Kiitos jäistä Espoon kaupunki!

Usein sitä helposti tarttuu epäkohtiin ja marmattaa. Toisinaan on hyvä muistaa myös huomata ne toimivat asiat ja kiittää, kun siihen on aihetta.

Tänä talvena olen ollut erityisen ilonen siitä, miten hyvin luistelukenttiä on ylläpidetty. Sää on ollut kaikkea muuta kuin talvinen, mutta aina, kun on ollut pakkasta, on lähikentät heti jäädytetty. Niinpä lapset ovat päässeet helposti edes luistelemaan, vaikkei muuten olekaan ollut talviurheilutalvi, ja aikuiset tietysti myös. Tämä on mitä parhainta liikuntakasvatusta. Esimerkillistä lähiliikuntapaikkojen ylläpitoa!

Tänään ei ollut mikään luistelusää, mutta päätimme silti aamupäivällä kokeilla. Ja mikäs siinä luistellessa, kun tiesi, että lumen alla on hyväkuntoinen jää, viime viikon vesikeleistä huolimatta.

Lumi jään päällä on jopa mukava juttu, koska pienen muksahduksen voi helposti naamioida ajaukseksi tehdä välillä yksi lumienkeli.

Hauskoja talviulkoiluhetkiä kaikille!

Talvi! Mutta monenko päivän ajan?

Tuli lunta. Ei vain muutamaa hiutaletta, vaan ihan kunnolla lunta, josta pystyy rakentamaan lumiukkoja, linnoja, luolia. Joka mahdollistaa hyytävän kimakan kiljumisen pulkkamäessä ja luo jopa toiveita suksille pääsemisestä. Tätä on odotettu.

Kun kuusivuotiaani käänsi innosta hehkuvat punaposkiset kasvonta minua kohden ja kysyi: "Pysyyköhän tämä vielä viikonloppuun asti?" tunsin piston sydämessäni. Eivät ne omankaan lapsuuden talvet aina satumaisen valkoisia olleet, mutta silti lumeen saattoi luottaa. Ensimmäiset hiihtokelittömät talvet täällä etelässä minun elinaikanani olivat ne muutamat 1990-luvun alun jäätalvet. Silloinkin yleensä pääsi edes joskus pulkkailemaan. (Kyllä, pulkkailin teininäkin toisinaan.) Kaksi viimeistä talvea ja tämä nykyinen, ne jotka lapseni muistaa, ovat olleet lähinnä märkiä. Lunta on satanut muutamaksi päivaksi kerrallaan silloin tällöin. Pakkanen on kestänyt samoin muutaman päivän kerrallaan eikä sitä ole yleensä seurannut suojakeli vaan keväinen tai syksyinen vesisade. Menisi ehkä normaalin vaihtelun piikkiin, jos ei koko maapallon keskilämpötila olisi noussut huimaa vauhtia. Ilmastonmuutos jyrää.

Olen kesän lapsi. Rakastan lämpöä ja aurinkoa, luonnovesiä ja pikkulintuja, kukkivia kasveja ja tuoreita mansikoita, koivun tuoksua ja perhosia. Silti rakastan myös neljää vuodenaikaamme. Yksi syy palata Keski-Euroopasta tänne pohjolaan olivat ne monen ihannoimat keskieurooppalaiset talvet. Inhosin niitä! Palelin lokakuusta maaliskuuhun, koska aina oli märkää ja lämpötila vähän nollan jommalla kummalla puolella. Kunnon pakkasilla on helppo pukeutua lämpimäsit ja sitten pärjää. Mutta kylmänkostea tunkeutuu luihin ja ytimiin, ihan sama mitä ihmisellä on päällään. Ja nyt meidänkin talvemme ovat muuttumassa yhä enemmän sellaisiksi.

Ilmastonmuutos on tosiasia, jota ei enää voi perustellusti kiistää. Osa maapallosta muuttuu elinkelvottomaksi kuivuuden takia, osa veden kohoamisen seurauksena napajäätiköiden sulaessa. Tasan eivät käy onnen - tai vesistöjen - lahjat. Samat henkilöt (usein, eivät toki aina tai kaikki), jotka edelleen yrittävät kiistää ilmastonmuutoksen, ovat sitä mieltä, etteivät ihmiset maapallolla saisi liikkua. Eivät saisi lähteä etsimään alueita, joilla vielä pystyy elämään, koska on mahdollista kasvattaa ravintoa tai alueita, jotka eivät ole katoamassa veden alle.

Meidän täällä Euroopan pohjoislaidalla on ollut pitkään helppo sulkea halutessamme silmämme muutoksilta. Eihän tänne asti kukaan tule, onhan meillä pohjavesivarantomme, eiväthän täällä tulvat ja hirmumyrskyt hävitä kaupunkeja. Nyt, kun liikehdintä on vilkastunut, kun ihmisten on pakko päästä vanhoilta kotiseuduiltaan pois, tekee monelle tiukkaa ymmärtää, että tämä on kehityksen suunta. Tällä hetkellä paetaan enemmän konflikteja, mutta nälänhätä on taas tosiasia kuivuuden piinaamilla alueilla. On turha vierittää vastuuta kehittyville maille ja väittää, ettei meidänkään tarvitse tehdä mitään, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.

Jokainen itse voi toimia, koska omat valinnat ja toisaalta jo kuntatasolla poliittiset päätökset vaikuttavat ilmaston ja maapallon tulevaisuuteen. Me, joilla on mahdollisuus tehdä valintoja, voimme vaikuttaa. Liikkuminen, asuminen ja lämmitys, sähkö, ruoka ovat asioita, joiden kautta valitsemme joka päivä joko sen ilmastoystävällisen tai vähemmän ilmastoystävällisen vaihtoehdon. Yhden ihmisen valinnnat eivät sinänsä maailmanlaajuisesti hetkauta, mutta kuka tahansa voi toimia esimerkkinä isommalle joukolle. Yksi voi myös vaatia muutosta isommalle määrällle, vaikkapa ruokavalinnoilla on jo kuntatasolla omerkitystä, samoin liikennemuodoilla ja energiankäytöllä.

Nyt ulkona on lunta ja pakkasta. Mitä mainioin ulkoilusää. Tulee sellainen olo, että on pakko käyttää tilaisuus hyväksi ja lähteä mäkeen. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan se vielä on mahdollista. Joten pulkka ja liukuri mukaan ja menoksi! Mäenlasku on muuten myös mitä mainioin kuntoilumuoto.

Vanhojen muistelua

Eilen facebook täyttyi abeista, tänään vanhoja tanssivista. Väkisin tuli mieleen omat lukiovuodet. Kaivoin esiin oman kuvani vanhojentanssipäivältä. Ja jälleen kerran jäin miettimään, miten kuva voi valehdella. Hetkellisesti sitä onnistuu näyttämään ryhdikkäältä, koska vaate vaatii sitä. Sitä osaa kantaa itsensä ja pyyhkiä pahimman ahdistuksen kasvoiltaan. Koska ahdistavaa se oli. Meidän aikanamme vanhojen tanssit eivät olleet kilpavarustelua. Mutta jo silloin niissä testattiin ihmisen sosiaalinen asema.

Itse olin hierarkian alapäässä. Yläasteen piina oli jättänyt jälkensä. Lukiossa minua ei enää varsinaisesti kiusattu, mutta olin oppinut olemaan kuin ilmaa. Periaatteeni oli, että jos teen itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, saan olla rauhassa. Lisäksi olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Olin varma, ettei kukaan haluaisi tanssia kanssani ja pelkäsin tanssiharjoituksia, vaikka itse tanssiminen oli minulle helppoa. Toisaalta en ollut tarpeeksi rohkea jättääkseni tanssit väliin, halusin sulautua joukkoon, en erottua.

Joten menin mukaan ja kuten arvelin, sain parikseni rinnakkaisluokkalaisen pojan, jota en tuntenut ollenkaan, mutta jonka tiesin olevan yhtä ulkopuolinen kuin olin itse. Parissani ei sinänsä ollut vikaa, mutta hän sattui olemaan minua puolta päätä lyhyempi. Enää sekään ei haittaisi, mutta tuolloin kehonkuvani oli vähintäänkin vääristynyt ja pidin itseäni uskomattoman kookkaana kaikin puolin. Joten yritin kyyristyä pieneksi ja toivoin epätoivoisesti laihtuvani ennen varsinaista tanssipäivää.

Tämä oli pitkä johdanto ajatuksiin, joita eräs lukemani puheenvuoro herätti. Aiheena oli koulukiusaaminen ja ennen kaikkea sen jälkihoito. Kantava ajatus oli, ettei kiusattua saa jättää selviämään yksin. Voisin milloin tahansa allekirjoittaa tuon ja lisätä, että sama pätee kaikkiin kiusaamista vastaaviin tilanteisiin yhteisöissä. Pahinta ei ole ollut vuosien henkinen väkivalta eikä joukosta eristäminen. Pahinta ei ole ollut edes itsetunnon romahtaminen ja omaan arvottomuuteen uskominen. Pahinta on ollut kantaa kaikkea sitä mukanaan parinkymmenen vuoden ajan. Ne tavallaan hukkaan heitetyt vuodet, joiden aikana vihasi ja vahingoitti itseään eikä luottanut kehenkään. Ne vuodet, joiden ajan sitä uskoi, ettei ole tarpeeksi hyvä ihminen tanssiakseen kenenkään kanssa.

Jos jonkun sisintä on vahingoitettu, tarvitsee tuo joku tukea voidakseen taas uskoa itseensä, muihin ihmisiin ja elämään. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä tärkeämpää tuen saaminen ajoissa on. Itse olin jo teini, mutta silti hylkiön asema oli lyönyt minuun leiman. Lukion ensimmäisellä ja toisella eristin itseni, koska pelkäsin muita ja se aiheutti jatkuvaa lisäkärsimystä. Paranemisen sijaan sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni ja pelkäsin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa aina vain enemmän. Abitalvena tuli yhtäkkiä muutama luokkatoveri ja pari rinnakkaisluokkalaista ja kiskoi minut ulos kuorestani. Heidän ansiostaan viimeisistä kuukausista koulussa jäi lämmin muisto. Yhtäkkiä joku piti ideoitani hyvänä, halusi kuulla mielipiteitäni, kannusti minua luovuuteen ja houkutteli nauramaan. Kiitos teille, jos satutte joskus lukemaan tämän. Tunnistatte kyllä itsenne. Te olitte minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikkei aika enää riittänyt sen kylmän möykyn sulamiseen sisältäni. Siihen tarvittiin vielä vuosia ja yllättäviäkin kohtaamisia.

Koulukiusaaminen otetaan nykyisin onneksi vakavasti, ainakin periaatteessa. Toivon, että tuki sen jälkeen kun itse kiusaaminen on saatu lakkaamaan, muistetaan myös. Kiusattu on usein oppinut itsekin halveksimaan itseään. Hän uskoo sen, mitä toiset hänelle kiusatakseen sanovat. Hän tuntee ansainneensa haukut. Tuosta arvottomuuden tunteesta päästäkseen hän tarvitsee riittävän tuen. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.

Pitkä ja sekava avautuminen. Pehmitetään sitä vanhalla valokuvalla (kuvasta kuvatulla eli laatu sen mukainen.) Vanha minä vuonna 1992.

Tyytyväinen veronmaksaja

Istun uimahallin katsomossa seuraamassa tyttäreni uimakoulua. Uimakoulun tosin järjestää uimaseura Cetus, jonka palveluihin olen tähän mennessä ollut hyvin tyytyväinen, vaikka olin erittäin epäileväinen ennen lapsen ensimmäistä peuhu-uimakoulua. Uimahallia kuitenkin ylläpitää Espoon kaupunki. Normaalisti uin tai vesijuoksen itse uimakoulun aikana. Sarjarannekkeellani maksan 3,5 euroa kerrasta ja pääsen sillä uimaan, saunaan ja suihkuun. Jos ei olisi uimakoulupäivä, pääsisi lapseni maksutta mukaan. Tämän jopa minä pystyn liikkumisesta maksamaan.

Syy siihen, etten tänään ole uimassa, on aamulla poistettu lohjennut viisaudenhammas. Kävin terveysasemalla hammashoidossa. Äärimmäisen taitava ja mukava hammaslääkäri poisti hampaan yhtä taitavan ja mukavan hoitajan avustaessa. Olo on silti aika mukiloitu ja koska minulla on saunakielto, en halua parantumattomana vilukissana mennä altaaseen ollenkaan. Toki hammaslääkäristä tulee aikanaan lasku, mutta se on pieni suhteessa toimenpiteen aiheuttamaan hyötyyn.

Löytäisin esimerkkejä loputtomiin: työpäiväni ajan lapsi oli kunnallisessa päivähoidossa, jota yhä arvostan, vaikka en pidä sen kehityksen suunnasta. Töihin ja sinne hammaslääkäriin kuljin kotikuntani tukemalla joukkoliikenteellä. Uimahallilta palaamme kotiin hyvin hiekotettua kävelytietä pitkin. Kuljemme ensin oman vanhan kouluni ohi, vähän ennen kotia tyttäreni tulevan koulun pihan läpi. Juuri ennen kotiintuloa ohitamme vielä kirjaston.

Joskus potuttaa maksaa veroja. Olisi mukavaa saada vähän enemmän palkastaan suoraan käteen. Mutta jos hetkeksikään pysähdyn miettimään mitä kaikkea niillä verorahoilla tehdään, olen taas nopeasti iloinen ja tyytyväinen veronmaksaja.

Olen saanut koulutuksen, terveydestäni ja hyvinvoinnistani on pidetty huolta. Saan elää maassa ja kaupungissa, joissa on turvallista. Pystyn liikkumaan kodin ja muiden paikkojen välillä myös ilman omaa autoa. Kun lukuhimo iskee, voin kävellä kirjastoon ja lainata kasan lukemista. Minun on ollut hyvä kasvaa täällä Espoossa. Haluan pitää huolen siitä, että myös tyttärelläni ja muilla tulevien sukupolvien edustajilla on samat mahdollisuudet. Että heidänkin ikäsillään on mahdollisuus kouluihin, terveydenhuoltoon, liikuntaan ja kulttuuriin vanhempien varakkuudesta riippumatta. Että tulevassa sote-maailmassa ja jatkuvien leikkausten keskellä muistetaan se hyvä, mitä verovaroilla tehdään ja mietitään päätöksiä ihminen ja ihmisen hyvinvointi edellä.

Taas kerran varhaiskasvatus

Tai kutsukaa sitä minun puolestani päivähoidoksi, ihan miten vain. Joka tapauksessa aletaan olla taas lähellä lasten säilömistä, vaikka kehityksen suunnan pitäisi olla päinvastainen.

Luin juuri Meidän perhe -lehdestä heidän kyselystään, johon vastasi satoja päiväkotien työntekijöitä. Vastaajien kanta oli selvä: jo ennestään äärimmilleen venytetyille resursseille varhaiskasvatukseen kohdistuneet säästö- ja leikkaustoimenpiteet olivat liikaa. Lasten turvallisuutta ei voida enää taata eikä laadukkaasta varhaisksvtuksesta ole puhettakaan.

Olen kymmenen vuoden aikana tarkastellut päiväkotien elämää kolmesta eri näkökulmasta. Ensin sijaistin päiväkodeissa kolmen vuoden ajan. Sitten toimin pari vuotta Espoon suomenkielisen opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä ja puheenjohdin vuoden tuolloin perustettua varhaiskasvatusjaostoa. Viimeiset viisi vuotta olen ollut päiväkotilapsen vanhempi. Koko ajan olen turhautuneena hakannut päätäni seinään, kun olen suu vaahdossa selittänyt, ettei tilanne todellisuudessa ole yhtä auvoinen kuin paperilla. Se, että lapsia ja suhdelukuja lasketaan aamusta iltaan ja lain myöntämiä poikkeuksia luvuissa luetaan kuin piru raamattua ja käytetään hyväksi jokainen porsaanreikä ei ole tehokkain keino tilanteen korjaamiseksi. Tehokas keino tehostaa se toki on, mutta päiväkodeissa on kyllä nyt tehostettu jo tarpeeksi!

Päiväkodeissamme työskentelee motivoitunutta ja sitoutunutta porukkaa. Mutta kuinka kauan vielä? Kun aika ja kädet riittävät juuri ja juuri lasten pitämiseen hengissä, ei voi olettaa, että henkilökunnan motivaatio olisi enää huipputasoa. Espoossa pahimmat leikkaukset saatiin torjuttua, mutta kuinka kauan vielä? Kuka jaksaa muutenkin raskaassa työssä, kun koko ajan joutuu miettimään milloin omaa työtä taas kerran vaikeutetaan uusilla leikkauksilla? Ryhmät ovat liian täynnä, vaikka paperilla suhdeluvut näyttävät vallan mainioilta. Toki kokonaisen ison päiväkodin laskelmissa kaikki voi näyttää hyvältä, mutta yksittäisessä ryhmässä saattaa silti olla huutava pula käsistä. Tämä oli se seikka, joka minut sai niin turhautuneeksi päätöksenteossa: tiesin, mikä tilanne todellisuudessa oli kentällä, mutta jouduin silti toteamaan, että ne luvut, joita meille lautakunnassa esitettiin olivat oikein. Luvut ovat teoriaa, todellisuutta ovat ylitäydet lapsiryhmät ja uupuva henkilökunta. Silti meille jatkuvasti esitellään lehdissäkin kiittäviä lukuja vanhemmille tehdyistä kyselyistä.

Yhteen tällaiseen kyselyyn olen toistaiseksi päässyt vanhempana vastaamaan. Silloin asuimme Helsingin puolella ja sikäläinen tilanne päivähoidossa oli vielä pahempi. Ikävin oli vaihe, jossa vajaa kolmivuotiaani siirrettiin kahden päivän varoitusajalla 3-6 -vuotiaiden lasten ryhmään, jossa oli 27 lasta enintään 21:lle suunitelluissa tiloissa ja vain kolme aikuista ensimmäisten kolmen viikon ajan. Tapaus ei ollut ainoa laatuaan, mutta siitä huolimatta vanhemmille suunnatussa kyselyssä vastaukset olivat kiittäviä. Kyselyssä ei nimittäin kysytty mitään noista vaikeista asioista! Jokainen joskus kyselytutkimusta tehnyt tietää, että tulosten manipuloiminen kysymyksenasettelulla on äärimmäisen helppoa. Tuossa varhaiskasvatuskyselyssä monivalintakysymykset käsittelivät sitä, kuinka henkilökunta kohtaa lapsen, kuinka henkilökunta kohtaa vanhemmat, kuinka ystävällistä henkilökunta on, kuinka paljon henkilökunta tekee lapsen yksilöllisyyden eteen jne. Kysymyksenasettelu oli sellainen, että heikommat arvosanat olisivat olleet ihanan ja sitoutuneen henkilökunnan parjaamista. Anonyymin vastaamisen kanssakin on hieman niin ja näin, jos lapsen päiväkoti ja ryhmä kuitenkin pitää nimetä. Itse toki avauduin hyvin teräväsanaisesti avoimissa osioissa sekä tilaongelmista että laittomista henkilökuntamitoituksista, mutta julkisuudessa tuolloinkin hehkutettiin vain valintakysymysten korkeaa keskiarvoa.

Yritin tässä ehkä vähän tuoda esille päättäjien vaikeaa tehtävää. Jos kaikki toimii lakipykälien mukaisesti eikä kaupunkin ole sisäisesti säätänyt esim. väljempää henkilökuntaresurssia, on hyvin vaikeaa päästä käsiksi ongelmiin päätöksenteon hetkellä. Jos en olisi itse tuolloin päättäjänä työskennellyt päiväkodeissa, olisin uskonut kaiken olevan vallan mainiosti. Tämä ei tarkoita, etteikö pitäisi edelleen pitää meteliä. Päinvastoin: juuri me vanhemmat voimme korottaa ääntämme ja vaatia muutosta ajatustapoihin. Henkilökunnan on tehtävä työnsä niissä puitteissa, jotka heille on asetettu. Me vanhemmat voimme olla tyytymättä oloihin, voimme vaatia lapsillemme parempaa. Voimme pitää huolen siitä, että yhä useamman päättäjän silmät aukeavat ja he tajuavat, ettei tilanne voi jatkua tällaisena. Ei leikata enää yhtään varhaiskasvatuksesta. On äärimmäisen typerää säästää lapsista eli tulevaisuudesta!