Vanhojen muistelua

Eilen facebook täyttyi abeista, tänään vanhoja tanssivista. Väkisin tuli mieleen omat lukiovuodet. Kaivoin esiin oman kuvani vanhojentanssipäivältä. Ja jälleen kerran jäin miettimään, miten kuva voi valehdella. Hetkellisesti sitä onnistuu näyttämään ryhdikkäältä, koska vaate vaatii sitä. Sitä osaa kantaa itsensä ja pyyhkiä pahimman ahdistuksen kasvoiltaan. Koska ahdistavaa se oli. Meidän aikanamme vanhojen tanssit eivät olleet kilpavarustelua. Mutta jo silloin niissä testattiin ihmisen sosiaalinen asema.

Itse olin hierarkian alapäässä. Yläasteen piina oli jättänyt jälkensä. Lukiossa minua ei enää varsinaisesti kiusattu, mutta olin oppinut olemaan kuin ilmaa. Periaatteeni oli, että jos teen itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, saan olla rauhassa. Lisäksi olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Olin varma, ettei kukaan haluaisi tanssia kanssani ja pelkäsin tanssiharjoituksia, vaikka itse tanssiminen oli minulle helppoa. Toisaalta en ollut tarpeeksi rohkea jättääkseni tanssit väliin, halusin sulautua joukkoon, en erottua.

Joten menin mukaan ja kuten arvelin, sain parikseni rinnakkaisluokkalaisen pojan, jota en tuntenut ollenkaan, mutta jonka tiesin olevan yhtä ulkopuolinen kuin olin itse. Parissani ei sinänsä ollut vikaa, mutta hän sattui olemaan minua puolta päätä lyhyempi. Enää sekään ei haittaisi, mutta tuolloin kehonkuvani oli vähintäänkin vääristynyt ja pidin itseäni uskomattoman kookkaana kaikin puolin. Joten yritin kyyristyä pieneksi ja toivoin epätoivoisesti laihtuvani ennen varsinaista tanssipäivää.

Tämä oli pitkä johdanto ajatuksiin, joita eräs lukemani puheenvuoro herätti. Aiheena oli koulukiusaaminen ja ennen kaikkea sen jälkihoito. Kantava ajatus oli, ettei kiusattua saa jättää selviämään yksin. Voisin milloin tahansa allekirjoittaa tuon ja lisätä, että sama pätee kaikkiin kiusaamista vastaaviin tilanteisiin yhteisöissä. Pahinta ei ole ollut vuosien henkinen väkivalta eikä joukosta eristäminen. Pahinta ei ole ollut edes itsetunnon romahtaminen ja omaan arvottomuuteen uskominen. Pahinta on ollut kantaa kaikkea sitä mukanaan parinkymmenen vuoden ajan. Ne tavallaan hukkaan heitetyt vuodet, joiden aikana vihasi ja vahingoitti itseään eikä luottanut kehenkään. Ne vuodet, joiden ajan sitä uskoi, ettei ole tarpeeksi hyvä ihminen tanssiakseen kenenkään kanssa.

Jos jonkun sisintä on vahingoitettu, tarvitsee tuo joku tukea voidakseen taas uskoa itseensä, muihin ihmisiin ja elämään. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä tärkeämpää tuen saaminen ajoissa on. Itse olin jo teini, mutta silti hylkiön asema oli lyönyt minuun leiman. Lukion ensimmäisellä ja toisella eristin itseni, koska pelkäsin muita ja se aiheutti jatkuvaa lisäkärsimystä. Paranemisen sijaan sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni ja pelkäsin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa aina vain enemmän. Abitalvena tuli yhtäkkiä muutama luokkatoveri ja pari rinnakkaisluokkalaista ja kiskoi minut ulos kuorestani. Heidän ansiostaan viimeisistä kuukausista koulussa jäi lämmin muisto. Yhtäkkiä joku piti ideoitani hyvänä, halusi kuulla mielipiteitäni, kannusti minua luovuuteen ja houkutteli nauramaan. Kiitos teille, jos satutte joskus lukemaan tämän. Tunnistatte kyllä itsenne. Te olitte minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikkei aika enää riittänyt sen kylmän möykyn sulamiseen sisältäni. Siihen tarvittiin vielä vuosia ja yllättäviäkin kohtaamisia.

Koulukiusaaminen otetaan nykyisin onneksi vakavasti, ainakin periaatteessa. Toivon, että tuki sen jälkeen kun itse kiusaaminen on saatu lakkaamaan, muistetaan myös. Kiusattu on usein oppinut itsekin halveksimaan itseään. Hän uskoo sen, mitä toiset hänelle kiusatakseen sanovat. Hän tuntee ansainneensa haukut. Tuosta arvottomuuden tunteesta päästäkseen hän tarvitsee riittävän tuen. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.

Pitkä ja sekava avautuminen. Pehmitetään sitä vanhalla valokuvalla (kuvasta kuvatulla eli laatu sen mukainen.) Vanha minä vuonna 1992.