“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.
Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.
Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.
On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.
Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.
Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.
torstai 31. elokuuta 2017
torstai 10. elokuuta 2017
Arki alkoi, siirryttiin koulumaailman tahtiin
Kesäkuu meni sairastaessa, heinäkuu lomaillessa. Nyt arjen taas toden teolla alkaessa ehtii taas näpytelläkin. Oikeastaanhan arkemme alkoi jo melkein kaksi viikkoa sitten, kun loma loppui ja työt alkoivat. Tuolloin lapsi palasi viela muutamaksi päiväksi vanhaan päiväkotiinsa. Kuitenkin tuntui siltä, että elimme välivaihetta ja se todellinen arki, se jonka mukaan mennään seuraavat kymmenen kuukautta (tai vuotta), alkoi vasta tänään.
Otsikko on hieman harhaanjohtava. Kuusivuotias ei suinkaan aloittanut koulua tänään, mutta vaihtoi päiväkodista koulun eskariin eli tavallaan siis aloitti koulunsa. Ainakin alamme elää koulujen työ- ja loma-aikojen mukaan. Toki voin edelleen viedä lapsen hoitoon aamulla ennen töihinlähtöä eli ei tarvitse vielä oppia itsenäisiä aamulähtöjä ja eskarilaiselle järjestyy hoito myös koulujen loma-aikaan, mutta olen päättänyt itse asennoitua pitämään myös syys- ja talvilomat mahdollisuuksien mukaan. Pidän tätä eräänlaisena harjoitteluvuotena itsellenikin: nyt on vielä mahdollisuus lomahoitoon, jos en onnistukaan järjestämään töitäni ja vapaitani koulun aikataulujen mukaan. Ensi vuonna aikataulut ovatkin sitten totista totta eikä takaporttia päivähoitoon enää ole.
Kun itse aloitin aikoinani eskarin Kipparin tuolloin tuliterässä päiväkodissa, joka edelleen jököttää paikallaan Ruorimiehenkadun päässä, kuljin sinne aamulla itsekseni saman kadun - joka oli myös kotikatumme - varrella olevan perhepäivähoitajan luota. Kello yhdeltä eskarin päättyessä kuljin saman matkan takaisin perhepäivähoitajan luokse. Tyttäreni vien aamulla ennen töihinlähtöä koululle päivähoitoon, missä hän klo 8.30 vaihtaa käytävän toiselle puolelle eskariin ja neljä tuntia myöhemmin taas päivähoidon puolelle. Iltapäivällä haen hänet töistä tullessani kotiin, ellei hakemisesta ole sovittu jonkun muun kanssa. Toimiva systeemi tuolloin, toimiva systeemi nyt. Mutta entä ensi vuonna?
Olen jo totutellut ajatukseen siitä, että ensi vuonna seitsemänvuotias opettelee lähtemään kouluun yksikseen, tarvittaessa puhelinohjauksen avulla. Ja eiköhän hän sen opikin. Meillä on totuttu siihen, että lapset itsenäistyvät varhain. Hienoa olisi olla aamuisin kotona, mutta se ei meidän tapauksessamme ole mahdollista kuin ehkä ihan ekaluokan alussa. Voisiko homma toimia jotenkin toisinkin? Siten, että vanhemmat voisivat käydä kokopäivätyössä eikä pieni koululainen silti joudu suoriutumaan aamu- ja iltapäivästä sekä loma-ajoista itsekseen?
Olimme kesällä tervehtimässä ystäviäni Saksassa. Tuossa maassa, jossa kotiäitiyhteiskunta on kukoistanut pitkää eikä ole edes oletettu, että äidit kävisivät kokopäiväisesti töissä. Päivähoitojärjestelmät vaihtelevat eri osavaltioissa, mutta yhteistä niille on olllut se, ettei niitä oikein ole. Kun itse vielä asuin Saksassa, lopettivat useat ystäväni kokopäivätyöt lapsen saatuaan, jos ei käsillä ollut äitiä tai anoppia, joka oli valmis huolehtimaan lapsenlapsestaan työpäivien ajan. Varakkaammissa piireissä palkattu hoitaja oli tietysti myös vaihtoehto. Jos kunnallista päivähoitoa oli saatavilla, oli se pääasiassa puolipäiväistä. Koululaisia piti myös olla vastaanottamassa kotona jo alkuiltapäivästä (tämä toki myös vaihtelee osavaltioittain ja paikkakunnittain). Mutta nyt kuulin miten kehitys on kehittynyt ainakin pienten koululaisten suhteen.
Ystävilläni on tytär, joka aloittaa koulun vuoden kuluttua. Samaan aikaan omani kanssa, vaikka onkin vuotta nuorempi. He olivat ottaneet selvää nykyisistä käytänteistä kotipaikkakunnallaan ja todenneet, että lapsen voi viedä koululle jo aamulla työmatkallaan, siellä on hoitaja ottamassa lasta vastaan. Koulupäivän jälkeen kaikki koululaiset (1.-4. luokka) voivat jäädä hoitoon sovituksi ajaksi. Viideltä iltapäivällä lähetetään viimeisetkin lapset kotiin. Olin vaikuttunut. Erityisesti pidin tuosta, että kaikki ikäluokat ovat samalla viivalla. Näin ei yhdenkään yksinoloa pelkäävän kolmasluokkalaisen tarvitse tuntea oloaan noloksi ja erilaiseksi, kun muutkin samanikäiset voivat olla hoidossa aamuin illoin.
Pikkukoululaisten loma-aikoja olen pohtinut ennenkin. Tuolloin mainitsin kuulemastani ideasta koululla järjestettävästä kesätoiminnasta, kunnan toimintana. Vähän sama tuli mieleen tässä aamu- ja iltapäivähoitoasiassa. Toki Espoon koulujen iltapäiväkerhot eri palveluntuottajien tuottamana (varmasti paikan saa vain ekaluokkalainen) toimivat nykyisin jo melko hyvin. Silti jäävät nuo yksinäiset aamut, varsinkin jos koulu alkaa myöhemmin kuin ensimmäiseltä oppitunnilta, ja loma-ajat.
Kouluista ja kerhotoiminnasta puhutaan paljon ja hankkeitakin on kehitelty asian tiimoilta. Omana alakouluaikanani kerhot olivat arkipäivää. Itse kävin parhaimmillaan koululla kolmessa eri kerhossa viikoittain muiden harrastusteni ohella. Nyt niitä halutaan etenkin harrastusmahdollisuuden takia, mikä on ymmärrettävää. Itse en kuitenkaan haluaisi unohtaa sitäkään puolta, että myös yksinään kotona koulun jälkeen oleskelevalla lapsella olisi paikka mihin mennä ja missä toimia ohjatusti yhdessä muiden kanssa. Kerhotoiminta toisi myös vaihtelua puistoleikkeihin niille, joilla asukaspuisto on lähellä kotia ja siten relevantti vaihtoehto löytää iltapäiväksi paikka, jossa on läsnä myös aikuisia. Kaikki eivät tällaista kaipaa, mutta olisi hienoa, että mahdollisuus olisi olemassa niille, jotka sitä tarvitsevat. On kaikkien etu, että lapsella on turvallinen olo. On myös kaikkien etu, että vanhempi voi käydä töissä ilman, että koko ajan sisuksissa nakertaa huoli lapsen pärjäämisestä.
Otsikko on hieman harhaanjohtava. Kuusivuotias ei suinkaan aloittanut koulua tänään, mutta vaihtoi päiväkodista koulun eskariin eli tavallaan siis aloitti koulunsa. Ainakin alamme elää koulujen työ- ja loma-aikojen mukaan. Toki voin edelleen viedä lapsen hoitoon aamulla ennen töihinlähtöä eli ei tarvitse vielä oppia itsenäisiä aamulähtöjä ja eskarilaiselle järjestyy hoito myös koulujen loma-aikaan, mutta olen päättänyt itse asennoitua pitämään myös syys- ja talvilomat mahdollisuuksien mukaan. Pidän tätä eräänlaisena harjoitteluvuotena itsellenikin: nyt on vielä mahdollisuus lomahoitoon, jos en onnistukaan järjestämään töitäni ja vapaitani koulun aikataulujen mukaan. Ensi vuonna aikataulut ovatkin sitten totista totta eikä takaporttia päivähoitoon enää ole.
Kun itse aloitin aikoinani eskarin Kipparin tuolloin tuliterässä päiväkodissa, joka edelleen jököttää paikallaan Ruorimiehenkadun päässä, kuljin sinne aamulla itsekseni saman kadun - joka oli myös kotikatumme - varrella olevan perhepäivähoitajan luota. Kello yhdeltä eskarin päättyessä kuljin saman matkan takaisin perhepäivähoitajan luokse. Tyttäreni vien aamulla ennen töihinlähtöä koululle päivähoitoon, missä hän klo 8.30 vaihtaa käytävän toiselle puolelle eskariin ja neljä tuntia myöhemmin taas päivähoidon puolelle. Iltapäivällä haen hänet töistä tullessani kotiin, ellei hakemisesta ole sovittu jonkun muun kanssa. Toimiva systeemi tuolloin, toimiva systeemi nyt. Mutta entä ensi vuonna?
Olen jo totutellut ajatukseen siitä, että ensi vuonna seitsemänvuotias opettelee lähtemään kouluun yksikseen, tarvittaessa puhelinohjauksen avulla. Ja eiköhän hän sen opikin. Meillä on totuttu siihen, että lapset itsenäistyvät varhain. Hienoa olisi olla aamuisin kotona, mutta se ei meidän tapauksessamme ole mahdollista kuin ehkä ihan ekaluokan alussa. Voisiko homma toimia jotenkin toisinkin? Siten, että vanhemmat voisivat käydä kokopäivätyössä eikä pieni koululainen silti joudu suoriutumaan aamu- ja iltapäivästä sekä loma-ajoista itsekseen?
Olimme kesällä tervehtimässä ystäviäni Saksassa. Tuossa maassa, jossa kotiäitiyhteiskunta on kukoistanut pitkää eikä ole edes oletettu, että äidit kävisivät kokopäiväisesti töissä. Päivähoitojärjestelmät vaihtelevat eri osavaltioissa, mutta yhteistä niille on olllut se, ettei niitä oikein ole. Kun itse vielä asuin Saksassa, lopettivat useat ystäväni kokopäivätyöt lapsen saatuaan, jos ei käsillä ollut äitiä tai anoppia, joka oli valmis huolehtimaan lapsenlapsestaan työpäivien ajan. Varakkaammissa piireissä palkattu hoitaja oli tietysti myös vaihtoehto. Jos kunnallista päivähoitoa oli saatavilla, oli se pääasiassa puolipäiväistä. Koululaisia piti myös olla vastaanottamassa kotona jo alkuiltapäivästä (tämä toki myös vaihtelee osavaltioittain ja paikkakunnittain). Mutta nyt kuulin miten kehitys on kehittynyt ainakin pienten koululaisten suhteen.
Ystävilläni on tytär, joka aloittaa koulun vuoden kuluttua. Samaan aikaan omani kanssa, vaikka onkin vuotta nuorempi. He olivat ottaneet selvää nykyisistä käytänteistä kotipaikkakunnallaan ja todenneet, että lapsen voi viedä koululle jo aamulla työmatkallaan, siellä on hoitaja ottamassa lasta vastaan. Koulupäivän jälkeen kaikki koululaiset (1.-4. luokka) voivat jäädä hoitoon sovituksi ajaksi. Viideltä iltapäivällä lähetetään viimeisetkin lapset kotiin. Olin vaikuttunut. Erityisesti pidin tuosta, että kaikki ikäluokat ovat samalla viivalla. Näin ei yhdenkään yksinoloa pelkäävän kolmasluokkalaisen tarvitse tuntea oloaan noloksi ja erilaiseksi, kun muutkin samanikäiset voivat olla hoidossa aamuin illoin.
Pikkukoululaisten loma-aikoja olen pohtinut ennenkin. Tuolloin mainitsin kuulemastani ideasta koululla järjestettävästä kesätoiminnasta, kunnan toimintana. Vähän sama tuli mieleen tässä aamu- ja iltapäivähoitoasiassa. Toki Espoon koulujen iltapäiväkerhot eri palveluntuottajien tuottamana (varmasti paikan saa vain ekaluokkalainen) toimivat nykyisin jo melko hyvin. Silti jäävät nuo yksinäiset aamut, varsinkin jos koulu alkaa myöhemmin kuin ensimmäiseltä oppitunnilta, ja loma-ajat.
Kouluista ja kerhotoiminnasta puhutaan paljon ja hankkeitakin on kehitelty asian tiimoilta. Omana alakouluaikanani kerhot olivat arkipäivää. Itse kävin parhaimmillaan koululla kolmessa eri kerhossa viikoittain muiden harrastusteni ohella. Nyt niitä halutaan etenkin harrastusmahdollisuuden takia, mikä on ymmärrettävää. Itse en kuitenkaan haluaisi unohtaa sitäkään puolta, että myös yksinään kotona koulun jälkeen oleskelevalla lapsella olisi paikka mihin mennä ja missä toimia ohjatusti yhdessä muiden kanssa. Kerhotoiminta toisi myös vaihtelua puistoleikkeihin niille, joilla asukaspuisto on lähellä kotia ja siten relevantti vaihtoehto löytää iltapäiväksi paikka, jossa on läsnä myös aikuisia. Kaikki eivät tällaista kaipaa, mutta olisi hienoa, että mahdollisuus olisi olemassa niille, jotka sitä tarvitsevat. On kaikkien etu, että lapsella on turvallinen olo. On myös kaikkien etu, että vanhempi voi käydä töissä ilman, että koko ajan sisuksissa nakertaa huoli lapsen pärjäämisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)