään myös syys- ja talvilomat mahdollisuuksien mukaan. Pidän tätä eräänlaisena harjoitteluvuotena itsellenikin: nyt on vielä mahdollisuus lomahoitoon, jos en onnistukaan järjestämään töitäni ja vapaitani koulun aikataulujen mukaan. Ensi vuonna aikataulut ovatkin sitten totista totta eikä takaporttia päivähoitoon enää ole.

Kun itse aloitin aikoinani eskarin Kipparin tuolloin tuliterässä päiväkodissa, joka edelleen jököttää paikallaan Ruorimiehenkadun päässä, kuljin sinne aamulla itsekseni saman kadun - joka oli myös kotikatumme - varrella olevan perhepäivähoitajan luota. Kello yhdeltä eskarin päättyessä kuljin saman matkan takaisin perhepäivähoitajan luokse. Tyttäreni vien aamulla ennen töihinlähtöä koululle päivähoitoon, missä hän klo 8.30 vaihtaa käytävän toiselle puolelle eskariin ja neljä tuntia myöhemmin taas päivähoidon puolelle. Iltapäivällä haen hänet töistä tullessani kotiin, ellei hakemisesta ole sovittu jonkun muun kanssa. Toimiva systeemi tuolloin, toimiva systeemi nyt. Mutta entä ensi vuonna? 

Olen jo totutellut ajatukseen siitä, että ensi vuonna seitsemänvuotias opettelee lähtemään kouluun yksikseen, tarvittaessa puhelinohjauksen avulla. Ja eiköhän hän sen opikin. Meillä on totuttu siihen, että lapset itsenäistyvät varhain. Hienoa olisi olla aamuisin kotona, mutta se ei meidän tapauksessamme ole mahdollista kuin ehkä ihan ekaluokan alussa. Voisiko homma toimia jotenkin toisinkin? Siten, että vanhemmat voisivat käydä kokopäivätyössä eikä pieni koululainen silti joudu suoriutumaan aamu- ja iltapäivästä sekä loma-ajoista itsekseen?

Olimme kesällä tervehtimässä ystäviäni Saksassa. Tuossa maassa, jossa kotiäitiyhteiskunta on kukoistanut pitkää eikä ole edes oletettu, että äidit kävisivät kokopäiväisesti töissä. Päivähoitojärjestelmät vaihtelevat eri osavaltioissa, mutta yhteistä niille on olllut se, ettei niitä oikein ole. Kun itse vielä asuin Saksassa, lopettivat useat ystäväni kokopäivätyöt lapsen saatuaan, jos ei käsillä ollut äitiä tai anoppia, joka oli valmis huolehtimaan lapsenlapsestaan työpäivien ajan. Varakkaammissa piireissä palkattu hoitaja oli tietysti myös vaihtoehto. Jos kunnallista päivähoitoa oli saatavilla, oli se pääasiassa puolipäiväistä. Koululaisia piti myös olla vastaanottamassa kotona jo alkuiltapäivästä (tämä toki myös vaihtelee osavaltioittain ja paikkakunnittain). Mutta nyt kuulin miten kehitys on kehittynyt ainakin pienten koululaisten suhteen.

Ystävilläni on tytär, joka aloittaa koulun vuoden kuluttua. Samaan aikaan omani kanssa, vaikka onkin vuotta nuorempi. He olivat ottaneet selvää nykyisistä käytänteistä kotipaikkakunnallaan ja todenneet, että lapsen voi viedä koululle jo aamulla työmatkallaan, siellä on hoitaja ottamassa lasta vastaan. Koulupäivän jälkeen kaikki koululaiset (1.-4. luokka) voivat jäädä hoitoon sovituksi ajaksi. Viideltä iltapäivällä lähetetään viimeisetkin lapset kotiin. Olin vaikuttunut. Erityisesti pidin tuosta, että kaikki ikäluokat ovat samalla viivalla. Näin ei yhdenkään yksinoloa pelkäävän kolmasluokkalaisen tarvitse tuntea oloaan noloksi ja erilaiseksi, kun muutkin samanikäiset voivat olla hoidossa aamuin illoin.

Pikkukoululaisten loma-aikoja olen pohtinut ennenkin. Tuolloin mainitsin kuulemastani ideasta koululla järjestettävästä kesätoiminnasta, kunnan toimintana. Vähän sama tuli mieleen tässä aamu- ja iltapäivähoitoasiassa. Toki Espoon koulujen iltapäiväkerhot eri palveluntuottajien tuottamana (varmasti paikan saa vain ekaluokkalainen) toimivat nykyisin jo melko hyvin. Silti jäävät nuo yksinäiset aamut, varsinkin jos koulu alkaa myöhemmin kuin ensimmäiseltä oppitunnilta, ja loma-ajat.

Kouluista ja kerhotoiminnasta puhutaan paljon ja hankkeitakin on kehitelty asian tiimoilta. Omana alakouluaikanani kerhot olivat arkipäivää. Itse kävin parhaimmillaan koululla kolmessa eri kerhossa viikoittain muiden harrastusteni ohella. Nyt niitä halutaan etenkin harrastusmahdollisuuden takia, mikä on ymmärrettävää. Itse en kuitenkaan haluaisi unohtaa sitäkään puolta, että myös yksinään kotona koulun jälkeen oleskelevalla lapsella olisi paikka mihin mennä ja missä toimia ohjatusti yhdessä muiden kanssa. Kerhotoiminta toisi myös vaihtelua puistoleikkeihin niille, joilla asukaspuisto on lähellä kotia ja siten relevantti vaihtoehto löytää iltapäiväksi paikka, jossa on läsnä myös aikuisia. Kaikki eivät tällaista kaipaa, mutta olisi hienoa, että mahdollisuus olisi olemassa niille, jotka sitä tarvitsevat. On kaikkien etu, että lapsella on turvallinen olo. On myös kaikkien etu, että vanhempi voi käydä töissä ilman, että koko ajan sisuksissa nakertaa huoli lapsen pärjäämisestä.

Tuhkana tuuleen kadonneet harrastusperiaatteet

Elin pitkään lapsettomana aikuisena ja seurasin vain vierestä harrastuskuljetusten ja muiden harrastuksiin liittyvien velvollisuuksien keskellä huokailevia lapsiperhetuttuja. Silloin päätin, että jos joskus saisinkin lapsia (mitä en tuolloin monestakaan syystä uskonut) eivät nämä missään tapauksessa saisi harrastaa mitään päivähoidon ulkopuolista ennen kuin kouluikäisenä, jolloin voisivat kulkea itse. Pihaleikit saisivat riittää siihen asti. Vielä lapseni syntyessä olin varma siitä, että mitään harrastuksia ei meille tule. En ole mikään vauvakerhotyyppi, joka jaksaisi laukata värikylvyissä, mammakerhoissa, vauvauinneissa, vauvajumpassa tai missään muuallakaan. Paitsi että muskariin sitten ilmoitin meidät lapsen ollessa puolivuotias. Olihan se ihan kodin vieressä ja itsellenikin hyvä tilaisuus tavata muita ihmisiä, edes pari vanhempaa vauvoineen. Vähän kiusallistahan se oli, ainakin aluksi. Tällainen laulu-ujo henkilö ei mielellään loilottele vauvalauluja (väärin) muiden kuullen. Eikä lapsikaan aluksi tykännyt, siellähän joutui tapaamaan vieraita ihmisiä!

Alkukankeuden jälkeen viihdyimme vauva- ja taaperomuskarissa kaksi vuotta. Pääasiassa kiitos kuuluu tutuiksi tulleille mukaville vanhemmille ja huipulle vetäjälle. Terkkuja vain Mutaveijareiden Miialle! Kun elämä sitten muuttui evakkopäiväkodin takia liian hankalaksi työ-, päiväkoti- ja muskarimatkoineen ja opettajakin vaihtui, tuntui hyvältä lopettaa. Lisäksi lapsi oli alkanut haluta jumppaan eikä kaksi harrastusta tullut minun mielestäni kuuloonkaan. Joten vaihdoimme muskarin Konalan MLL:n järjestämään kieltämättä hauskaan perheliikuntaan. Yksi harrastus on ihan ok, ajattelin, enempää ei ehtisikään. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Soukkaan muuttamisen jälkeen emme tietenkään enää jatkaneet Konalassa jumpassa. Mutta nytpä nelivuotias osasi jo lukea ja bongasi ihan itse kauppareissulla lyhtypylväästä korvikkeen: "Äiti katso, täällä pääsee tanssimaan, tuossa lukee lastentanssi Soukassa, mä menen sinne!" Ja niin meni, ilman äitiä tällä kertaa. Ja on edelleen sillä tiellään nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Kun lapsi samoihin aikoihin alkoi kysellä, pääsisikö taas muskariin, pohdin kuumeisesti, mitä periaatteilleni käy, jos myönnyn. Mihin pistän pääni, jos annan jo nelivuotiaan aloittaa useamman harrastuksen? Mutta enhän minä voinut kieltää lasta harrastamasta musiikkia. Joten tanssin lisäksi viikko-ohjelmaan ilmestyi kantelemuskari. Löysin myös näiden harrastusten itsekkään hyvän puolen: pääsin kahdesti viikossa reippaalle kävelylenkille ihan vain omassa seurassani!

Kun puolisen vuotta myöhemmin alkoi uimakoulun mankuminen, päätin, ettei uimakoulu ole harrastus. Uimataito on niin tärkeä taito, että jos lapsi haluaa uimakouluun, on lapsen päästävä uimakouluun. Sen verran taktikoin, että valitsin vain puoli kautta kestävän peuhu-uimakoulun. Ettei sentää koko kevätkautta tarvitsisi viettää uimahallilla. Päätin myös käyttää uimakouluajan hyväkseni uimalla tai vesijuoksemalla itse. En vai arvannut, kuinka hyvältä tuntui taas saada liikkua itsekseen. Puoli untia altaassa ilman, että tarvitsee ottaa hitaampaa vierelläkulkijaa huomioon tai vastata yhteenkään kysymykseen. Luulen, että vain toinen yksin lapsensa kanssa elävä voi ymmärtää miten huikealta se tuntui. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan lastani yli kaiken. Mutta silti joskus on hienoa saada hetki muuta kuin työaikaa vain itselleen. Joten jäin koukkuun noihin vesijuoksuhetkiin enkä siksi pistänyt yhtään vastaan, kun lapsi halusi jatkaa uimakoulua syksyllä.

Tällä hetkellä jälleen yhden kevätlukukauden päättyessä tyttäreni on harrastanut kaksi vuotta tanssia ja kantelemuskaria sekä reilun vuoden uimakouluja. Ajattelin, ettei tuollainen napero kovin kauan jaksaisi montaa harrastusta, mutta mitä ilmeisimmin erehdyin jälleen kerran. Viimeiset puoli vuotta hän on lisäksi halunnut taidekouluun. Tällä kertaa pysyin tiukkana: vain, jos joku muu harrastus jää pois. Tiukan harkinnan jälkeen lapsi päätti pitkin hampain lopulta luopua muskarista. Vaan kuinkas taas kävikään?

Tulevien eskarien vanhempainillassa lähikoululla kerrottiin, että eskarilaisten on mahdollista osallistua muskariin hoitopäivän aikana. Arvatkaa, kuka hyppi riemusta! Sopimuksemme kolmesta harrastuksesta koski vain vapaa-aikaa, argumentoi tuo ovela lapsi. Joten ilmoitettiin lapsi eskarin muskariin. Sen lisäksi, että oli ilmoitettu taidekouluun, lastentanssiin ja seuraavalle tasolle uimakouluun.

Äitini muistutti, että itselläni oli pahimmillaan kuusi harrastusta yhtä aikaa, ennen kuin ratsastaminen ja tallihommat alkoivat viedä kaiken ajan. Totta tuokin, tosin olin jo koululainen silloin. Nyt meillä kuitenkin mennään näillä. Mutta ne yleisurheilu, ratsastus ja telinejumppa, joista lapsi (ainakin) myös haaveilee, saavat kyllä odottaa parempia aikoja! Täytyyhän ihmisen pitää kiinni periaatteistaan. Paitsi että ne harrastusperiaatteet taisivat lentää romukoppaan jo pari vuotta sitten.

Mäkämäkä, jäkäjäkä

On niitä päiviä, joina tuntee vain komentaneensa. Aamusta iltaan pelkkää käskytystä:
- syö nyt vihdoinkin, puoli tuntia jo mennyt
- nyt ne vaatteet päälle, muuten ei ehditä
- mene nyt sinne vessaan, että päästään lähtemään

Mäkätystä mäkätyksen perään:
- onko ne vaatteet pakko jättää keskelle lattiaa
- voisitko viedä ne astiasi kerrankin pois pöydästä ruoan jälkeen
- pesisitkö edes joskus kätesi sisään tultaessa ilman, että siitä täytyy huomauttaa

Jäkätys kasvaa hallitsevaksi puhetyyliksi:
- käy nyt siellä suihkussa, ei peseytyminen noin kamalaa voi olla
- varista ne hiekat kengistä roskikseen, älä eteisen lattialle
- me ei sitten taaskaan keretä seuraavaan bussiin, jos et pistä kirjaa pois ja ala toimia

Onneksi ei sentään ole niin turtunut, ettei edes huomaisi omaa ikävää sävyään. Kyllä sen aina huomaa, jossain vaiheessa. Sitten taas lupaa itselleen parantaa tapansa, kunnes taas seuraavan kerran tajuaa, että on vain komennellut koko päivän, josta oikeastaan piti tulla kiva ja rento vapaapäivä. Mitä tästä meidän lapsi-vanhempi - suhteesta tulee, jos osaan vain komennella?

Pahimpina epätoivon hetkinä kannatta muistella niitä hyviä keskusteluja, joita lapsen kanssa tulee usein käydyksi, ilman mäkämäkää. Ja sitä hetkeä, kun kuusivuotias kuiskaa kirjoittaneensa museon "tärkein suomalainen" -äänestyksen äänestyslipukkeeseen ÄITI. Ei tässä ehkä kokonaan ole epäonnistunut. Eikä se jäkätyskään ehkä ihan aina ole väärin.

Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Aikatauluttamista ja avunpyyntöjä

Kuluneen viikon niinkutsuttu vapaa-aika on mennyt aika tehokkaasti kalenterisulkeisten parissa. Kevät tuo mukanaan pari normaalityöajan puitteisiin mahtumatonta työmatkaa ja lisäksi erinäisiä lapsen harrastuksiin liittyviä ylimääräisiä menoja, kuten tanssinäytöksiä ja konsertteja. Tänä vuonna elokuinen eskarin aloitus tarkoittaa myös muutamaa iltaa koululla tutustumisen merkeissä. Joten olen tutkinut kalentereita kotona ja työpaikalla, roikkunut puhelimessa ja mesessä ja yrittänyt saada kaiken järjestymään. Jossain vaiheessa elämää lähes jokaisen on opittava pyytämään apua. Minulla tuo vaihe on nyt.

Tänään on taloyhtiön yhtiökokous samaan aikaan lapsen ratsastuskurssin kanssa. Onneksi ikiaikainen ystävä, joka tuntee talliasiat kuin omat taskunsa, pelastaa. Olisi ikävää jättää viiden kerran kurssista yksi väliin.Viikonloppuna olen työmatkalla. Lauantaille ei osukaan kuin tanssinäytöksen kenraaliharjoitus ja muskarin kevätkonsertti. Ne ovat onneksi eri aikaan, mutta silti tuntuu ikävältä, että vanhempani joutuvat aikatauluttamaan koko lauantain lapsen menojen perusteella. Muskarin kevätkonsertti on viimeinen lajiaan, koska muskari loppuu tähän. Ihan vähän itkettää, etten pääse yleisön joukkoon. Tosin sielläkin kyllä itkettäisi.

Tulevien eskarivanhempien vanhempainilta osuu päällekkäin viimeisen uimakoulukerran kanssa. Saa nähdä, jääkö uimakoulu väliin vai saanko jonkun viemään lapsen sinne, vielä asia on auki. Uimakoulujen suhteen meitä vaivaa jokin viimeisen kerran kirous. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun viimeinen kerta jäisi väliin muiden menojen takia. Myös tulevien eskarilaisten tutustumisiltana olisi muuta menoa, mutta se meno jääköön, kaikkea ei voi saada.

Päiväkoti on kiinni henkilökunnan suunnittelupäivän takia myös kerran toukokuussa. Vastahan vastaava tilanne oli talvella. Ymmärrän toki tarpeen, mutta aiheuttaahan se säätämistä. Tietysti tarvittaessa järjestyy hoito jossain muualla, mutta ensinnäkin lapsi kieltäytyy varahoidosta enkä halua häntä siihen pakottaa ja toisaalta päiväkodilta tulleessa kirjeessä erikseen pyydettiin pitämään kotona, jos suinkin mahdollista. Alkavat vissiin varahoitopaikatkin olla niin täynnä ja henkilökunta alimitoitettu, ettei ylimääräisiä lapsia oikein voida ottaa.

Kesäkuun puolella onkin sitten taas yöpymistä vaativa työmatka. Saavat vanhempani lapsen taas yökylään, vaikkei heille oikeastaan sopisi. Mutta onneksi he pistävät sen sopimaan. Tällaisina viikkoina ymmärrän hyvin kahden vanhemman perheen konseptin hyvät puolet. Olisihan se kätevää, jos voisi sumplia näitä yhdessä jonkun samassa taloudessa asuvan kanssa. Huippuhienoa olisi, jos joku toinen voisi joskus vaikkapa lapsen oksentaessa aamulla jäädä kotiin, tai järjestää kalenterinsa kevätjuhlien mukaan. Mutta näillä mennään, yleensä kaikki tuppaa lopulta järjestymään ja on tässä pienperhe-elämässä kuitenkin voittopuolisesti hyviä puolia. Ja onneksi maailma on täynnä pelastavia enkeleitä, jotka tulevat apuun näissä kalenteriahdingoissa!

Iltakävely lintutornille

Kevät on ollut kylmä ja viime aikoina myös sateinen. Ei ole erityisemmin huvittanut lähteä enää työpäivien jälkeen ulkoilemaan. Ei varsinaisesti olisi tänäänkään huvittanut, mutta vihdoinkin oli aurinkoista, joten päätin pakottaa itseni vielä liikkeelle. Lapsihan olisi aina lähdössä, itse välillä jarruttelen. Kyllä kannatti lähteä!

Suuntasimne Hanikan lintutornille. Koko luontopolun kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päätimme tarkastaa tilanteen lintukaislikossa.

Pitkospuita pitkin tornille, vielä ei paljoa viherrä. 

Auringosta huolimatta oli viileää, kesä tuntuu kaukaiselta haaveelta tällaisessa pitkäksi venyneessä alkukeväässä. Mutta lintujen laulu oli vuodenaikaan sopivan villiä ja kyllä muitakin kevään merkkejä on jo näkyvissä.

Linnuista ja luonnonrauhasta nauttimassa.

Kaislikko oli jo sakeanaan vesilintuja. Juuri nyt, kun uusi kaislikko ei vielä ole kasvanut, pääsee lintuja näkemäänkin pesissään. Ei niin, että yhtäkään tunnistaisin, varsinkaan vastavaloon ilman kiikaria (noh, en kyllä tunnistaisi kiikarillakaan katsottuna), mutta kiva niitä on silti seurailla.

Näkyy siellä jo jotain vihreää, kun oikein tarkasti katsoo.

Kun pienen evästauon jälkeen lähdimme takaisin kotiin päin, totesimne, että kyllä kevät etenee, vaikkakin hyvin hitaasti. Joissakin pensaissa silmut ovat jo isoja ja polkujen varrelta löytyy jo sekä sini- että valkovuokkoja. Vähän kärsivällisyyttä tämä vielä vaatii, mutta kyllä maailma tästä vielä keväisen vihreäksi muuttuu!

Lapsi ja elämykset

Muistan, kun olin 1,5-vuotiaan kanssa Korkeasaaressa. Lapsi katseli eläimiä kohteliaan välinpitämättömästi, muttei jaksanut innostua yhdestäkään. Kunnes tulimme altaalle, jossa uiskenteli hoidossa oleva loukkaantunut laulujoutsen. Sitä katsoimme sitten vartin ajan. Kotona juttua riitti myös lokista, joka oli kärkkynyt eväitämme niitä syödessämme. Vuoden kuluttua kovin hitti samassa kohteessa oli maatiaiskukko. Kyllä kannatti maksaa sisäänpääsymaksut!

Naantalin Muumimaailmassa ensimmäisellä käynnillä kolmivuotias piti ehdottomasti kiinnostavimpana asiana uimarannan sorsia ja kiukkuista kyhmyjoutsenta. Linnanmäeltä jäi samana kesänä parhaiten mieleen jäätelönsyönti.

Kun olimme viime marraskuussa kokouksen takia Rovaniemen Santa Parkissa, piti viisivuotias kyllä näkemästään. Mutta ainoa asia, josta vielä kotonakin on puhuttu, oli tuikitavallinen putkiliukumäki.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun tänään puhuin lapsen ympäri lähtemään edes melkein hyväntuulisena mukaan tallille seuraamaan harjoitusesteratsastuskilpailuja. Lapsi innostuikin ja halusi nähdä tuttujen ponien hyppäävän. Jäi ponit lopulta näkemättä, mutta kivaa oli silti. Kun nimittäin kysyin, mikä oli hauskinta, tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kun me keikuttiin metsässä laudan päällä K:n kanssa!" Ensi kerralla en edes yritä tehdä ratsastuskilpailuista mielenkiintoista katsottavaa, vaan markkinoin koko jutun paremmin: "Mennään tallille, pääset metsään leikkimään."

Milloinkohan tällainen äiti-ihminen oppii, ettei lapselle tarvitse järjestää isoja elämyksiä, vaan ne parhaiten mieleen jäävät jutut ovat ihan arkisia, lapsen mittakaavassa kuitenkin vähän erilaisia kuin yleensä. Oli se sitten Lintsillä nautittu jätski tai metsässä telmimistä uuden kaverin kanssa.

Omenat ja puut

Hiljainen iltapäivä Puropuistossa. Istun keinussa ja katselen, kuinka tyttäreni ottaa viereisessä keinussa aina vain kovemmat vauhdit.
-Katso äiti, mä hyppään!
Ja lapsi lentää halki ilman. Huh, hyvin meni vielä tälläkin kerralla, ajattelen ja puren huultani, etten käskisi varomaan. Pitäähän lapsen antaa kokeilla. Mutta mistä ihmeestä tuo hinku päästä kovempaa, korkeammalle, nopeammin, vaarallisemmin oikein tulee? Itsehän voin huonosti jo pienissä vauhdeissa tavallisessa keinussa, olen kai aina voinut. Olenhan myös luonnostani melko varovainen. Kyllä on omena pudonnut kauaksi puusta.

Vai onko sittenkään? Alan kaivella muistiani. Ja kas mitä sieltä löytyykään, kun annan muistojen heräillä. Löytyy pieni tyttö, joka itsepäisesti kiipesi aina korkeimmille jääkasoille, vaikka olisi tullut alas naama edellä. Löytyy lapsi, joka kiipesi niin ylös vanhaan mäntyyn kuin pääsi, vaikkei ehkä tiennytkään miten pääsisi taas alas. Lapsi, joka odotti kiihkeästi kasvamistaan, jotta saavuttaisi vaaditun iän huvipuiston hurjimpiin laitteisiin. Tyttö, joka tahtoi voittaa kotipihan poikalauman keinusta hyppäämisen pituuskilpailussa eikä välittänyt, vaikka liian kovista vauhdeista alastulo teki kipeää. Sama lapsi halusi myös kokeilla kahdella voltilla alastuloa rekkitangolta, vaikkei oikeasti osannut tehdä yhtäkään volttia. Väliäkö sillä, että pään kolauttaminen puutolppaan sai näkemään tähtiä. Milloin tuo kaikki katosi niin, että jo pienet vauhdit tavallisessa keinussa saavat voimaan pahoin? Vai onko se vain harjoituksen puutetta?

Pitäisi ehkä kokeilla, tuumin ja potkaisen keinun vauhtiin. Tämähän on hauskaa.
- Äiti mitä sä teet? kysyy lapsi.
- Mä hyppään, vastaan ja lennän.
Ehkä se omena on sittenkin päätynyt ihan oikean puun juurelle.

Vaalitulostuumailua

Ensin pitää todeta yleisellä tasolla, että huikean hienosti meni! Sekä kunnallisesti että valtakunnallisesti reilu nousu lämmittää mieltä. Neljä lisäpaikkaa Vihreille Espoossa, mieletöntä! Saimme todella osaavan ja fiksun uuden valtuustoryhmän, jossa sopivasti yhdistyvät kokemus ja uudet kasvot. Onnittelut kaikille hienosta vaalituloksesta!

Sitten sinne henkilökohtaiselle puolelle. Ensin totean kliseisesti, mutta en ironsesti, että aivan aluksi haluaisin kiittää. Kiittää teitä, jotka luotitte ja annoitte äänenne minulle. Kiittää teitä, jotka uskoitte minuun ja suosittelitte ystävillennekin. Ilman teitä ei olematon kampanjani olisi ollut tämänkään veroinen. Tiesin jo alunperinkin, ettei minulla ole varaa mainostaa. Kuvittelin, että voisin korvata osan mainonnasta ahkeralla jalkatyöllä turuilla ja toreilla. Väärin kuviteltu. Kampanja-aikaan sattui muutaman yhdistyksen kokoukset viikonlopuille ja arkisin taas tämä kymmenen tunnin pala, jonka työ matkoineen vie, on liian suuri, jotta sen jälkeen voisi vielä kampanjoidakin. Sen ylijäävän ajan tarvitsee nimittäin lapseni. Kuusivuotias ei ymmärrettävästi jaksa kovin kauan seisoskella teltalla kuuntelemassa, kun äiti juttelee ihmisten kanssa, vaan kaipaa pitkien päiväkotipäivien ja isovanhemmilla hoidossa olemisen vastapainoksi rauhallista aikaa kahden kesken. Niinpä ainoa, mitä ehdin tehdä, oli blogitekstien näpyttely puhelimella bussissa työmatkan aikana. Se on yllättävän hauskaa, jatkan ehdottomasti! Mutta ei riitä yksinään vaalimenestykseen, kun en ole mikään blogijulkkis tai muuten valmiiksi tunnettu henkilö.

Toinen, mikä minulta puuttuu, ovat harrastus- ja lapsiperhekontaktit kotialueella. Muutin takaisin Soukkaan vasta 1,5 vuotta sitten. Vaikka minulla on alle kouluikäinen lapsi, en tunne muita sen ikäisten vanhempia kuin kourallisen, koska emme eläneet täällä vauva- ja puistoelämäaikana. Tunnen siis vain muutamia kasvoja päiväkodista, koska emme nykyäänkään ehdi puistoilla kuin viikonloppuisin. Varsinainen verkostoituminen on edessä vasta ensi syksynä, kun lapsi aloittaa eskarin. Itsekin aion joka tapauksessa taas alkaa harrastaa enemmän, joten voin tulevina vuosina näitäkin reittejä pitkin osoittaa yhä useammalle henkilökohtaisesti olevani luotettava ja tarmokas.

Tietysti minulta puuttui myös tukiryhmä ja draivi ympäriltä. Halukkaita apureita olisi ollut (kiitos rakkaat ystävät!), mutta ilman esitteitä ja jalkautumista on ketään vähän vaikea mainostaa. Mutta ei se mitään, neljän vuoden päästä aloitetaan ajoissa ja kunnolla!

Sitten se vaikeimmin tunnustettava osuus: minua myös vähän pelotti kampanjoida. Olisin kovasti halunnut valtuustoon, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin elämämme järjestänyt, jos kuukauteen olisi tullut monta pitkään kestävää iltakokousta lisää. Espoo on tunnettu pitkistä kokouksistaan niin valtuustossa kuin lautakunnissa. Kuinka usein en olisi ollut laittamassa lastani nukkumaan? Kuka sen olisi tehnyt? Miten lapsi olisi sopeutunut? Ajattelin, että näissä vaaleissa lapseni on jo iso. Mutta ei kuusivuotias ole iso. Häntä ei tulevinakaan vuosina olisi voinut jättää kotiin yksin kokousilloiksi, ei vaikka lapsi itse haluaisi. Hän on jo pitkän työmatkani takia paljon hoidossa. Mitä hoitoiltojen lisääminen olisi tehnyt suhteellemme? Jätin edelliset kuntavaalit väliin, koska ajattelin lapseni olevan liian pieni, mutta nyt oma nälkä vaikuttamiseen oli jo kova, joten väitin itselleni, että hän pärjää kyllä jo. Pärjäisihän hän, jos olisi pakko ja jos kyse olisi vain kokouksista. Kun kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, johon kuuluvat myös pitkät työpäiväni ja niiden takia tarvittava hoito, ei olisi enää reilua lasta kohtaan vaatia häntä ymmärtämään vielä tiheään toistuvia iltakokouksiakin. Seuraavien vaalien aikana se olen minä, joka istuu iltaisin yksin kotona soittelemassa kavereiden kanssa tai harrastamassa huitelevan lapsensa perään. Silloin tilanne on aivan toinen. Kismittää myöntää, että totaaliyksinhuoltajuus olisi peruste olla osallistumatta, mutta kyllä se vain on. Ei aina eikä kaikilla, mutta tässä meidän tämänhetkisessä tilanteessamme kyllä.

Tiedän kyllä, että kampanjakaan ei välttämättä tuo hurjaa äänimäärää. Mutta uskallan ensi kerralla silti kokeilla. Vuoden 2008 vaaleissa en kampanjoinut ollenkaan henkilökohtaisesti, mutta olin jatkuvasti kadulla tekemässä yhteistä kampanjaa. Sain lopulta yli 500 ääntä ja menin heittämällä valtuustoon. Mutta vuodet ja kauden katkeaminen tuolloin kesken ovat tehneet tehtävänsä eikä selvästikään pelkoa (tai toivoa) tuollaisesta yllätyksestä enää ole. Joten ensi kerralla yritetään täysillä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään pettynyt. Normaalisti ensikertalaiselle 135 ääntä varmasti riittäisivät, ainakin näin vaatimattomalla panoksella. Mutta jos taustalla on vanha todella kova tulos, kaihertaa pudotus silti, vaikka tiedostaisi realiteetit kuinka hyvin. Nyt olin toivonut ihmettä, joka toisi 50-100 ääntä enemmän, jotta olisin paremmassa asemassa luottamuspaikkajaossa. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä puoli tässä on se, että tahto toimia on edelleen olemassa ja nälkä vaalien suhteen on nyt kovempi kuin koskaan. Neljän vuoden kuluttua tempaistaan, sillä välin jatkan taustalla toimintaa meille kaikille entistä paremman Espoon eteen. Ja vielä kerran kiitos teille, jotka uskoitte ja luotitte!

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!

Keidas kerrostalojen juurella

Parasta Espoossa on pikemminkin parasta Espoonlahdessa, tai jopa parasta Soukassa. Itselleni kaikista tärkein paikka on se, jossa voi tuntea olevansa kaukana kaupungista, vaikka bussilla pääsee Helsingin keskustaan alle puolessa tunnissa. Siellä voi istua nauttimassa kevätauringosta aikaisemmin kuin muualla, koska laaksossa on aina vähän lämpimämpää. Siellä voi kuulla hevosten hirnahtelevan, koirien telmivän ja nuorten ihmisten jakavan ilojaan ja surujaan. Siellä olin teininä enemmän kotonani kuin edes kotona ja vietin aikaa enemmän kuin koulussa konsanaan. Tuolloin sen nimi oli vielä Lounaisrannikon ratsastuskoulu, nykyisin Espoonlahden ratsastuskoulu.

Jo vuodesta 1974 ratsastuskoulu on toiminut nykyisen urheilupuiston reunalla. Vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten urheilupuiston osuus oli vähäinen. Oli uimahalli ja jalkapallokenttä, uimahallin vieressä tekojäärata talvisin, tenniskenttä kesäisin. Tuolloin Soukanlaakso oli vihreä keidas, piilossa kerrostaloalueen alapuolella. Mutta jo silloin ratsastuskoulu tarjosi monelle mahdollisuuden harrastaa, mahdollisuuden kasvaa liikunnalliseen elämäntapaan, mahdollisuuden tutustua eläimiin, mahdollisuuden harjoitella yhteisöllisyyttä ja toimimista eri ikäisten ja eri lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Minulle itselleni ratsastuskoulu, tuttavallisemmin Soukan talli, tarjosi kaikkea tätä ja vielä enemmänkin, se antoi minulle ensimmäisen ammattini ja kasvatti minusta ihmisen.

Keidas keskellä kaupunkia, Lippulaivalle on matkaa noin 700 metriä, jäähallille ehkä 400, Espoolahden koululle muutama sata metriä. Lähin asuintalo sijaitsee alle sadan metrin päässä. Kuva Mette Jensen

Ratsastus leimataan helposti hevoshullujen pikkutyttöjen puuhasteluksi. Se, että maailmalla huippujen joukossa on sekä miehiä että naisia ja että ratsastus on yksi harvoista olympialajeista, joissa naiset ja miehet kilpailevat tasavertaisina samoissa sarjoissa, ei riitä vakuuttamaan epäilijöitä lajin urheilullisuudesta tai siitä, että ratsastus sopii myös pojille. Tämä näkyy urheilulajien tukemisessa: "poikien lajeille" tulee tukea sekä kunnissa että valtakunnallisesti. "Pikkutyttöjen ponileikit" taas ovat yksityisen rahan varassa eli kustannukset katetaan kokonaisuudessaan talliyrittäjien ja asiakkaiden lompakoista. Maailmalla on toisenlaisiakin malleja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kuntien tukemat ratsastusseurat pyörittävät ratsastuskoulutoimintaa. Meillähän ratsastusseurat ovat pääasiallisesti kilpailuorganisaatioita. Maissa, joissa kunnat tukevat ratsastusurheilua, onkin sen harrastaminen kaikille mahdollista. Meillä ratsastus ei valitettavasti ole vieläkään päässyt irti eliittilajin leimastaan eikä tule pääsemäänkään ennen kuin harrastusmaksut ovat sellaisia, että pienituloisemmankin on mahdollista kustantaa lapselleen ratsastuskurssi. Usein tallit näistä syistä sijaitsevat suhteellisen kaukana asutuskeskuksista eivätkä ole saavutettavissa julkisella liikenteellä. Siksi on tärkeää, että tällaisia helposti saavutettavia paikkoja on, ne tasa-arvoistavat mahdollisuuksia harrastaa. Itse en olisi saanut kyytiä talleille monta kertaa viikossa, perheelläni ei ollut sellaiseen mahdollisuutta. Kiitos Soukan tallin mainion sijainnin pääsin harrastamaan kävellen.

Tallialueen ohi ja poikki kulkee satoja ulkoilijoita päivittäin. Monelle kaupunkilaislapselle tarhassa ulkoileva hevonen on ensimmäinen kosketus kotieläimiin. Kävelijät ja lenkkeilijät reippailevat laakson luonnonläheisyydessä. Urheilupuistossa lastensa treenien ja pelien loppumista odottelevat vanhemmat nauttivat idyllisestä ympäristöstä. Laakso urheilualueineen ja talleineen on siis monelle merkityksellinen hengähdyspaikka. Miten se sitten on vaikuttanut meihin, jotka olemme viettäneet siellä enemmänkin aikaa?

Ratsastus on urheilua. Se totisesti pitää kunnon hyvänä. Haastan täten jokaisen, joka tämän kyseenalaistaa, kokeilemaan itse. Hevonen toki on se, joka juoksee, mutta ilman ratsastajan lihastyötä ei hevonen kulje mihinkään. Jo se, että pysyy kyydissä liikkuvan hevosen selässä, vaatii sekä lihaskuntoa että kestävyyttä. "Puuhastelevat tallitytöt" muuten ovat yleensä koulussa niitä, jotka pärjäävät liikuntatunneilla hyvin kaikissa kestävyyslajeissa, vaikka eivät esim. juoksua harrastaisikaan. Ratsastamisen lisäksi tallilla tulee helposti kuljettua kymmeniätuhansia askelia päivittäin.

Ratsastus on toimintaa elävän eläimen kanssa. Se vaatii rauhallisuutta, hermojen hallintaa, empatiakykyä, ennakointitaitoa, jämäkkyyttä ja sisua. Hevonen on luonnossa pakoeläin. Jotta tällaisen joka risahdusta kuuntelevan viisisataakiloisen eläimen pystyy pitämään hallinnassaan, on molemminpuolisen luottamuksen lisäksi omattava kaikkea edellämainittua. Minulle kärsimättömälle ja malttamattomalle henkilölle hevoset ovat opettaneet varsinkin kärsivällisyyttä, kasvattaneet tajuamaan, ettei kaikkea voi tehdä tai saada heti. Ja toisaalta sen, että vaikka mikä on mahdollista, jos vain jaksaa tehdä asioiden eteen töitä. Jos hevosesta - tai mistä tahansa eläimestä- on luvannut huolehtia, se on myös tehtävä. Vastuunkantoa oppii siis väkisinkin kaiken muun sivutuotteena.

Urheilun ja eläimen lisäksi tallillla on yhteisö. Ratsastus on kaikenikäisten laji, nyt itse keski-ikäisenä se tajuaa vielä paremmin kuin nuorempana. Tallilla ikä menettää merkityksensä. Kymmenen- ja viisitoistavuotiaat voivat touhuta tasavertaisina, samoin viisitoista- ja viisikymmenvuotiaat.  Yhteisö opettaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Vaikka joka paikassa, missä on paljon teinityttöjä, on draamaa vaikka muille jakaa, eikä yhteydenotoilta vältytä, on porukka ja sen yhteishenki kuitenkin monelle se läpi murrosiän kantava kokoava voima. Joukkuelajeja usein kehutaan tiimihengen ja yhteenkuuluvuuden takia enkä missään tapauksessa lähde tätä kiistämään. Pelaahan veljenikin edelleen aikuisena samalla jengillä jalkapalloa kuin lapsuudessaan, vaikka on välissä ehtinyt asua vuosia ulkomaillakin. Sen sijaan väitän, että myös yksilölajeissa voi muodostua tiimihenkeä, vaikka jokainen porukassa kilpaileekin toistaan vastaan. Tallilla oli myös aina turvallisia aikuisia läsnä ja valmiina puuttumaan tilanteisiin, jos nuoruuden pöljäilyt uhkasivat riistäytyä käsistä.

Nyt olen keski-ikäinen ja asun taas niin lähellä, että tallilla käymisestä on tullut osa arkeani. On hauska huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet. Yhtä luontevasti kuin itse teininä moikkasin senioriratsastajia kaupassa törmätessämme, tervehtii nyt minua tallilta tuttu nykyteini. Toiset asiat ovat muuttuneet. Hevoset, joiden edeltäjän poukkoilivat säikähdyksestä jalkapallokentän hurraahuudoista, eivät enää lotkauta korvaansa laajenneen urheilupuiston äänille. On totuttu yhteiseloon. Parasta on, että olen taas yhteisössäni. Samat ystävät parinkymmenen vuoden takaa, ne joiden kanssa on pidetty löyhästi yhteyttä tässä välissäkin, ovat taas osa arkeani. Soukan tallilla on yhä minun espoolainen lempipaikkani, keidas lähiöiden välissä.

Aamutreenien tunnelmaa syksyllä. Kuva Anna Jensen (Feministinen puolue, Hki)

Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.

Teemoja tiivistettynä

Tajusinpa näin viiveellä, etten ole ottanut täällä blogin puolella varsinaisesti kantaa kuin muutamaan kuntapolitiikan teemaan, sekin hajanaista ja pohdiskelevaa. Olen niitä kirjoittanut Espoon Vihreiden sivuille esittelyyn ja avannut vaalikoneissa, mutta täällä olen keskittynyt muuhun kuin vaaleihin. Joten seuraavaksi itselleni tärkeimmät kuntapolitiikka-asiat pähkinänkuoressa.

Mitä haluan kotikaupungiltani?  Ennen kaikkea haluan olla mukana rakentamassa ja säilyttämässä sellaista Espoota tuleville sukupolville, ettei meidän tarvitse hävetä tekemiämme ratkaisuja lastemme edessä. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan kaupungin, joka huolehtii lapsistaan ja vanhuksistaan. Haluan kotikaupungin, joka tarjoaa lapsilleen terveet koulut ja tarpeeksi henkilökuntaa niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksen puolella. Kaupungin, jossa saa ikääntyä arvokkaasti ilman pelkoa tulevasta ja joka tukee myös elämän alamäissä. Kaupungin, joka tarjoaa ratkaisuja ja mahdollisuuksia erilaisiin elämänvaiheisiin ja –tilanteisiin.

Siis kärkeen turvallinen lapsuus ja nuoruus, sisältäen myös turvallisen sisäympäristön eli suomeksi sanottuna homekoulut ja -päiväkodit kuntoon! Ei leikata varhaiskasvatuksesta tai koulutuksesta enää yhtään. Näissä lapsissa ja nuorissa on meidän kaikkien tulevaisuus, turvataan se. Muistetaan, ettei digitalisaatio korvaa turvallisten aikuisten läsnäoloa. Aina kannattaa taloudellisesta puolesta puhuttaessa muistaa myös, että koulutus tulee halvemmaksi kuin syrjäytyminen - tai syrjäyttäminen. Ajatellaan siis kauemmksi kuin seuraavaan vaalikauteen, ennaltaehkäistään.

Elämänkaaren toinen pää, inhimillinen vanhuus, on turvattava! Kotona asuminen on hieno tavoite ja monelle hartain toive. Kotipalveluita tulee siis kehittää. Silti pitää myös muistaa, että palvelut henkilön ja tilanteen mukaan. Siinä missä koti voi monelle olla se paras paikka, ei se ole sitä kaikille. Jos kotona asuminen ei enää ole turvallista, on tarjottava laitoshoitoa, joka kaipaa myös vahvasti kehittämistä, ei unohdeta sitä kotihoitoon satsattaessa.

Elämä ei aina ole pelkkää ylämäkeä ja ruusuilla tanssimista. Joskus vastassa on sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä, mielenterveydellisia ongelmia. Näissäkin tilanteissa pitää muistaa, että jos autamme ajoissa, säästämme inhimillisen kärsimyksen lisäksi euroja.

Yhteiskunnan sivistystaso punnitaan siinä, kuinka hyivn yhteisö huolehtii heikoimmistaan. Lapset ja vanhukset tulikin jo mainittua, samoin sairastuneet. Muistetaan, että myös vammaisille kuuluvat ihmisoikeudet. Muistetaan suunnittelussa esteettömyys, työllisyyspalveluissa mahdollisuus osatyökykyisten työllistämiseen, muistetaan kuntoutuksen tärkeys ja se, etteivät vammaisten asumispalvelut, heidän kotinsa, saa olla huutokauppatavaraa ja hyödyke, jonka toimittaja vaihtuu muutaman vuoden välein aina sen mukaan, kuka sen tarjoaa halvimmalla.

Mitä tulee vaikkapa kaavoitukseen, haluan työskennellä sellaisen kaupungin eteen, jossa jokainen voi viihtyä, jossa pääsee kulkemaan helposti paikasta toiseen myös pyörällä ja joukkoliikenteellä. Kaupungin, jossa riittää palveluiden lisäksi myös lähiluontoa. Lisää asuntoja, kohtuuhintaisia, tarvitaan, mutta ei silti tuhota kaupunkimetsiä niiden alta! Ihailen vanhojen lähiöiden liikenneratkaisuja, jotka mahdollistavat lasten turvalliset koulutiet. Olen vaikuttunut niistä leikkipuistoista, lähiliikuntapaikoista ja harrastusmahdollisuuksista, joita jo kotikulmat pienille ihmisille tarjoavat. Espoolaiset lähiöt yhteisöineen ovat kuin vanhan ajan kyliä. Säilytetään nämä hyvät ja parannetaan vielä jatkossa.

Kulttuurin saralla puolustan lähikirjastoja viimeiseen asti ja jaksan paasata kulttuurikokemusten tärkeydestä. Meidän suomalaisten sivistyksen pohja ja perusta on koulun lisäksi maksuton kaikille avoin kirjastolaitos. Pidetään se sellaisen jatkossakin, maksuttomana ja kaikille saavutettavana. Kuten metsien, myös kulttuurin on todettu edistävän ihmisten hyvinvointia. Tarjotaan kaikille mahdollisuus kulttuurielämyksiin sekä näkemisen että kokemisen ja itse tekemisen kautta. Näin torjutaan taas syrjäytymistä ja pahoinvointia eli säästetään euroja siitä korjaavasta työstä. 

Paljasjalkaisena kolmannen polven espoolaisena olen ehtinyt asua muuallakin sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. Nuo ajat opettivat arvostamaan kotikaupunkia entistä enemmän. Haluan kaupungin, jossa kuka tahansa voi tuntea olevansa kotona, jossa kunnioitetaan jokaisen taustaa, kokemuksia ja näkökulmaa. Haluan että Espoon vahvuuksista ja erityisyyksistä, kuten huikean hienosta kaikille saavutettavissa olevasta saaristostamme huolehditaan. Täällä viihdytään. Toimikaamme niin, että jatkossa viihdytään vielä paremmin. Espoon vahvuus ovat sen asukkaat, kehitetään siis kaupunkia kuntalaisia kuunnellen!

No niin, eipä mahtunut pähkinänkuoreen. En näköjään malta olla paasaamatta, kun tilaisuus siihen tulee. Olen kova puhumaan, kuten huomaatte. Onneksi osaan myös nauraa itselleni. Kiitos sinulle, jos jaksoit lukea tänne asti.

Miksi äänestäisit minua?

Lupasin tähän syitä äänestämiseeni. Samalla ne automaattisesti ovat osittain syitä siihen, miksi haluaisin valtuustoon. Tämä postaus on ehkä vaikein koskaan. En ole hyvä kehumaan itseäni enkä edes tuomaan esiin vahvuuksiani tai saavutuksiani. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän. Niinpä käytän apuna facebookissa keräämiäni lausuntoja kavereilta. Kursiivilla kirjoitetut ovat muiden sanomia asioita, kirjaan niiden perään omat kommenttini. En kirjoita sanojien nimiä, koska siihen en ole pyytänyt lupaa. Mutta postaus oli julkinen ja siitä mainitsin jo alussa, siksi uskallan näitä lausuntoja tässä käyttää.

Miksi haluan valtuustoon? Tähän on helppo vastata: kun näen epäkohtia, haluan tehdä jotakin niiden korjaamiseksi. Yksin ja ulkoapäin asioita on vaikea muuttaa. Yhteistyössä on paremmat mahdollisuudet saada asioita läpi. Uskon, hetkittäisistä notkahduksista huolimatta, edustukselliseen demokratiaan. Kunnassa asiat ovat meitä lähellä, valtuustoissa päätetään ihmisten arjesta. Juuri ihmisten arki on minulle tärkeää, haluan tehdä osani, jotta se on sujuvaa ja tasapuolista. Haluan puhua kaikkien niiden puolesta joiden ääni ei yksittäin kuulu. Haluan, että Espoo on jatkossakin jokaiselle hyvä kotipaikka. Haluan olla mukana huolehtimassa ihmisten hyvinvoinnin lisäksi ympäristömme hyvinvoinnista.

Miksi sitten olisin hyvä valinta edistämään asioita? Seuraa perusteluita soveltuvuudelleni valtuutetuksi.

- Valtuustoihin tarvitaan kaltaisiasi ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tehdä maailmasta paremman paikan kaikille.
- Hyvä ihminen, joka tekisi sydämestään työtä yhteisen hyvän eteen.
Kovin maailmaa syleilevää, mutta totta. Yhä vain, näin keski-ikäisenä ja joissain asioissa kyynistyneenä uskon parempaan maailmaan.  Uskon, että maailmasta löytyy jokaiselle paikka ja haluan edesauttaa sen paikan löytymistä toimimalla yhteisen hyvän ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolesta. 

- Olet aito ja rehellinen, lämminhenkinen asiaosaaja. Selvität asioita etkä vain huitele populistisia heittoja.                                                                                                      - Olet asiallinen, ahkera, vastuuntuntoinen, hyvällä tavalla itsekriittinen, monimuotoinen maailmankansalainen.
- Otat selvää asiasta kuin asiasta ja nopeasti vielä. Sinulla on paljon tietoa ja osaat myös soveltaa sitä.
- Olet rohkea ja sitkeä, etkä pelkää tarttua toimeen.

Näitäkään tuskin olisin saanut itse sanotuksi, mutta pitää paikkansa. Olen ehtinyt haalia tietoa vaikka mistä asioista. Ja jos en jotakin tiedä, selvitän. Olen lapsesta asti ollut vastuunkantaja, joskus teininä jopa liiallisuuksiin asti. Ehkä se on vain biologinen seuraus ison perheen esikoisuudesta. Mutta totta se on, johtui mistä tahansa. Jos tämä olisi se työhaastattelun "mitä sinun pitäisi kehittää osaamisessasi" -kohta, vastaisin, että minun pitäisi joskus ottaa kantaa nopeammin, selvittämättä ensin kaikkea. Mutta siinäkin olen tullut rohkeammaksi, mielipiteeni voin sanoa, vaikken ehkä jokaista faktaa vielä tunnekaan - ja sanonkin. Jos jokin fakta myöhemmin muuttaa mielipiteeni, on sekin ok. Myös politiikassa pitää pystyä muuttamaan mielipidetään, kunhan muutoksen osaa perustella hyvin eikä vain heittele populistisesti kulloisenkin kuulijan mukaan muuttuvia mielipiteitä.
 
- Koska oot kokenut tekijä ja asiantunteva tyyppi, joka kykenee yhteistyöhön eri suuntiin, mikä on valtuustotyössä ehkä tärkein JA aliarvostetuin ominaisuus ikinä. 

Minä tiedän mihin olen nenääni pistämässä. Olen ollut valtuustossa, vaikka jouduinkin silloin luopumaan kesken kauden paikastani. Elämäntilanteet muuttuvat ja syy, miksi kunnallispolitiikka jäi silloin kesken, on nykyisin kuusivuotias ja myös syy siihen, että tahto rakentaa parempaa maailmaa on entistä palavampi. Yhteistyössä on voimaa, yhteistyö on ainoa tapa saada asioita etenemään. Jotta asiat etenisivät, ei riitä, että osaa kommunikoida omiensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa. Pitää osata tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen, yli kuntarajojen, poliitikkojen ja virkahenkilöiden kanssa."Politiikka suosii ihmisiä, joilla on taipumusta lievään tai pahempaan narsismiin. On vain hyvä, jos siellä on myös niitä, jotka vierastavat itsensä brändäystä," totesi eräs tuttava. Ja onhan se niinkin. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita ja kykeneviä yhteistyöhön, vaikka se tarkoittaisi, että joku toinen saa sulan hattuunsa ansiotta. Yhteiset asiat ovat tärkeitä, ei oman kilven kiillottaminen. Ja niitä yhteisiä asioita hoidetaan yhdessä, yksin ei kukaan muuta mitään. 

- Sinulla on sydän kohillaan ja järki päässä. Olet oikeudenmukainen ja tiedät paljon arjen haasteista kuntalaisena.
- Tunnet ihmisten arjen eli et ole eliittikuplassa.
- Tiedät aidosti ruuhkavuosien haasteet.
- Ihanan ymmärtäväinen ja helposti lähestyttävä tyyppi.

 Arki, sitähän siellä valtuustossa rakennetaan, kuntalaisten arkea. On tärkeää, että kuntalaisia edustavat valtuutetut ovat itse lähtöisin erilaisista taustoista. Jos liikkuu aina omalla autolla, kuinka voi tietää mitä haasteita joukkoliikenteessä on käyttäjän kannalta? Jos on aina voinut harrastaa mielensä mukaan mitä haluaa kustannuksia ajattelematta, voiko ymmärtää sen vanhemman tuskan, joka joutuu sanomaan lapselleen, ettei jalkapalloa voi jatkaa, koska ei ole rahaa joukkuemaksuihin? Jos käyttää vain yksityistä lääkäriasemaa, on kokonaan kerrotun tiedon varassa terveysasemien palvelujen suhteen (okei, tulee SOTE, mutta vielä nämäkin ovat kunnalla). Jos on ollut opiskeluajoista alkaen  vakinaisessa hyvinpalkatussa työsuhteessa, ei empatiakykykään riitä tajuamaan niitä epävarmuuden ja pelon tuntemuksia, joita vasten tahtoaan pätkätöitä tekevä koko ajan tuntee. Näistä ja lukuisista muista syistä on tärkeää, että valtuustossa on erilaisia ihmisiä. Olen elänyt monenlaisissa tilanteissa itse ja seurannut läheltä vielä useampia. Uskallan väittää, etten todellakaan elä kuplassa, vaan jalat tukevasti maassa. 


Monia muitakin syitä varmasti löytyy, mutta tässä muiden sanomina ne asiat, joita itsekin taidan pitää tärkeimpinä. Kommenteissa tai osoitteessa vtlampi@gmail.com voi kysellä, jos haluaa tietää kantani johonkin asiakysymykseen tai ihan vain kysellä jotakin muuta. Lupaan, että jos tulen valituksi, kuuntelen kuntalaisia ja teen parhaani, jotta Espoo olisi meille kaikille se paras paikka asua. Minulle tämä on synnyinkaupunki ja kotikaupunki. Olen oppinut rakastamaan Espoota kotina, siksi hauan olla mukana tekemässä Espoosta vieläkin paremman ja inhimillisemmän paikan elää.


Jalat maassa - sydän Espoossa!

Team Ahma ja Vuosaaren kotihoito

Jäykkyys rakenteissa ja toimintatavoissa, toimintatapojen hankaluus ja kalleus, muutostoiveet, tehottomuus ja tehokkuusvaatimukset. Kaikki edellä luetellut ovat määreitä, joita varsinkin julkisen puolen palveluihin, sosiaali- ja terveyspalvelut edellä, on vuosien ajan liitetty. "On niin vaikea muuttaa mitään", kuulee usein sanottavan. Kuitenkin joskus jossain tartutaan toimeen ja huomataan, että pienillä muutoksilla, siellä ruohonjuuritasolla tapahtuvilla, voi olla suuri vaikutus. Tämä vaikutus näkyy ja tuntuu parannuksena ennen kaikkea asiakkaalla, sillä jota varten palvelut ovat olemassa.

Ensin kuulutiin ilahduttavasti Espoosta, kuinka lastensuojelun työntekijoiden malli Team Ahma palkittiin kansallisella sosiaalialan Hyvä käytäntö -palkinnolla. Malli ei vaadi lisää rahaa eikä raskasta organisaatiomuutosta. Sen sijaan se on jo vuoden toimittuaan osoittanut, että sen avulla säästetään sekä rahaa että ennen kaikkea aikaa ja inhimillistä kärsimystä. Team Ahmassa perinteisen yhden päivystäjän mallin sijaan päivystysvuorossa toimii ryhmä, joka voi reagoida välittömästi kiireellisiin lastensuojeluilmoituksiin ja lähteä paikan päälle tarkistamaan tilannetta. Tiimi myös jakaa päivystysasiakkaat keskenään, jos jatkoasiakkuutta tarvitaan, eli iso määrä raportointia jää välistä, kun sosiaalityöntekijä on alusta alkaen mukana perheen tapaamisissa. Hyvää on myös ammattilaisten yhteistyö, koska asioiden pähkäileminen yhdessä tuottaa usein paremman lopputuloksen kuin yksin pohtiminen. Tämän tiimityön tuloksena lastensuojeluilmoitusten käsittelyajat ovat lyhentyneet reilusti ja kiittävää palautetta on tullut sekä ilmoitusten tekijöiltä että lastensuojelun asiakkailta. Ilahduttavaa onkin, että kaupunki aikoo ottaa mallin käyttöön kaikilla alueilla  lastensuojelussa ja myöhemmin ehkä muussakin sosiaalityössä.

Vain hiukan myöhemmin uutisoitiin Vuosaaren kotihoidon uudesta toimintamallista. Tämäkin on lähtöisin ruohonjuuritasolta heiltä, jotka käytännön kotihoitotyötä tekevät. Yhteistyössä keskustelemalla työvuoroja muutettiin ja työtä järjesteltiin uudella tavalla ja näin saatiin malli, jossa asiakkaille jää enemmän aikaa ja työhyvinvointi parani. Henkilökunta alkoi tehdä pidempiä vuoroja, mutta sai vastaavasti pidemmät ennakoitavissa olevat vapaat. Ruuhka-ajoilta poistettiin kaikki työt, jokta eivät olleet välttämättömiä hoitaa juuri sillä hetkellä. Kokonaan entisellä henkilöstöresurssilla tähän ei päästy, mutta muutaman lisähenkilön voimin malli saatiin toiminmaan ja sijaistarpeet vähenivät huomattavasti. Tätäkin mallia aletaan kokeilla muillakin alueilla.

Tällaisia henkilöstöstä lähtöisin olevia ratkaisuja tarvitaan lisää! Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi organisaatiomuutokset tehdään aina ylhäältä käsin ja usein ulkopuolisia konsultteja käyttäen. Kun se paras asiantuntemus työhön löytyy sieltä kentältä. Usein ne, jotka työtä käytännössä tekevät, osaavat parhaiten nimetä heikot kohdat ja tuoda toimivimmat ideat pohdintaan. Kunhan ei rajoiteta ideointia liikaa, vaan uskalletaan kuunnella myös niitä hullulta kuulostavia ajatuksia. Kuten sitä, että yhden päivystäjän sijaan lastensuojelussa päivystääkin neljä.

Kyllä vain, säästetään Hanikka!

Länsiväylän verkkolehteä selatessani suuni loksahti auki. Kokoomuksen valtuustoryhmä on tiedottanut haluavansa säästää Hanikan luontoalueen. Hieno juttu, sitähän olen itsekin toivonut ja sopivissa kohdissa vaatinut. Olin kuitenkin varautunut siihen, että asiasta taistellaan vielä rajusti - ja sittenkin ehkä hävitään. Olihan Kokoomus vielä marraskuussa Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa sitä mieltä, että Suononsalmen kaavaa on edistettävä ja että myös Suvisaarentien pohjoispuolelle voidaan rakentaa. Tilaisuus kaavan torjumiseen annettiin: kuten pöytäkirjasta voi todeta, yrittivät vihreiden Henna Partanen ja Kirsi Louhelainen sekä palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi että tämän kaaduttua hylätä esityksen. Lautakunnan kokoomuslaisten jäsenten äänillä kaava kuitenkin eteni. Hyvä, että Kokoomuskin on edes nyt herännyt ymmärtämään miten tärkeää Hanikan luontoalueen säilyttäminen on. Kirjoitin tästä jo viime vuonna, mutta näin tärkeässä asiassa toistan mielelläni itseäni.

Soukkalaisena koen Hanikan merkityksen jatkuvasti yhtenä tärkeimmistä lähiretkikohteistamme. Hehkutin vähän aikaa sitten Laajalahden luonnonsuojelualuetta. Hanikassa käymme kuitenkin vielä useammin ihan logistisista syistä. Ei tarvitse katsoa aikataluja ja miettiä bussireittejä. Ei tarvitse kuin lähteä liikkeelle, luontoalue on hetkessä saavutettu täältä Ala-Soukasta käsin. Alueella on sekä luonto-, virkistys- että opetusarvoja kuten myös historia-arvoja sekä merkitystä liikuntamahdollisuuksien  kannalta.

Me hyppäämme kotoa tullessamme luontopolulle tavallaan kesken. Kiipeämme muinaisen Mätäjärven kosteikolta yli kallion Suvisaarentielle, jonka ylitettyämme jatkamme pitkin luontopolkua yli pienen suon. Kun lähtee kulkemaan pitkospuita pitkin kostean suoalueen poikki juuri siitä reunasta, jolle asuinaluetta suunnitellaan, saattaa hämmästyä, kun hetken kuluttua edessä kohoavat korkeat silokalliot. Näiden kallioiden korkeimmalta kohdalta näkee yllättävän kauas, kunhan ensin pääsee sinne asti. Lapsen kanssa kulkiessaan nimittäin juuttuu kivien alle muodostuneiden luolien ja piilopaikkojen vaiheille. Yksikään opastustaulu ei jää lukematta matkan varrella ja niin opimme taas uutta kallion muodostumisesta, erilaisista kasvi-, kivi- ja eläinlajeista. Muinaishaudat saavat pienen ja vähän isommankin ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan ja laskeutuessaan kallioiden toista puolta alas rantaan, voi kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin ihan siksi, että sekametsän puusto on vanhaa ja keloihinkin törmää siellä täällä. Kallioiden toisella puolella luontopolku kulkee rannan suuntaisesti. Välillä voi pysähtyä laakealle rantakalliolle ihailemaan maisemaa tai vaikka kahlailemaan, taikka evästauolle. Vehreälle niemelle saapuessaan pääsee ihmettelemään Kaitalahden linnustoa pienestä lintutornista käsin. Tästä reitti jatkuu kaislikon viertä, osittain sen läpi, pitkospuita pitkin. Omasta mielestäni juuri tämä kohta on kaikista parhaimmillaan keväällä, kun joka paikka on täynnä rentukoita ja valkovuokkoja. Vähän väliä voi bongata jonkun uuden muuttolinnun lennähtämässä ohitse. Usein olen kuullut käenkin kukkuvan tuolla käydessämme. Riilahdentien ylityksen jälkeen pitkospuut jatkuvat läpi kaislaisen pajukon, jossa sorsat pesivät. Tästä kulkija voisi jatkaa reittiä, mutta me alitamme Soukanväylän ja suuntaamme takaisin kotiin.

 Talvinen Kaitalahti lintutornilta kuvattuna, taustalla Soukka


Luontopolun lisäksi Hanikassa kulkee kuntopolku. Talvisin se toimittaa ainoan ylläpidetyn ladun virkaa mailla halmeilla. Myös tuosta kuntoreitistä oli asemakaavassa napattu pala pois, vaikkei se ole liian pitkä nykyiselläänkään. Täällä Länsiväylän eteläpuolella ei ole muita latuja, jos ei meren jäälle pääse, eli meille autottomille hiihdosta pitäville Hanikka on siinäkin mielessä kullan arvoinen. Hannusmetsä ja Hanikka, siinä viimeiset oikeat metsäalueet täällä, minne keskuspuiston vaikutus ei ulotu. Pidetään huoli niiden säästämisestä! Kuinka toivonkaan, että tämä Kokoomuksen takinkääntö Hanikan osalta pitää vielä vaalien jälkeenkin, jää pysyväksi.

Luonnon omia kiipeilypaikkoja löytyy luontopolun varrelta paljon, kuva Hanikasta toukokuussa 2016

Pikkukoululaisten kesä

Kevään alkaessa vihjailla saapumisestaan, viriää taas kerran vilkas keskustelu pienten koululaisten kesälomista. Olen jo vuosia seurannut mielenkiinnolla ja vähän huolestuneenakin ystävien ponnisteluja järjestää lapsilleen turvallinen kesäloma vanhempien töistä huolimatta. Opettajaperheitä lukuunottamatta useimmissa perheissä vanhempien kesäloma on merkittävästi koululaisten lomia lyhyempi. Kaikissa työpaikoissa loma-aikaan ei edes voi vaikuttaa, jotta vanhemmat voisivat sovittaa lomansa siten, että pääosan kesästä jompikumpi vanhempi olisi kotona. Yksinhuoltajaperheissä taas on vain yhden lomat käytettävissä. Puhumattakaan pätkätyöläisistä, työpaikanvaihtajista, yrittäjistä tai freelancereista, jotka usein voivat lomailla vain lyhyitä aikoja, jos ollenkaan. Kaikilla ei ole mummoloita, serkkuloita, ystäviä, naapureita, tai muita läheisiä ihmisiä, jotka voisivat huolehtia pienistä lomalaisista. Ekaluokkaisen kohdalla 8-10 tunnin yksin kotona oleminen ei oikein ole vaihtoehto.

Ensimmäisenä tarjotaan ratkaisuksi erilaisia leirejä, jos esittää huolen kesäloma-ajasta. Espoon kokoisessa kaupungissa tarjontaa riittää, se on totta. Vaikka lomaongelma ei meillä vielä tänä vuonna ole ajankohtainen, tutustuin jo tarjontaan tulevia vuosia silmälläpitäen. Hyvä että tutustuin. Huomasin nimittäin, että voin jo alkaa säästää noita tulevia leirikesiä varten. Harrasteleirejä järjestetään pilvin pimein, mutta hinnat viikon päiväleiristä ovat aika suolaisia. Jos ajatellaan, että kesäkuun ajan pistäisi lapsen leireille, saisi varautua kyllä jo aika monen satasen maksamiseen. Olen kuullut huhuja kaupungin järjestämistä edullisista leireistä, mutta tietoa niistä ei löydy. Tai löytyy kesätoimintaa yli 9-vuotiaille, mutta ei mitään haulla 6-8 -vuotiaat. Jossain näitäkin juttuja varmaan on, mutta ei noin vain bongattavissa. Seurakunta järjestää suhteellisen edullisesti, mutta se ei oikein ole vaihtoehto meille kirkkoon kuulumattomille. Näitä leirejä järjestetään myös lähinnä kesäkuussa ja elokuun alussa. Mutta entä heinäkuu, jos vanhemmat eivät saa silloin pitää lomiaan?

Jäävät asukaspuistot. Niissä on ilmaista toimintaa aikuisen valvovan silmän alla ja jokaisella suuralueella taitaa olla joku puisto auki myös heinäkuussa. Tämä on hienoa. Vielä hienompaa se olisi, jos Espoo ei olisi luopunut puistoruokailusta. Monelle pienelle koululaiselle ja hänen vanhemmilleen tieto lämpimästä lounaasta kesällä olisi helpottava. Toki voi ottaa eväät mukaan, mutta monipuolisempaa ja parempaa se puistoruoka oli aikoinaan. Itsehän olin 1980-luvulla puistolapsi Hyökyvuoren puistossa parin kesäkuun ajan ja muistelen vieläkin lämmöllä noita aikoja leikkeineen, askarteluineen, uimaretkineen ja ruokailuineen. Helsingissä puistoruokailu on yhä voimissaan ja tiedän monen kuntarajan lähellä asuvan espoolais- ja vantaalaislapsenkin käyvän naapurissa leikkimässä ja syömässä. Siellä onneksi ei kysytä kotiosoitetta ruokajonossa.

Kaiken kaikkiaan kesätoiminta tuntuu olevan aika eriarvoistavaa. Jos perheellä on varaa, voi lapsi olla vaikka joka viikon eri päiväleirillä harrastamassa. Jos maksut ovat ylivoimaisia, voi leikkiä puistossa koko kesäloman. Sekin voi olla hauskaa, ei siinä mitään. Mutta kesä voi kyllä tuntua aika pitkältä, jos kaverit ovat leireillä ja reissussa samaan aikaan, kun itse tallustelee joka aamu puistoon. Toisaalta joillekin lapsille useampi viikko harrasteleirillä voi tuntua työltä.

Somessakin aiheesta on keskusteltu erilaisissa espoolaisvanhempien ryhmissä. Puistoruokailun palauttamisen lisäksi on väläytelty ideoita mm. kaupungin järjestämistä päiväkerhoista, jotka voisivat toimia vaikka koulujen tiloissa. Vetäjinä taas voisivat toimia esimerkiksi kesän ajan työttöminä olevat koulunkäyntiavustajat. Joissakin kunnissa tällaisia kuulemma on, edulliseen hintaan. Pidän ideaa hyvänä. Joka tapaksessa tämäkin on asia, josta pitää puhua. Joistakin hulluistakin ideoista voi joskus poikia ratkaisu. Kesäloman pitäisi kuitenkin olla iloinen asia, ei stressinaiheuttaja.

Kevätauringon innoittamaa

Joskus tulee sellainen olo, että on pakko päästä ulos ja luontoon. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu ehkä maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää ja paistaa jo melko pitkään ja korkealta. Linnut laulavat, niiden into ja lajikirjo lisääntyvät päivä päivältä. Lumet (jos nyt jotain lunta on ollut) sulavat ja pajunkissat puhkeavat. Ihanaa! Silloin pitää vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä lähiluontoon.

Kevät on ehkä kiistellyin vuodenaika. Sitä sekä rakastetaan että vihataan. Toiset saavat kirkkaasta kevätauringosta energiaa ja tuntevat kykenevänsä mihin tahansa. Toiset kirkkaus saa masentuneeksi ja tekisi vain mieli hautautua peiton alle. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Pidän talvestakin,  mutta sen pimeys saa minut väsymään. Kun luonnonvalo alkaa lisääntyä, tuntuu kuin suonissa alkaisi taas virrata kovempaa ja jokainen lihas vaatii päästä liikkeelle. Niinpä teimme viime viikonloppuna sen mikä oli tehtävä: pakkasimme eväät, hyppäsimme bussiin ja retkeilimme Villa Elfvikiin. Totta kai olisimme voineet tehdä retken tänne lähimetsiimmekin. Halusin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä katsomassa viimeistä päivää esillä olleen Vuoden luontokuvat 2016 -näyttelyn. Samalla pääsimme lintutornille ja luontopolulle.

Villa Elfvikin ympäristö ja Laajalahden luonnonsuojelualue on merkillinen keidas isojen teiden kainalossa. Merkillinen siksi, että vaikka sekä Kehä 1:n että Turunväylän melu ja humu kuuluvat koko ajan, tuntee alueella olevansa kaukana kaikesta ja keskellä luonnon rauhaa.

Luonnon, etenkin metsän, on todettu edistävän ihmisen palautumista ja hyvinvointia. Vedenpinnan tuijottelu rauhoittaa. Siksi näistä helposti saavutettavista luontohelmistä täällä Espoossa kannattaa pitää kiinni. Niihin löytää ja pääsee sellainenkin, joka ei omista autoa. Niissä käyminen ei vaadi pitkää suunnittelua tai usean päivän vapaata. Niissä stressaantuneinkin ruuhkavuosiaikuinen palautuu ja lapset pääsevät opettelemeen luontoa ja luomaan luontosuhdetta. Vaalitaan lähiluontoamme!

Kunhan seuraava aurinkoinen kevätpäivä osuu viikonlopulle, suuntaamme Hanikan luontopolulle. Silloin ei tarvita edes bussia.

Ruovikossa mieli lepää.

Myös Villa Elfvikin sisältä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Suosittelen!

Kun intohimo asiaan ja huijarisyndrooma kohtaavat

Olen jo lapsena kärsinyt huijarisyndroomasta. Kuvittelin aina, että kaikki onnistumiseni perustuvat sattumalle tai sitten tehtävät vain olivat niin helppoja, ettei niitä voinut mokata. Samaan aikaan olin jonkinlainen valikoiva perfektionisti. Joko halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olla paras tai - jos ja kun oletin, ettei tämä visio toteudu -  sitten löin suosiolla kokonaan lekkeriksi, ettei tarvitsisi harmitella epäonnistumistaan. Kun loistin koulussa lempiaineissani, olin varma, että se johtui vain noiden aineiden helppoudesta. Niissä aineissa, joissa en uskonut olevani hyvä, en tehnyt mitään, ettei tarvitsisi epäonnistua. Todistukseni olivat lukiossa hassua katsottavaa, koska niissä oli vain ääripäitä: ysejä, kymppejä ja vitosia.

Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.

Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.

Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.

Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.

Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.

Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!

Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.

Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.

Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!  

Miksi ehdolla ja miksi juuri Vihreät?

Toisinaan minulta kysytään mikä ihme saa ihmisen lähtemään ehdolle vaaleissa. Eikö nykyajan työelämän hektisyys riitä täyttämään päivät yhdessä perhe-elämän kanssa? Samoin puoluevalintaani saan yhä vain vielä näiden yli kymmenen vuoden jälkeen perustella.

Halu vaikuttaa oli olemassa oikeastaan jo teininä. Valitettavasti ujouden ja koulukiusaamisen takia ei tullut mieleenkään hakeutua oppilaskunnan hallitukseen tai muihin koulun näköalapaikoihin. Eipä silti, eivät ne varsinaisia vaikuttamisen paikkoja olleetkaan tuolloin omana kouluaikanani. 1970-luvun koululaispolitiikan aika ja jotkut tuolloin tapahtuneet ylilyönnit olivat aiheuttaneet täydellisen politiikkatyhjiön omalle kouluajalleni. Politiikkaa ei ollut koulussa olemassakaan muuta kuin yhteiskuntaopin tunneilla ja sielläkin hyvin teoreettisesti. Lukiossa oli oppilaskunnan hallitus, mutta sekin oli lähinnä mahdollisuus istua toisinaan oppilaskunnan huoneessa oppituntien ajan ja juoda kahvia. Siis niille, jotka siellä olivat eli kunkin luokka-asteen (meillä oli vielä luokallinen lukio) suosituimmille oppilaille. Ei sinne ollut hylkiöillä asiaa. Yksi lempikirjoistani oli tuohon aikaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa. Lueskelin sitä kerta toisensa jälkeen ja toivoin, että itse olisin saanut kokea sellaista aatteen paloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tarinan nuoret.

Ammattiratsastaja-aikoinani en politiikkaa miettinyt, ellei se sattunut liittymään alaan. Ei siihen jäänyt aikaakaan 12 tunnin työpäivien jälkeen eikä ympäriltä tullut vastakaikua, jos yritin aloittaa jotain aatteellista keskustelua. Viimeisinä vuosinani Saksassa kuitenkin seurasin lähempää ja suuremmalla mielenkiinnolla yhteiskunnallisiakin asioita. Työpaikallani metallitarviketehtaan konttorissa ja etenkin siellä tehtaan puolella asioista puhuttiin usein hyvin suoraan, työläisnäkökulmasta. Kävin varastokäynneillä usein pitkiä keskusteluja varaston esimiehen, pitkän linjan luottamusmiehen kanssa. Kun vielä Hartz-reformi astui voimaan viimeisinä vuosina ennen Suomeen paluutani ja itsekin tein kakkostyötä mini-jobin ehdoilla viikonloppuisin pienen hotellin respassa ja baarissa viiden euron tuntipalkalla, alkoi yhä enemmän kaikenlaisia ajatuksia itää mielessäni.

Kotiin paluuni jälkeen tunsin pakottavaa halua alkaa toimia yhteiskunnassa erilaisten asioiden eteen. Ihmisten hyvinvointi taloudellisesta asemasta riippumatta, yhteinen ympäristömme, uhanalainen luontomme, inhimilliset ja toimivat kaupungit, Itämeri, lapset, nuoret, vanhukset, vammaiset, he, joiden ääni jää usein kuulematta. Oikeudenmukaisuus oli jo lapsena johtotähteni. Pienenä se tarkoitti ennen kaikkea sitä, että halusin ehdottomasti yhtä ison jäätelöpalan kuin sisareni. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sen laajemmaksi muuttui oikeudenmukaisuuden käsite mielessäni. Tuo kaikki ei ole muuttunut mitenkään näiden vuosien aikana. Halu vaikuttaa ja palo oikeudenmukaisuuteen, ne ovat edelleen ne liikkeellepanevat voimat, jotka saivat minut taas hakeutumaan ehdolle.

Entäs sitten puoluevalinta? Edellä kerrottu kieltämättä kuulostaa lähinnä vasemmistolaiselta motiivilta hakeutua mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun muutin vuonna 2005 takaisin Suomeen, olin jo päättänyt liittyä johonkin puolueeseen. Ajattelin, että se on kätevin keino päästä jossain vaiheessa mukaan vaikuttamaan. Suomalaisesta puoluepolitiikasta minulla ei ollut vahvaa käsitystä. Niinpä etsin käsiini puolueiden periaateohjelmat ja lähdin tutustumaan niihin poisrajaamisen systeemillä. Se mitä etsin, oli porukka, jossa tavoitellaan oikeudenmukaisuutta, etsitään inhimillistä näkökulmaa, huomioidaan luonto ja ympäristö, ollaan ideoligisia, mutta huomioidaan realiteetit sekä annetaan myös tilaa uusille ajatuksille. Mahdollisuus päästä avaamaan suunsa ihan uutena toimijana olisi myös plussaa, ajatusta jäykästä ja hyvin hierarkisesta perinteisestä puoluetoiminnasta vierastin. Kaikenlaista muutakin etsin ohjelmista ja pyörittelin mielessäni. Lopulta jäljelle jäi Vihreät.

Liityin paikallisjärjestöön ja jo pian tulin vedetyksi mukaan toimintaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa olin jo täysillä mukana kunnallis- ja piiritason toiminnassa. 2008 kunnallisvaaleissa tulin valituksi Espoon valtuustoon.  Tunnen edelleen, että puoluevalinta osui oikeaan. Olen toki kärsinyt omat kasvukipuni matkalla poliittiseksi toimijaksi, eihän elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen ehtinyt toimia puolueen sisällä lähes kaikentasoisissa toimielimissä. Olen myös ollut pariin otteeseen töissä puolueorganisaatiossa. Olen tutustunut valtavaan määrään ihmisiä, jotka tekevät uskomattoman määrän vapaaehtoistyötä yhteisen päämäärän eteen. Vihreissä tunnen itsekin saavani mahdollisuuden toimia ja vaikuttaa. Olen löytänyt oman porukkani, josta silloin teininä haaveilin.

Tällä matkallani olen myös huomannut, että kuntapolitiikka on minun paikkani. Kunnissa tehdään ratkaisuja ihmisten arkeen liittyvissä kysymyksissä. Näihin kysymyksiin ja ratkaisuihin haluan vaikuttaa, olla mukana
rakentamassa hyvää arkea espoolaisille ja sellaista Espoota, jossa meidän kaikkien on hyvä elää. Siksi olen ehdolla kuntavaaleissa, Espoon Vihreiden listalla.