Tuli lunta. Ei vain muutamaa hiutaletta, vaan ihan kunnolla lunta, josta pystyy rakentamaan lumiukkoja, linnoja, luolia. Joka mahdollistaa hyytävän kimakan kiljumisen pulkkamäessä ja luo jopa toiveita suksille pääsemisestä. Tätä on odotettu.
Kun kuusivuotiaani käänsi innosta hehkuvat punaposkiset kasvonta minua kohden ja kysyi: "Pysyyköhän tämä vielä viikonloppuun asti?" tunsin piston sydämessäni. Eivät ne omankaan lapsuuden talvet aina satumaisen valkoisia olleet, mutta silti lumeen saattoi luottaa. Ensimmäiset hiihtokelittömät talvet täällä etelässä minun elinaikanani olivat ne muutamat 1990-luvun alun jäätalvet. Silloinkin yleensä pääsi edes joskus pulkkailemaan. (Kyllä, pulkkailin teininäkin toisinaan.) Kaksi viimeistä talvea ja tämä nykyinen, ne jotka lapseni muistaa, ovat olleet lähinnä märkiä. Lunta on satanut muutamaksi päivaksi kerrallaan silloin tällöin. Pakkanen on kestänyt samoin muutaman päivän kerrallaan eikä sitä ole yleensä seurannut suojakeli vaan keväinen tai syksyinen vesisade. Menisi ehkä normaalin vaihtelun piikkiin, jos ei koko maapallon keskilämpötila olisi noussut huimaa vauhtia. Ilmastonmuutos jyrää.
Olen kesän lapsi. Rakastan lämpöä ja aurinkoa, luonnovesiä ja pikkulintuja, kukkivia kasveja ja tuoreita mansikoita, koivun tuoksua ja perhosia. Silti rakastan myös neljää vuodenaikaamme. Yksi syy palata Keski-Euroopasta tänne pohjolaan olivat ne monen ihannoimat keskieurooppalaiset talvet. Inhosin niitä! Palelin lokakuusta maaliskuuhun, koska aina oli märkää ja lämpötila vähän nollan jommalla kummalla puolella. Kunnon pakkasilla on helppo pukeutua lämpimäsit ja sitten pärjää. Mutta kylmänkostea tunkeutuu luihin ja ytimiin, ihan sama mitä ihmisellä on päällään. Ja nyt meidänkin talvemme ovat muuttumassa yhä enemmän sellaisiksi.
Ilmastonmuutos on tosiasia, jota ei enää voi perustellusti kiistää. Osa maapallosta muuttuu elinkelvottomaksi kuivuuden takia, osa veden kohoamisen seurauksena napajäätiköiden sulaessa. Tasan eivät käy onnen - tai vesistöjen - lahjat. Samat henkilöt (usein, eivät toki aina tai kaikki), jotka edelleen yrittävät kiistää ilmastonmuutoksen, ovat sitä mieltä, etteivät ihmiset maapallolla saisi liikkua. Eivät saisi lähteä etsimään alueita, joilla vielä pystyy elämään, koska on mahdollista kasvattaa ravintoa tai alueita, jotka eivät ole katoamassa veden alle.
Meidän täällä Euroopan pohjoislaidalla on ollut pitkään helppo sulkea halutessamme silmämme muutoksilta. Eihän tänne asti kukaan tule, onhan meillä pohjavesivarantomme, eiväthän täällä tulvat ja hirmumyrskyt hävitä kaupunkeja. Nyt, kun liikehdintä on vilkastunut, kun ihmisten on pakko päästä vanhoilta kotiseuduiltaan pois, tekee monelle tiukkaa ymmärtää, että tämä on kehityksen suunta. Tällä hetkellä paetaan enemmän konflikteja, mutta nälänhätä on taas tosiasia kuivuuden piinaamilla alueilla. On turha vierittää vastuuta kehittyville maille ja väittää, ettei meidänkään tarvitse tehdä mitään, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.
Jokainen itse voi toimia, koska omat valinnat ja toisaalta jo kuntatasolla poliittiset päätökset vaikuttavat ilmaston ja maapallon tulevaisuuteen. Me, joilla on mahdollisuus tehdä valintoja, voimme vaikuttaa. Liikkuminen, asuminen ja lämmitys, sähkö, ruoka ovat asioita, joiden kautta valitsemme joka päivä joko sen ilmastoystävällisen tai vähemmän ilmastoystävällisen vaihtoehdon. Yhden ihmisen valinnnat eivät sinänsä maailmanlaajuisesti hetkauta, mutta kuka tahansa voi toimia esimerkkinä isommalle joukolle. Yksi voi myös vaatia muutosta isommalle määrällle, vaikkapa ruokavalinnoilla on jo kuntatasolla omerkitystä, samoin liikennemuodoilla ja energiankäytöllä.
Nyt ulkona on lunta ja pakkasta. Mitä mainioin ulkoilusää. Tulee sellainen olo, että on pakko käyttää tilaisuus hyväksi ja lähteä mäkeen. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan se vielä on mahdollista. Joten pulkka ja liukuri mukaan ja menoksi! Mäenlasku on muuten myös mitä mainioin kuntoilumuoto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti