Olen jo lapsena kärsinyt huijarisyndroomasta. Kuvittelin aina, että kaikki onnistumiseni perustuvat sattumalle tai sitten tehtävät vain olivat niin helppoja, ettei niitä voinut mokata. Samaan aikaan olin jonkinlainen valikoiva perfektionisti. Joko halusin tehdä kaiken täydellisesti ja olla paras tai - jos ja kun oletin, ettei tämä visio toteudu - sitten löin suosiolla kokonaan lekkeriksi, ettei tarvitsisi harmitella epäonnistumistaan. Kun loistin koulussa lempiaineissani, olin varma, että se johtui vain noiden aineiden helppoudesta. Niissä aineissa, joissa en uskonut olevani hyvä, en tehnyt mitään, ettei tarvitsisi epäonnistua. Todistukseni olivat lukiossa hassua katsottavaa, koska niissä oli vain ääripäitä: ysejä, kymppejä ja vitosia.
Samaa ehdottomuutta osoitin harrastuksissa. Kokeilin kaikkea, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen tippui pois, koska en mielestäni ollut niin hyvä, että kannattaisi jatkaa. Pianonsoittoa en koskaan edes harjoitellut tosissani, koska oletin, etten kuitenkaan opi. Kuvataidekoulun taas lopetin, koska oletin, että onnistumiset olivat vain sattumaa, enkä oikeasti voi osata. Näin myös kaiken muun kanssa. Kunnes aloin ratsastaa ja kehitin hetkessä lajia kohtaan intohimon, jota ei pidätellyt mikään.
Nelilapsisessa perheessä ei yhden harrastamiseen voitu panostaa omaisuuksia. Ei varsinkaan, kun päälle iski 90-luvun lama ja kahden asunnon loukku. Sekin oli vain hidaste, sillä 13-vuotiaasta lähtien tein viikonloput töitä harrastamisen rahoittaakseni. En ollut mitenkään erityislahjakas, mutta olin sitkeä ja valmis tekemään loputtomasti työtä päästäkseni eteenpäin. Ja pääsinkin, kiitos oman ahkeruuden ja niiden ihmisten, jotka luottivat minuun ja päästivät ratsastamaan hevosillaan.
Lukion päättyessä putosin tyhjän päälle. Ylioppilastodistukseni ei ollut toivottoman huono, vaikka tallilla olikin luvattu pitää kunnon bileet, jos joskus onnistuisin ylioppilaaksi pääsemään, niin usein olin siellä päiväsaikaankin. Nyt kun olin jo täysi-ikäinen, ei minua enää passitettu sieltä takaisin kouluun, vaan sain osallistua valmennuksiin ym. (Niitä bileitä ei muuten ikinä pidetty, olisiko nyt aika?) Ratsastuksenopettajan ammatti oli ainoa, jonka osasin itselleni kuvitella. Kukaan ei tullut kertoneeksi, että esim. kirjallisuuttakin olisi voinut opiskella, tai lempiainettani historiaa. Meillä kun ei ollut internetin ihmemaailmaa käytössämme eikä oppilaanohjausta ollut noina laman supervuosina. Ratsastuksenopettajakurssille en kuitenkaan päässyt, joten puoli vuotta erilaisia asioita puuhasteltuani lähdin Saksaan ratsastamaan. Niin minusta tuli ammattilainen, muutama vuosi myöhemmin ihan koulutuksen ja todistuksen saanut sellainen.
Tavallaan voisi olettaa, että elin unelmieni elämää. Hevosia ja ratsastusta aamusta iltaan ja totta kai opin jatkuvasti uutta ja kehityin hurjasti. Henkisesti homma kuitenkin vain hankaloitui koko ajan. Aikaisemminkin halusin olla paras, mutta tahto vain kannusti minua työskentelemään kovasti parempien suoritusten eteen. Nyt en halunnut vain olla paras, vaan tunsin sen olevan velvollisuuteni. Lisäksi aloin yhä enemmän uskoa, että jokainen onnistuminen oli vain sattumaa: hevonen oli hyvä sinä päivänä, olosuhteet olivat täydelliset, joku toinen oli kuiskinut hevosen korvaan kivoja asioita tai tähdet vain sattuivat olemaan suotuisassa asennossa. Koskaan, en koskaan, uskonut, että mikään mitä tein hyvin voisi olla kiinni omista taidoistani tai taipumuksistani.
Minulla ei ollut sen enempää lahjakkuuden kuin taloudellisten resurssienkaan puolesta mahdollisuutta tulla olympiaratsastajaksi. Tiesin ja tiedostin tämän, mutta silti olin tullut siihen tulokseen, että vain kovan luokan kansainvälisissä kilpailuissa menestyminen voi todistaa, että osaa jotakin. Järkeni tiedosti, ettei tavoite ole realistinen. Mutta järki alkoi olla tuossa vaiheessa jo alistetussa asemassa väärän kunnianhimon määrätessä elämäni johtotähdet. Kun sain ratsuttajanpaperini eli saksalaisen ratsastusalan ammattilaisen tutkintoni (ihan hyvin arvosanoin, mutta ajattelin, että siinäkin oli varmaan jokin virhe), olin varma, etten koskaan saa töitä, koska en ole tarpeeksi hyvä. Kun sitten sain heti hyvän työpaikan, oletin, että tarve työntekijälle oli uusille pomoilleni niin huutava, ettei heille ollut väliä osaako hakija jotakin, kunhan on valmis aloittamaan heti.
Aikansa kaikki meni vielä hyvin. Paiskoin töitä 24/7 ajatellen, että ahkeruudella ja periksiantamattomuudella paikkaan osaamattomuuttani. Lopulta kuitenkin kymmenen vuoden itseruoskinta alkoi tulla tiensä päähän. Olen usein sanonut, että lopetin ammattiratsastajana työskentelemisen, koska se oli fyysisesti liian rankkaa, kroppani ei pelannut kanssani samaa peliä. Kesti pitkään myöntää edes itselleni, että psyyke se oli joka petti, kroppa vain seurasi perässä. Ei kukaan pysty kovin montaa vuotta työskentelemään ruumiillisesti aamusta iltaan, jos painoindeksi on huippumallin tasolla. Lopulta en jaksanut enää kantaa täyttä vesiämpäriä tallikäytävän toiseen päähän, mutta millään en tätä myöntänyt, enkä varsinkaan alkanut huolehtia paremmin ruokailemisesta. En ollut perinteinen syömishäiriöinen, koska päätarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta pistin kaiken muun syömisen edelle. Eikä minua yhtään haitannut se, että muut päivittelivät laihuuttani: oli siis edes yksi asia, jossa olin parempi kuin ne kaikki toiset!
Lopetin ammatissani työskentelemisen, aloitin uuden elämän ja samalla kamppailin irti epäterveistä tavoistani. Olen tuon jälkeen opiskellut vielä yhden ammatin Saksassa, palannut Suomeen ja suorittanut yliopistotutkinnon, tehnyt koko ajan myös töitä eri aloilla ja ollut mukana politiikassa. Jotain olen oppinut, sillä mistään tekemisestäni ei ole tullut elämää tärkeämpää. Huijarisyndrooma seuraa edelleen mukana ja välillä ihmettelen miksi oikeastaan olen päätynyt niihin tehtäviin, joihin olen päätynyt, koska joku toinen tekisi kaiken paremmin. Silloin muistutan itselleni, että joku toinen tekisi asiat ehkä eri tavalla ja toisenlaisin vahvuuksin, mutta ei sen paremmin kuin minäkään. Onnistuminen ei ole sattumaa kuin osaksi, pääasiassa kyse on osaamisesta.
Yksi asia minua on hiertänyt kaikki nämä vuodet. Menetin rakkaan harrastukseni sille intohimolle, jota tunsin sitä kohtaan ja tälle mukanani seuraavalle huijarisyndroomalle. Ammattilaisuran lopetettuani ratsastin vielä epäsäännöllisesti, myös Suomeen paluuni jälkeen, mutta tein sen ilman iloa. Edelleen tunsin, että minun olisi pitänyt pystyä koko ajan parempaan, etten osaa ratsastaa, osaan vain esittää osaavani. Tästä syystä en aluksi ollut edes harmissani, kun ratsastaminen jäi kokonaan muiden asioiden täyttäessä elämäni.
Tänä vuonna olen vähitellen aloittanut uudestaan, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaipuu lajin pariin oli kasvanut sietämättömän vahvaksi. Ja yllättäen huomasin, että kymmenen vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt voin rehellisesti todeta olevani vähän hapuileva tätiratsastaja, jolla on omat vahvuutensa: pystyn ratsastamaan hevosella kuin hevosella ihan kivasti, hevonen kuin hevonen pysyy kanssani hyvätuulisena ja tekee töitäkin ihan asiallisesti. Juuri monipuolisuus ja tasaisuus olivat valttini silloin ennenkin, samoin kyky kouluttaa ihan nuoria ja vähän kaistapäisiäkin hevosia siten, että muutkin kykenivät niillä ratsastamaan. Olin myös hyvä opettajana, etenkin lasten kanssa. Jos olisin aikoinani tajunnut tämän, olisin voinut tulla onnelliseksi ammattiratsastajanakin, kysyntää näille taidoille olisi ollut. Mutta elämä meni toisin eikä se haittaa, olen onnellinen näin. Mutta olen myös iloinen ja kiitollinen tästä toisesta mahdollisuudesta, mahdollisuudesta nauttia taas ratsastamisesta. Nyt muistan miksi laji vei minut mukanaan, mikä siitä teki niin hienoa. Tällä kertaa aioin osata nauttia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti