Iltakävely lintutornille

Kevät on ollut kylmä ja viime aikoina myös sateinen. Ei ole erityisemmin huvittanut lähteä enää työpäivien jälkeen ulkoilemaan. Ei varsinaisesti olisi tänäänkään huvittanut, mutta vihdoinkin oli aurinkoista, joten päätin pakottaa itseni vielä liikkeelle. Lapsihan olisi aina lähdössä, itse välillä jarruttelen. Kyllä kannatti lähteä!

Suuntasimne Hanikan lintutornille. Koko luontopolun kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päätimme tarkastaa tilanteen lintukaislikossa.

Pitkospuita pitkin tornille, vielä ei paljoa viherrä. 

Auringosta huolimatta oli viileää, kesä tuntuu kaukaiselta haaveelta tällaisessa pitkäksi venyneessä alkukeväässä. Mutta lintujen laulu oli vuodenaikaan sopivan villiä ja kyllä muitakin kevään merkkejä on jo näkyvissä.

Linnuista ja luonnonrauhasta nauttimassa.

Kaislikko oli jo sakeanaan vesilintuja. Juuri nyt, kun uusi kaislikko ei vielä ole kasvanut, pääsee lintuja näkemäänkin pesissään. Ei niin, että yhtäkään tunnistaisin, varsinkaan vastavaloon ilman kiikaria (noh, en kyllä tunnistaisi kiikarillakaan katsottuna), mutta kiva niitä on silti seurailla.

Näkyy siellä jo jotain vihreää, kun oikein tarkasti katsoo.

Kun pienen evästauon jälkeen lähdimme takaisin kotiin päin, totesimne, että kyllä kevät etenee, vaikkakin hyvin hitaasti. Joissakin pensaissa silmut ovat jo isoja ja polkujen varrelta löytyy jo sekä sini- että valkovuokkoja. Vähän kärsivällisyyttä tämä vielä vaatii, mutta kyllä maailma tästä vielä keväisen vihreäksi muuttuu!

Lapsi ja elämykset

Muistan, kun olin 1,5-vuotiaan kanssa Korkeasaaressa. Lapsi katseli eläimiä kohteliaan välinpitämättömästi, muttei jaksanut innostua yhdestäkään. Kunnes tulimme altaalle, jossa uiskenteli hoidossa oleva loukkaantunut laulujoutsen. Sitä katsoimme sitten vartin ajan. Kotona juttua riitti myös lokista, joka oli kärkkynyt eväitämme niitä syödessämme. Vuoden kuluttua kovin hitti samassa kohteessa oli maatiaiskukko. Kyllä kannatti maksaa sisäänpääsymaksut!

Naantalin Muumimaailmassa ensimmäisellä käynnillä kolmivuotias piti ehdottomasti kiinnostavimpana asiana uimarannan sorsia ja kiukkuista kyhmyjoutsenta. Linnanmäeltä jäi samana kesänä parhaiten mieleen jäätelönsyönti.

Kun olimme viime marraskuussa kokouksen takia Rovaniemen Santa Parkissa, piti viisivuotias kyllä näkemästään. Mutta ainoa asia, josta vielä kotonakin on puhuttu, oli tuikitavallinen putkiliukumäki.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun tänään puhuin lapsen ympäri lähtemään edes melkein hyväntuulisena mukaan tallille seuraamaan harjoitusesteratsastuskilpailuja. Lapsi innostuikin ja halusi nähdä tuttujen ponien hyppäävän. Jäi ponit lopulta näkemättä, mutta kivaa oli silti. Kun nimittäin kysyin, mikä oli hauskinta, tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kun me keikuttiin metsässä laudan päällä K:n kanssa!" Ensi kerralla en edes yritä tehdä ratsastuskilpailuista mielenkiintoista katsottavaa, vaan markkinoin koko jutun paremmin: "Mennään tallille, pääset metsään leikkimään."

Milloinkohan tällainen äiti-ihminen oppii, ettei lapselle tarvitse järjestää isoja elämyksiä, vaan ne parhaiten mieleen jäävät jutut ovat ihan arkisia, lapsen mittakaavassa kuitenkin vähän erilaisia kuin yleensä. Oli se sitten Lintsillä nautittu jätski tai metsässä telmimistä uuden kaverin kanssa.

Omenat ja puut

Hiljainen iltapäivä Puropuistossa. Istun keinussa ja katselen, kuinka tyttäreni ottaa viereisessä keinussa aina vain kovemmat vauhdit.
-Katso äiti, mä hyppään!
Ja lapsi lentää halki ilman. Huh, hyvin meni vielä tälläkin kerralla, ajattelen ja puren huultani, etten käskisi varomaan. Pitäähän lapsen antaa kokeilla. Mutta mistä ihmeestä tuo hinku päästä kovempaa, korkeammalle, nopeammin, vaarallisemmin oikein tulee? Itsehän voin huonosti jo pienissä vauhdeissa tavallisessa keinussa, olen kai aina voinut. Olenhan myös luonnostani melko varovainen. Kyllä on omena pudonnut kauaksi puusta.

Vai onko sittenkään? Alan kaivella muistiani. Ja kas mitä sieltä löytyykään, kun annan muistojen heräillä. Löytyy pieni tyttö, joka itsepäisesti kiipesi aina korkeimmille jääkasoille, vaikka olisi tullut alas naama edellä. Löytyy lapsi, joka kiipesi niin ylös vanhaan mäntyyn kuin pääsi, vaikkei ehkä tiennytkään miten pääsisi taas alas. Lapsi, joka odotti kiihkeästi kasvamistaan, jotta saavuttaisi vaaditun iän huvipuiston hurjimpiin laitteisiin. Tyttö, joka tahtoi voittaa kotipihan poikalauman keinusta hyppäämisen pituuskilpailussa eikä välittänyt, vaikka liian kovista vauhdeista alastulo teki kipeää. Sama lapsi halusi myös kokeilla kahdella voltilla alastuloa rekkitangolta, vaikkei oikeasti osannut tehdä yhtäkään volttia. Väliäkö sillä, että pään kolauttaminen puutolppaan sai näkemään tähtiä. Milloin tuo kaikki katosi niin, että jo pienet vauhdit tavallisessa keinussa saavat voimaan pahoin? Vai onko se vain harjoituksen puutetta?

Pitäisi ehkä kokeilla, tuumin ja potkaisen keinun vauhtiin. Tämähän on hauskaa.
- Äiti mitä sä teet? kysyy lapsi.
- Mä hyppään, vastaan ja lennän.
Ehkä se omena on sittenkin päätynyt ihan oikean puun juurelle.

Vaalitulostuumailua

Ensin pitää todeta yleisellä tasolla, että huikean hienosti meni! Sekä kunnallisesti että valtakunnallisesti reilu nousu lämmittää mieltä. Neljä lisäpaikkaa Vihreille Espoossa, mieletöntä! Saimme todella osaavan ja fiksun uuden valtuustoryhmän, jossa sopivasti yhdistyvät kokemus ja uudet kasvot. Onnittelut kaikille hienosta vaalituloksesta!

Sitten sinne henkilökohtaiselle puolelle. Ensin totean kliseisesti, mutta en ironsesti, että aivan aluksi haluaisin kiittää. Kiittää teitä, jotka luotitte ja annoitte äänenne minulle. Kiittää teitä, jotka uskoitte minuun ja suosittelitte ystävillennekin. Ilman teitä ei olematon kampanjani olisi ollut tämänkään veroinen. Tiesin jo alunperinkin, ettei minulla ole varaa mainostaa. Kuvittelin, että voisin korvata osan mainonnasta ahkeralla jalkatyöllä turuilla ja toreilla. Väärin kuviteltu. Kampanja-aikaan sattui muutaman yhdistyksen kokoukset viikonlopuille ja arkisin taas tämä kymmenen tunnin pala, jonka työ matkoineen vie, on liian suuri, jotta sen jälkeen voisi vielä kampanjoidakin. Sen ylijäävän ajan tarvitsee nimittäin lapseni. Kuusivuotias ei ymmärrettävästi jaksa kovin kauan seisoskella teltalla kuuntelemassa, kun äiti juttelee ihmisten kanssa, vaan kaipaa pitkien päiväkotipäivien ja isovanhemmilla hoidossa olemisen vastapainoksi rauhallista aikaa kahden kesken. Niinpä ainoa, mitä ehdin tehdä, oli blogitekstien näpyttely puhelimella bussissa työmatkan aikana. Se on yllättävän hauskaa, jatkan ehdottomasti! Mutta ei riitä yksinään vaalimenestykseen, kun en ole mikään blogijulkkis tai muuten valmiiksi tunnettu henkilö.

Toinen, mikä minulta puuttuu, ovat harrastus- ja lapsiperhekontaktit kotialueella. Muutin takaisin Soukkaan vasta 1,5 vuotta sitten. Vaikka minulla on alle kouluikäinen lapsi, en tunne muita sen ikäisten vanhempia kuin kourallisen, koska emme eläneet täällä vauva- ja puistoelämäaikana. Tunnen siis vain muutamia kasvoja päiväkodista, koska emme nykyäänkään ehdi puistoilla kuin viikonloppuisin. Varsinainen verkostoituminen on edessä vasta ensi syksynä, kun lapsi aloittaa eskarin. Itsekin aion joka tapauksessa taas alkaa harrastaa enemmän, joten voin tulevina vuosina näitäkin reittejä pitkin osoittaa yhä useammalle henkilökohtaisesti olevani luotettava ja tarmokas.

Tietysti minulta puuttui myös tukiryhmä ja draivi ympäriltä. Halukkaita apureita olisi ollut (kiitos rakkaat ystävät!), mutta ilman esitteitä ja jalkautumista on ketään vähän vaikea mainostaa. Mutta ei se mitään, neljän vuoden päästä aloitetaan ajoissa ja kunnolla!

Sitten se vaikeimmin tunnustettava osuus: minua myös vähän pelotti kampanjoida. Olisin kovasti halunnut valtuustoon, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin elämämme järjestänyt, jos kuukauteen olisi tullut monta pitkään kestävää iltakokousta lisää. Espoo on tunnettu pitkistä kokouksistaan niin valtuustossa kuin lautakunnissa. Kuinka usein en olisi ollut laittamassa lastani nukkumaan? Kuka sen olisi tehnyt? Miten lapsi olisi sopeutunut? Ajattelin, että näissä vaaleissa lapseni on jo iso. Mutta ei kuusivuotias ole iso. Häntä ei tulevinakaan vuosina olisi voinut jättää kotiin yksin kokousilloiksi, ei vaikka lapsi itse haluaisi. Hän on jo pitkän työmatkani takia paljon hoidossa. Mitä hoitoiltojen lisääminen olisi tehnyt suhteellemme? Jätin edelliset kuntavaalit väliin, koska ajattelin lapseni olevan liian pieni, mutta nyt oma nälkä vaikuttamiseen oli jo kova, joten väitin itselleni, että hän pärjää kyllä jo. Pärjäisihän hän, jos olisi pakko ja jos kyse olisi vain kokouksista. Kun kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, johon kuuluvat myös pitkät työpäiväni ja niiden takia tarvittava hoito, ei olisi enää reilua lasta kohtaan vaatia häntä ymmärtämään vielä tiheään toistuvia iltakokouksiakin. Seuraavien vaalien aikana se olen minä, joka istuu iltaisin yksin kotona soittelemassa kavereiden kanssa tai harrastamassa huitelevan lapsensa perään. Silloin tilanne on aivan toinen. Kismittää myöntää, että totaaliyksinhuoltajuus olisi peruste olla osallistumatta, mutta kyllä se vain on. Ei aina eikä kaikilla, mutta tässä meidän tämänhetkisessä tilanteessamme kyllä.

Tiedän kyllä, että kampanjakaan ei välttämättä tuo hurjaa äänimäärää. Mutta uskallan ensi kerralla silti kokeilla. Vuoden 2008 vaaleissa en kampanjoinut ollenkaan henkilökohtaisesti, mutta olin jatkuvasti kadulla tekemässä yhteistä kampanjaa. Sain lopulta yli 500 ääntä ja menin heittämällä valtuustoon. Mutta vuodet ja kauden katkeaminen tuolloin kesken ovat tehneet tehtävänsä eikä selvästikään pelkoa (tai toivoa) tuollaisesta yllätyksestä enää ole. Joten ensi kerralla yritetään täysillä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään pettynyt. Normaalisti ensikertalaiselle 135 ääntä varmasti riittäisivät, ainakin näin vaatimattomalla panoksella. Mutta jos taustalla on vanha todella kova tulos, kaihertaa pudotus silti, vaikka tiedostaisi realiteetit kuinka hyvin. Nyt olin toivonut ihmettä, joka toisi 50-100 ääntä enemmän, jotta olisin paremmassa asemassa luottamuspaikkajaossa. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä puoli tässä on se, että tahto toimia on edelleen olemassa ja nälkä vaalien suhteen on nyt kovempi kuin koskaan. Neljän vuoden kuluttua tempaistaan, sillä välin jatkan taustalla toimintaa meille kaikille entistä paremman Espoon eteen. Ja vielä kerran kiitos teille, jotka uskoitte ja luotitte!

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!

Keidas kerrostalojen juurella

Parasta Espoossa on pikemminkin parasta Espoonlahdessa, tai jopa parasta Soukassa. Itselleni kaikista tärkein paikka on se, jossa voi tuntea olevansa kaukana kaupungista, vaikka bussilla pääsee Helsingin keskustaan alle puolessa tunnissa. Siellä voi istua nauttimassa kevätauringosta aikaisemmin kuin muualla, koska laaksossa on aina vähän lämpimämpää. Siellä voi kuulla hevosten hirnahtelevan, koirien telmivän ja nuorten ihmisten jakavan ilojaan ja surujaan. Siellä olin teininä enemmän kotonani kuin edes kotona ja vietin aikaa enemmän kuin koulussa konsanaan. Tuolloin sen nimi oli vielä Lounaisrannikon ratsastuskoulu, nykyisin Espoonlahden ratsastuskoulu.

Jo vuodesta 1974 ratsastuskoulu on toiminut nykyisen urheilupuiston reunalla. Vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten urheilupuiston osuus oli vähäinen. Oli uimahalli ja jalkapallokenttä, uimahallin vieressä tekojäärata talvisin, tenniskenttä kesäisin. Tuolloin Soukanlaakso oli vihreä keidas, piilossa kerrostaloalueen alapuolella. Mutta jo silloin ratsastuskoulu tarjosi monelle mahdollisuuden harrastaa, mahdollisuuden kasvaa liikunnalliseen elämäntapaan, mahdollisuuden tutustua eläimiin, mahdollisuuden harjoitella yhteisöllisyyttä ja toimimista eri ikäisten ja eri lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Minulle itselleni ratsastuskoulu, tuttavallisemmin Soukan talli, tarjosi kaikkea tätä ja vielä enemmänkin, se antoi minulle ensimmäisen ammattini ja kasvatti minusta ihmisen.

Keidas keskellä kaupunkia, Lippulaivalle on matkaa noin 700 metriä, jäähallille ehkä 400, Espoolahden koululle muutama sata metriä. Lähin asuintalo sijaitsee alle sadan metrin päässä. Kuva Mette Jensen

Ratsastus leimataan helposti hevoshullujen pikkutyttöjen puuhasteluksi. Se, että maailmalla huippujen joukossa on sekä miehiä että naisia ja että ratsastus on yksi harvoista olympialajeista, joissa naiset ja miehet kilpailevat tasavertaisina samoissa sarjoissa, ei riitä vakuuttamaan epäilijöitä lajin urheilullisuudesta tai siitä, että ratsastus sopii myös pojille. Tämä näkyy urheilulajien tukemisessa: "poikien lajeille" tulee tukea sekä kunnissa että valtakunnallisesti. "Pikkutyttöjen ponileikit" taas ovat yksityisen rahan varassa eli kustannukset katetaan kokonaisuudessaan talliyrittäjien ja asiakkaiden lompakoista. Maailmalla on toisenlaisiakin malleja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kuntien tukemat ratsastusseurat pyörittävät ratsastuskoulutoimintaa. Meillähän ratsastusseurat ovat pääasiallisesti kilpailuorganisaatioita. Maissa, joissa kunnat tukevat ratsastusurheilua, onkin sen harrastaminen kaikille mahdollista. Meillä ratsastus ei valitettavasti ole vieläkään päässyt irti eliittilajin leimastaan eikä tule pääsemäänkään ennen kuin harrastusmaksut ovat sellaisia, että pienituloisemmankin on mahdollista kustantaa lapselleen ratsastuskurssi. Usein tallit näistä syistä sijaitsevat suhteellisen kaukana asutuskeskuksista eivätkä ole saavutettavissa julkisella liikenteellä. Siksi on tärkeää, että tällaisia helposti saavutettavia paikkoja on, ne tasa-arvoistavat mahdollisuuksia harrastaa. Itse en olisi saanut kyytiä talleille monta kertaa viikossa, perheelläni ei ollut sellaiseen mahdollisuutta. Kiitos Soukan tallin mainion sijainnin pääsin harrastamaan kävellen.

Tallialueen ohi ja poikki kulkee satoja ulkoilijoita päivittäin. Monelle kaupunkilaislapselle tarhassa ulkoileva hevonen on ensimmäinen kosketus kotieläimiin. Kävelijät ja lenkkeilijät reippailevat laakson luonnonläheisyydessä. Urheilupuistossa lastensa treenien ja pelien loppumista odottelevat vanhemmat nauttivat idyllisestä ympäristöstä. Laakso urheilualueineen ja talleineen on siis monelle merkityksellinen hengähdyspaikka. Miten se sitten on vaikuttanut meihin, jotka olemme viettäneet siellä enemmänkin aikaa?

Ratsastus on urheilua. Se totisesti pitää kunnon hyvänä. Haastan täten jokaisen, joka tämän kyseenalaistaa, kokeilemaan itse. Hevonen toki on se, joka juoksee, mutta ilman ratsastajan lihastyötä ei hevonen kulje mihinkään. Jo se, että pysyy kyydissä liikkuvan hevosen selässä, vaatii sekä lihaskuntoa että kestävyyttä. "Puuhastelevat tallitytöt" muuten ovat yleensä koulussa niitä, jotka pärjäävät liikuntatunneilla hyvin kaikissa kestävyyslajeissa, vaikka eivät esim. juoksua harrastaisikaan. Ratsastamisen lisäksi tallilla tulee helposti kuljettua kymmeniätuhansia askelia päivittäin.

Ratsastus on toimintaa elävän eläimen kanssa. Se vaatii rauhallisuutta, hermojen hallintaa, empatiakykyä, ennakointitaitoa, jämäkkyyttä ja sisua. Hevonen on luonnossa pakoeläin. Jotta tällaisen joka risahdusta kuuntelevan viisisataakiloisen eläimen pystyy pitämään hallinnassaan, on molemminpuolisen luottamuksen lisäksi omattava kaikkea edellämainittua. Minulle kärsimättömälle ja malttamattomalle henkilölle hevoset ovat opettaneet varsinkin kärsivällisyyttä, kasvattaneet tajuamaan, ettei kaikkea voi tehdä tai saada heti. Ja toisaalta sen, että vaikka mikä on mahdollista, jos vain jaksaa tehdä asioiden eteen töitä. Jos hevosesta - tai mistä tahansa eläimestä- on luvannut huolehtia, se on myös tehtävä. Vastuunkantoa oppii siis väkisinkin kaiken muun sivutuotteena.

Urheilun ja eläimen lisäksi tallillla on yhteisö. Ratsastus on kaikenikäisten laji, nyt itse keski-ikäisenä se tajuaa vielä paremmin kuin nuorempana. Tallilla ikä menettää merkityksensä. Kymmenen- ja viisitoistavuotiaat voivat touhuta tasavertaisina, samoin viisitoista- ja viisikymmenvuotiaat.  Yhteisö opettaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Vaikka joka paikassa, missä on paljon teinityttöjä, on draamaa vaikka muille jakaa, eikä yhteydenotoilta vältytä, on porukka ja sen yhteishenki kuitenkin monelle se läpi murrosiän kantava kokoava voima. Joukkuelajeja usein kehutaan tiimihengen ja yhteenkuuluvuuden takia enkä missään tapauksessa lähde tätä kiistämään. Pelaahan veljenikin edelleen aikuisena samalla jengillä jalkapalloa kuin lapsuudessaan, vaikka on välissä ehtinyt asua vuosia ulkomaillakin. Sen sijaan väitän, että myös yksilölajeissa voi muodostua tiimihenkeä, vaikka jokainen porukassa kilpaileekin toistaan vastaan. Tallilla oli myös aina turvallisia aikuisia läsnä ja valmiina puuttumaan tilanteisiin, jos nuoruuden pöljäilyt uhkasivat riistäytyä käsistä.

Nyt olen keski-ikäinen ja asun taas niin lähellä, että tallilla käymisestä on tullut osa arkeani. On hauska huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet. Yhtä luontevasti kuin itse teininä moikkasin senioriratsastajia kaupassa törmätessämme, tervehtii nyt minua tallilta tuttu nykyteini. Toiset asiat ovat muuttuneet. Hevoset, joiden edeltäjän poukkoilivat säikähdyksestä jalkapallokentän hurraahuudoista, eivät enää lotkauta korvaansa laajenneen urheilupuiston äänille. On totuttu yhteiseloon. Parasta on, että olen taas yhteisössäni. Samat ystävät parinkymmenen vuoden takaa, ne joiden kanssa on pidetty löyhästi yhteyttä tässä välissäkin, ovat taas osa arkeani. Soukan tallilla on yhä minun espoolainen lempipaikkani, keidas lähiöiden välissä.

Aamutreenien tunnelmaa syksyllä. Kuva Anna Jensen (Feministinen puolue, Hki)

Parasta Espoossa

Mikä on parasta Espoossa? Espoo on varmaan yksi Suomen haukutuimmista kaupungeista, mutta tässä rakkaassa epäkaupungissa on paljon hyvää. Itse nimeän Espoon parhaaksi asiaksi meren, kun tätä kysytään. Joka puolella Espoota on hyvät puolensa, mutta itse olen rannikon lapsi ja kaipaan merta, jos se on liian kaukana. Haluan voida käydä kahlaamassa keväisellä iltakävelyllä, kiivetä rantakalliolle nauttimaan näkymistä ja haistelemaan meri-ilmaa.

Talvella nautin aavasta ympärilläni jäällä liikuessani. En koskaan kyllästy ihmettelemään valojen ja varjojen leikkiä laineilla tai jään pinnassa. Enkä saa tarpeekseni auringonlaskuista.

Toinen yleinen "parasta Espoossa" -juttu ovat ehdottomasti lähimetsät. Jokunen viikko sitten kuljeskelin Jätkäsaaressa ja ihmettelin, miksen tunne voivani asua siellä tai muualla vastaavassa paikassa. Onhan sieltä uusista taloista huikeat merinäköalat ja terassimaisilta parvekkeilta niitä voisi ihailla vuoden ympäri. Aikani miettittyäni tajusin, että metsät puuttuvat. Vihdoinkin löysin selityksen sille, etten viihdy ihan kaupunkien keskustoissa, vaikka usein niiden urbaanista tunnelmasta nautinkin. Lähiö, jossa meren lisäksi metsä näkyy kodin ikkunoista, on minun paikkani. Ja onhan meillä Nuuksio, sinne suuntaan, kun kaipaan isompia metsiä.

Paikkojen lisäksi Espoossa on oma tunnelmansa. Jokainen suuralue on ihan omanlaisensa ja se luo vaihtelevuutta, joka on tämän kaupungin rikkaus. Asuinalueet ovat kuin pieniä kyliä, joista löytyy jokaiselle jotakin hieman erilaisin painotuksin. Itselleni merkittävimmät alueet ovat luonnollisesti synnyinkaupunginosani Tapiola ja toisaalta nykyinen asuinalueeni Soukka ja sitä ympäröivä Suur-Espoonlahti. Täällä olen käynyt kouluni ja tänne toin lapseni kasvamaan, se kertonee jotakin suhteestani alueeseen.

Tapiola ei kuitenkaan koskaan tule menettämään muistoarvoaan ensimmäisenä kotinani. Tapiolan Länsikorkee, Tornitason taskumattitalot, sieltä ovat peräisin vanhimmat muistoni. Isovanhempani taas ovat koko ikäni (ja jo paljon aikaisemminkin) asuneet Otsolahden kupeessa ja sieltä löytyykin yksi tärkeimmistä espoolaisista paikoistani. Otsolahden venesataman vierellä on pieni kallioniemi, jonka itäreunalla on kalliotasanne, kuin sohva. Juuri sopiva kahdelle pienelle tytölle, kuten sisareni ja minä, kun vilistimme lapsina aikuisten keskusteluihin kyllästyneinä rantaan leikkimään. Myöhemmin siihen mahtui sopivasti istumaan teini, joka halusi tuijottaa veteen ja kyseenalaistaa olemassaolon tarkoitusta. Opiskeluvuosina se oli juuri sopiva paikka vetäytyä lukemaan tentteihin kesäaikaan. Yllättävää, mihin kaikkeen pieni kolo kalliossa sopii!

Espoonlahden alueella taas muistoja on joka nurkalla. Tyttäreni on saanut kuulla kyllästymiseen asti, kuinka "ennen tuolla ei ollut kuin metsää ja meillä oli siellä maja" tai  "tuolla asui se ja se kaveri, tuolla taas joku toinen" sekä "tässä ei ollut kirkkoa, vaan tuossa vieressä meidän lähikauppa, jossa kävin ensimmäisen kerran yksin kuusivuotiaana". Kyllä, olen toivoton nostalgikko. Kehitystä tapahtuu asioissa ja se on hyvä, mutta muistella haluan vapaaasti! On päiväkoteja, on kouluja. On Hyökyvuoren puisto (nyk. Kivenlahden asukaspuisto) ja Kivenlahden uimaranta. On Hannusjärvi ja Hanikka, Ala-Soukan kalliot ja Klobben. Muistoja muistojen perään eikä niiden joukosta oikein voi seuloa tärkeimpiä. Yksi tärkeimmistä paikoista on kuitenkin varmasti Soukan kirjasto. Tuo lukutoukkalapsen paratiisi, josta löytyivät kirjat lapselle, nuorelle ja aikuisellekin. Jossa pääsi lukemaan tärkeimmät nuortenlehdet ja tutustumaan kortistojärjestelmään. Rakastin tuota kortistoa! Olin niin ylpeä, kun opin etsimään sieltä teoksia ja tarkistamaan niiden hyllypaikat. Samaa tyydytystä ei vieläkään tuo tietojen löytyminen digitaalisesta tietojärjestelmästä. Ole todella iloinen, että Soukan kirjasto on jälleen lähikirjastoni. Moni muukin asia kuin kortisto on muuttunut vuosien varrella, mutta kirjaston tunnelma on entisellään.

Meri, lähimetsät, kallionkolo Otsolahdella ja Soukan kirjasto. Siinä lyhennetty "parasta Espoossa" -listani. Paljon on muutakin, mutta kaikkea ei voi erikseen nimetä tai listasta tulee Rantaraitin (siinä taas yksi "parasta Espoossa" -asia!) mittainen. Ja on yksi paikka, joka oli ja on yksittäisenä paikkana se tärkein. Mutta se ei mahdu tähän, vaan vaatii ihan oman postauksensa.