Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.
Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.
Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella? Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.
Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.
Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".
