“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.
Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.
Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.
On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.
Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.
Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti