Viime kuun alussa luin viimeisimmän pisa-tutkimuksen tuloksista Espoon näkökulmasta (tiiviisti esim. täällä). Uutisoinnissa todettiin Espoon olevan valtakunnallisesti kärjessä ja myös edellä muita pääkaupunkiseudun kuntia, jotka taas yhdessä jättivät varjoonsa muun Suomen. Selkeästi oli myös havaittavissa, että poikien tulokset olivat huomattavasti tyttöjen tuloksia heikommat.
Kehitys on huolestuttava. Maamme sivistys pohjaa mm. tasapuolisiin kouluttautumismahdollisuuksiin niin sukupuolten kesken kuin alueellisestikin. Eriytyminen alkaa kuitenkin olla tosiasia, joka pitää myös myöntää, jotta sille voi tehdä jotain. Näin espoolaisnäkökulmasta tulokset toki olivat ilahduttavia, mutta jälleen kerran aloin ensimmäiseksi miettiä, että näihin tuloksiinko sitten vedotaan, kun halutaan seuraavan kerran leikata opetuksesta.
Niin kauan kun olen kuntapolitiikkaa seurannut, ja opetuspuolta vähän lähempääkin lautakunta-aikoinani, on valitettu Espoon korkeista kuluista. Kuusikkokuntavertailussa (=Suomen suurimmat kaupungit) on havaittu, että Espoossa opetukseen per oppilas menee enemmän rahaa kuin muissa isoissa kaupungeissa. Tai oikeastaan haluaisin sanoa, että Espoossa panostetaan opetukseen ja siten tulevaisuuteen. Koska sitähän se on. Eivätkö Pisa-tutkimuksen kuntavertailun tulokset osoita juuri sen, että panostamalla lapsiin ja nuoriin saadaan aikaan tulosta?
En tiedä kuinka monta kertaa olen kuullut, että Espoon pitää saada kuluja pienemmiksi, koska Vantaakin kykenee siihen. Tai että eihän Helsingissäkään ole niin korkeat opetusmateriaalikustannukset. Pitää paikkansa varmasti vieläkin, koska kaikkihan tässä ovat viimeisten vuosien aikana vain yrittäneet kiristää vyötä entisestään. Mutta onko Vantaan tilanne tavoitetilamme? Vantaalla on noudatettu jo vuosia talouden tasapainottamisohjelmaa, jolla kaupungin velkaantuminen on saatukin kuriin. Samaan aikaan on kuitenkin noussut suorastaan kansanliikkeeksi paisunut koululaisten vanhempien ja muiden kouluista huolestuneiden vantaalaisten vastarintaliike, joka taistelee homekoulukorjausten puolesta sekä mm. erityisopetuksesta ja henkilökunnan pätevyydestä tehtäviä säästöjä vastaan. Helsinkiläinen tuttuni taas juuri kertoi, ettei hänen lapsensa alakoulussa ole tarpeeksi sählymailoja, jotta luokallinen oppilaita voisi pelata. Samaisen lapsen luokkahuoneen seinällä roikkuu kartta, joka näyttää vielä Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan neuvostoaikana. Tämä oppilailla, jotka eivät vielä edes opiskele historiaa. Tätäkö haluamme omille lapsillemme?
Pitääkö meidän aina verrata itseämme siihen, joka saa meidät näyttämään paremmalta, vai haluammeko itse luoda tavoitteet, joihin pyrimme? Lapsena vertasin koenumeroitani muihin. Varsinkin, jos olin itse pettynyt omaan osaamiseeni, puolustauduin sillä, että monella muulla oli vielä huonompi numero. Äitini silloin kysyi, että haluanko tavoitella sitä, että toiset ovat huonompia vai sitä, että itse osaan. Tässä on mielestäni vähän sama tilanne: haluammeko tavoitella minimitasoa, jonka pienemmillä resursseilla voimme saada vai haluammeko täyttää omat tavoitteemme lastemme ja nuortemme opetuksessa. Onko meille tärkeämpää tehdä mahdollisimman pienellä panostuksella vai saada aikaan mahdollisimman hyviä tuloksia?
Opetus - kuten sotekin, mutta ei mennä siihen nyt tässä - on alue, jolla merkittävimmän osan kuluuista muodostavat henkilöstökulut. Kun kaikesta mahdollisesta on jo säästetty, todelliset uudet isot säästöt voidaan tehdä vain ja ainoastaan henkilöstömenoista. Olemmeko valmiita suurentamaan luokkakokoja, palkkaamaan opettajiksi halvempia epäpäteviä määräaikaisia pätevien opettajiemme tilalle sekä luopumaan painotuksista ja erityisopetuksestakin niin pitkälle kuin se lain puitteissa on mahdollista? Vai haluammeko jatkossakin kuulla Espoon oppilaiden olevan valtakunnan kärkitasoa, koska meillä lapsiin ja nuoriin panostetaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti