Vaihtoehtoelämä

Luin jokin aika sitten Hesarin artikkelin ulkomaille muuttavista korkeakoulutetuista. Siinä esitetyt ajatukset tuntuivat kovin tutuilta. En ollut korkeakoulutettu, koska lähdin maailmalle pian ylioppilaaksi tultuani. Mutta muuten puhuin hyvin samalla tavalla: en pitänyt paluuta Suomeen todennäköisenä ja olin varma, ettei minulla olisi Suomessa ammatillista tulevaisuutta. Nuoren ihmisen varmuudella ilmoitin jääväni Saksaan tai muualle Keski-Eurooppaan. Uskoinkin niin.

Miksi sitten palasin? Yksitoista vuotta poissa opettivat näkemään, ettei se maailma niin ihmeellinen ole Suomen ulkopuolellakaan. Samojen asioiden kanssa kamppaillaan joka paikassa länsimaissa. Minulle tuli koti-ikävä. Tuli valtava ikävä Suomea ja sen luontoa, ikävä rakkaita ihmisiä, ikävä neljää vuodenaikaa. Palasin yhtä tyhjätaskuna kuin lähdinkin, ainakin rahallisesti, tosin kaksi ammattitutkintoa takataskussani. Sen sijaan olin huomattavasti rikkaampi mitä tulee kokemukseen. Olin avarakatseisempi, joka suhteessa suvaitsevaisempi ja lempeämpi ihminen sen kiukuttelevan teinin sijaan, joka aikoinaan vannoi, ettei jää tänne happanemaan. Enkä ole katunut, en koskaan. Kaipaan Saksaan jatkuvasti, mutta tiedän, että kaipaisin vielä enemmän tänne, jos nyt taas muuttaisin.

Yksin on helppo muuttaa minne mieli tekee. Mutta entä jos minulla olisi ollut perhesiteitä Saksassa? Jos olisin hankkinut miehen ja pari lasta? Olisinko palannut? En tiedä, en voi tietää, koska näin ei ollut. Joskus olen leikitellyt vaihtoehtoisella kuvalla nykypäivästä.

Jos olisinkin löytänyt sen ratsastajamiehen, tallinpitäjän, maatalon isännän? Jos olisin tarttunut tilaisuuteen sen ollessa tarjolla? Olisinko tällä hetkellä onnellinen ammattiratsastaja ja ratsastuskoulun opettaja jossakin päin Saksaa? Ehkä parin lapsen äiti? Eläisin tyytyväisenä omassa pikku maailmassani? Vai olisin tuskastunut vanhoillisiin appivanhempiin ja turhautunut täysin yksipuolisiin näkemyksiin ympärilläni? Ei voi tietää. Loppujen lopuksi olisin sisäisesti sama ihminen ja siksi ehkä olisin myös vaihtoehtoisessa skenaariossa alkanut kaivata jotain enemmän elämääni. Tai sitten olisin tyytynyt siihen mitä on ja ollut ihan onnellinen.

Mikäköhän oli tämän pohdiskelun pointti? En tiedä, tuskin mikään. Ellei sitten se, että koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mihin elämä vie. Se vaihtoehtoinen elämä olisi voinut olla ihan hyvä elämä. Mutta niin on tämäkin, en vaihtaisi.

Nimby or not nimby

Mikä on sokeaa "eiminuntakapihalleni" -ajattelua ja mikä taas perusteltua vastustamista? Tätä olen pohtinyt paljon viime viikkojen aikana. Espoossa käsitellään nimittäin kahta kaavaa, joiden kohdalla haluaisin huutaa kovaa EI ja vetää lopulliset ruksit suunnitelmien yli.

Ensimmäinen näistä on Kaitaa-Iivisniemi osayleiskaava. Se on järjettömän laaja ja tulee toteutuessaan tuhoamaan eteläisen Espoon ainoan järven ympäristöineen ja häätämään lopunkin luonnon Hannumetsästä. Toki Iikkarin metroaseman ympäristöä pitää kehittää, rakentaa ja tiivistää. Mutta kaava leviää liian lähelle järveä aivan liian raskaana. Mieluummin sitten suoraan asemalle vähän entistäkin tiiviimpää, siihen sopii kerroksia.

Olen kaavasta oikeasti huolissani. Herkkä Hannusjärvi ei kestä massiivista rakentamista reunoilleen ja Hannusmetsä on monen eläin- ja lintulajin koti, sellaisena elintärkeä. Myös virkistyskäyttöaspekti on syytä huomioida. Mutta olenko perusteluineni oikeassa vai toivoton nimbyilijä? Tunnen nimittäin alueen, koska se on entinen kotini: vanhempani asuvat juuri ja juuri kaava-alueen ulkopuolella. Toisaalta kukaan sukulaiseni tuskin enää tulee asumaan tuolla kaavan ollessa mahdollisessa toteutusvaiheessa. Joten siinä mielessä olen kyllä yleisesti ympäristön puolella tässä, en omaa etuani tavoittelemassa.

Toinen murhe on Svinösundiin suunniteltu kerrostaloalue eli Suinonsalmen asemakaava. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan, päinvastoin. Mutta vielä paljon kerrostalojakin rakkaampi on minulle Hanikan alue luontopolkuineen ja kuntoratoineen. Nyt kaavoitettu alue on haukkaamassa ihan liian isoa palaa monimuotoisesta metsästä soineen, silokallioineen, keloineen ja muinaishautoineen. Luontopolun ja sen tuoman opetus- ja virkistysarvon lisäksi Hanikassa on Länsiväylän eteläpuolisen Espoonlahden ainoa ylläpidetty latu lumikautena. Me autottomat espoonlahtelaiset emme noin vain pääse Leppävaaraan, Nuuksioon tai Oittaalle suksinemme, meillä on vain Hanikka.

Mutta taas kerran: ovatko perusteluni rehelliset vai nimbyilenkö vain näin alasoukkalaisena? Omasta mielestäni olen rehellisesti huolissani. Ei näitä luonnonmukaisia metsäalueita enää liikaa ole Etelä-Espoossa. Toki tiedostan, että metro vaatii veronsa eli lisärakentamista. Osittain juuri siksi pidin sitä alun alkaenkin virheenä. Ei ole järkeä rakentaa ensin asuinalueet ja vasta sitten päättää vetää sinne metron kaltainen raskas ja joustamaton raideratkaisu. Alueet on rakennettu keskuksia (tässä tapauksessa tulevat Iivisniemen ja Soukan metroasemat) lukuunottamatta pientalovaltaisiksi. Pientalovaltaisella alueella ei koskaan asu "tarpeeksi" väkeä tyydyttämään metron vaatimat käyttäjämäärät. Tätä yritetään nyt paikkailla. Mutta esimerkiksi tuo toteutuessaan Hanikan rikkova Suinonsalmen alue on liian kaukana metroasemasta, jotta metroa voisi käyttää sen rakentamisen perusteena. Kun vielä voi olla varma, että asunnoista rantasijaintinsa perustella tulee hintavia, on yhtä varmaa, että sinne muuttavat liikkuvat pääasiassa omilla autollaan.

Ehkä joku väittää, että olen tyypillinen nimby-ihminen ja myönnän kyllä reagoivani näihin kaavoihin tunteella, vaikka yritän pitää koko ajan myös järjen valppaaan. Silti uskallan väittää, että en ole yksin näine ajatuksineni. Ja aion kyllä kertoa mielipiteeni jatkossakin!

Uimapukuangsteja

Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin,  että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.

Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.

Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!

Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!

Kaduntallaajan tajunnanvirtaa kuplista ja kuplien ulkopuolisista

Tiedän nyt sohaisevani muurahaispesään. Tai itse asiassa tiedostan kyllä myllääväni sitä kepillä oikein kunnolla. En aio analysoida Yhdysvaltojen presidentinvaaleja sen tarkemmin. Jätän sen politiikan tutkijoille ja tilastotieteilijöille.  Ja kaikille niille muillekin, jotka jatkuvasti seuraavat politiikkaa Atlantin toisella puolella ja ovat siksi perillä siitä huomattavasti itseäni paremmin. 

Minä kommentoin samasta kaduntallaajan näkökulmasta, josta olen yrittänyt aina välillä kommentoida meillä jo vuoden 2008 kunnallisvaaleista lähtien. Tuolloin Perussuomalaiset tekivät ensimmäisen nousunsa. Kotikaupungissani Espoossa he rynnivät valtuustoon nokkamiehensä Soinin johdolla napaten yhteislistalla sitoutumattomien kanssa seitsemän paikkaa. Varsinainen "jytky" tuli vasta seuraavissa eduskuntavaaleissa, mutta merkit olivat jo nähtävissä, tästä kaduntallaajan näkökulmasta. Kesällä Brexit-äänestyksessä Britit saivat oman jytkynsä. Nationalistista äärioikeistolaista liikehdintää ja nousua on ollut vähän siellä sun täällä. Tästä näkökulmasta ei Yhdysvaltain vaalitulos ollut suuri yllätys, vaikka toki viimeiseen asti toivoin erilaista lopputulosta. 

Maailma on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suunnattomasti. Monessa asiassa on otettu valtavia harppauksia eteenpäin ja paljon on muuttunut parempaan suuntaan. On myös asioita, jotka monen mielestä ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Työn laadun ja työelämän laajemminkin muutos on tehnyt sen, että yhä useampi hukkaa paikkansa työelämässä. Yhä useampi stressaa perheensä toimeentuloa ja omaa asemaansa yhteiskunnassa. Työpaikat katoavat tai muuttuvat aivan eri taitoja vaativiksi, kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Omaisuus, mikäli se tarkoittaa rakasta kotia tyhjenevillä syrjäseuduilla, joilla työtä riittää vain osalle, menettää arvonsa. Niin kutsutusta keskiluokastakin (johon kai itsekin kuulun) yhä useampi pelkää menettävänsä oman asemansa. Tämä ei ole samaa ryhmää kuin leipäjonoissa seisovat köyhät, mutta molemmilla ryhmillä on sama pelko tulevaisuudesta ja tunne siitä, ettei saa ääntänsä tarpeeksi kuuluville. 

Muukalaisvihamieliselle lietsonnalle tämä on hedelmällinen pohja. Kun pelkää oman toimeentulonsa puolesta tai tuntee, että jokin uhkaa viedä saavutetut edut ja aseman, on helppoa nähdä muualta tulevat, vieraat, uhkana. Samoin ”rötösherrat kiikkiin” –ajattelu kukoistaa, kun yritetään etsiä syyllisiä talouden muutokselle, jotka pelottavat. Se, että suurimmat rötösherrat ehkä oikeastaan löytyvät sieltä huutelijoiden peilikuvasta, ei ole olennaista. Olennaista on tuntea, että joku on kuullut hädän ja huolen ja vastaa siihen. Tosin populistisella uholla ja katteettomilla lupauksilla, mutta vastaa kuitenkin. Ja vastaa kielellä, jota kuka tahansa ymmärtää. Se voi kuulostaa rivolta ja rajulta, se voi kuulostaa karkealta, mutta se ei kuulosta ylimieliseltä, sitä ymmärtää ilman akateemista taustaa.

Oma somekuplani on ollut ”järkyttynyt” ja ”murtunut”. ”Minun Amerikkani ei ole tuollaisen miehen Amerikka” –kommentointia on näkynyt paljon. Minun Amerikkani on tässä tapauksessa se maa, johon kyseiset suomalaiset ovat vaihto-opiskelijoina tutustuneet, stipendeillä huippuyliopistoissa. Tai turisteina kiinnostavissa kohteissa reissatessaan. Harva on tutustunut siihen muuhun USAan, siihen isojen kaupunkien ja yliopistojen ulottumattomissa olevaan. (En tunne sitä itsekään, sitä en väitä, mutta minulla ei juuri siksi olekaan minun Amerikkani –käsitystä, vaan hyvin sekava ja epämääräinen käsitys kyseisestä suurvallasta.) Minun Suomessani eivät perussuomalaiset arvot voi voittaa, sanottiin vielä vaalien alla 2011. Toisin kävi. Eikä tilanne vieläkään ole ratkaisevasti muuttunut, joskin nyt gallupit lupailevat jo muuta kuntavaaleihin eivätkä gallupit meilläpäin ole viime vuosina suunnan suhteen kamalasti valehdelleet, vaikka sitä usein moni on toivonut. 

Ilmastonmuutos on valtavan iso asia, liian suuri hahmotettavaksi. Pakolaiset puhuttavat, eikä moni jaksa hahmottaa, että heidän määränsä vain lisääntyy, kun yhä useampi alue maapallolla muuttuu elinkelvottomaksi. Netti pursuaa vihaa kaikkea vierasta kohtaan. Ja niitä kohtaan, jotka vieraita haluaisivat auttaa. Kun itse pelkää, on helppo tarttua tähän vihaan ja yrittää reagoida. Vaikkapa sitten äänestämällä sitä, joka uhoaa muuttavansa tilanteen. Se, että hänellä ei ole välineitä eikä mahdollisuuksia siihen, jää toissijaiseksi lupausten rinnalla. Suvaitsevaisuus kuulostaa pelottavalta, jos tuntee itse jäävänsä sen jalkoihin. Silloin sitä helposti tarttuu täkyyn ja alkaa itsekin uskoa, että kieltämällä muiden hädän ja avuntarpeen pelastaa itsensä. Empatiaa ei nettipalstoilla valitettavasti arvosteta kovin korkealle. Netissä vellova viha ei silti oikeuta väkivallantekoihin, enkä tarkoita ymmärtämisellä, että tekoja ei tulisi tuomita. Väkivalta ei koskaan saisi olla ratkaisu ja heikommassa asemassa olevaa kohtaan tehty väkivallanteko on kaikista raukkamaisin. 

Tästä on puhuttu paljon viime vuosina, mutta haluan sanoa sen vielä kerran: yritetään kurkistaa sen oman kuplan ulkopuolelle sen sijaan, että vain huudellaan toisessa kuplassa elävien olevan typeriä. Eikä vain kurkistaa, vaan ymmärtää muunlaistakin elämää. Ymmärtää niitä pelkoja, jotka saavat toivomaan muutosta ja siten äänestämään meidän näkökulmastamme mahdotonta ehdokasta. Ymmärtää, että kaikki päätökset vaikuttavat ihmisiin, myös niihin, joiden elämä on aivan muuta kuin meidän elämämme. Kun rikkaat neuvovat köyhiä sienestämään ja marjastamaan saadakseen ruokaa tai ruokarahaa, kuulostaa se ylhäältä annetulta ja ylimieliseltä neuvolta. Kun korkeasti koulutettu poliittisesti kokenut maailmanmatkaaja kertoo miksi öykkärimäistä ehdokasta ei pidä äänestää, kuulostaa se toisenlaisella taustalla varustetun mielestä ihan yhtä ylimieliseltä. Reaktio on helposti uhmakas kyseisen ehdokkaan äänestäminen, vaikka kuinka on kyse aikuisista ihmisistä. Koska se on inhimillistä, näin tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta. 

PS. Ole minäkin huolissani maailman tilasta sekä ennen eilistä että sen jälkeen. Mutta kauhistelun sijaan haluaisin ymmärtää. Ymmärtää maailmaa oman etuoikeutetun kuplani ulkopuolella. Ymmärtää sitä vihaa, jota koetaan pakolaisia, ulkomaalaisia, naisia (ainakin naisia valta-asemassa) tai erilaisuutta kohtaan, maailman muuttumista kohtaan, eri uskontoja kohtaan. Ei se viha synny itsestään, siihen on syy. Syy tai syitä, joita en ehkä koskaan pysty ymmärtämään enkä varsinkaan hyväksymään, mutta yrittää haluaisin, jotta voisin ehkä toivoa muutosta.

Niistä varhaiskasvatuksen säästöistä

Espoon budjettiesityksessä nostetaan taas esille subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen ja myös ryhmäkokoja halutaan kasvattaa. Myös päivähoidon ja iltapäivätoiminnan hoitomaksuja halutaan korottaa. Viimeksi mainittu kohta nyt ehkä ihan oikeasti saattaa tuoda muutaman roposen kaupungin kassaan. Joskin niissä esimerkkilaskelmissa, joita minä olen nähnyt, on kyllä aika outoja lukuja: itse maksan huomattavasti enemmän kuin perhekoon ja tulojen mukaan lautakunnan papereissa minulle maksuja kuuluisi. (Huomattavasti enemmän tarkoittaa tässä kymppejä ja toki tiedän, että maksan vain murto-osan todellisista kustannuksista.) Välillä siis ihmettelen talouspuolen lukuja, kun he eivät näköjään saa edes asiakasmaksuja omien laskelmiensa mukaisiksi.

Mutta siis se subjektiivinen päivähoito-oikeus ja ne ryhmäkoot. Turun sanomat julkaisi jutun säästöjen vaikutuksesta Turun seudulla. Moni - minä mukaan lukien - ei ollut vähääkään yllättynyt siitä, että säästöt jäävät kunnilta saamatta. Toki tuossa puhutaan pienistä kunnista, ei Espoon kokoisista kaupungeista, mutta paremmin vertailukelpoisista kunnista tietoja ei vielä ole saatavissa. Joka tapauksessa Turun seudulla kävi niin, että päivähoito-oikeuden rajaamisen kohdalla säästöt ovat tähän mennessä osoittautuneet vähäisiksi, työtä rajaaminen sen sijaan  teettää paljon.

Kannattaisikohan Espoon vielä kerran miettiä? Tai siis mietitäänhän sitä, aika harva valtuutettu on valmis ostamaan budjettiesityksen sellaisenaan, onneksi. Varhaiskasvatus ja opetus ovat tie parempaan huomiseen. Ei vain yksittäisten lasten vaan koko yhteiskunnan tasolla. Ikuinen leikkaaminen lapsilta ei voi johtaa hyviin tuloksiin. Jokainen oikea-aikaisen avun puuttumisen takia syrjäytyvä lapsi ja nuori maksaa, jos nyt halutaan vain taloudesta puhua. Kannattaisikohan tässäkin kohden vihdoinkin alkaa ajatella ennaltaehkäisyä. Miksi korjailla jo tapahtuneita vahinkoja, jos niiden syntyminen voidaan ehkäistä?

Kun lapsen tuen tarve, johtui se sitten mistä tahansa, havaitaan jo mahdollisimman varhain ja siihen reagoidaan, voi seurauksena olla hyvinvoiva koululainen, nuori ja aikuinen, joka osallistuu yhteiskunnan toimintaan. Tämä pätee ihan yhtälailla lukihäiriöiden ja neurologisten erityisyyksien suhteen kuin kestämättömien kotiolojen kohdalla. Havaitsemisessa varhaiskasvatuksen henkilökunta on usein tärkeässä asemassa. On eri asia havainnoida lapsen touhuja joka päivä kuin kerran vuodessa toistuvalla tunnin mittaisella neuvolakäynnillä. Ammattitaitoinen henkilökunta osaa myös ottaa asian puheeksi ja tukea lasta oikein. Tämä tietenkään ei onnistu ylisuurissa ryhmissä, joten unohdetaan samalla se ryhmäkokojen kasvattaminenkin, jooko.

Pitkällä tähtäimellä ei ole koskaan saatu mitään hyvää aikaiseksi säästämällä lapsista ja nuorista. Kannattaisikohan pistää sille nyt Espoossa stoppi ja muistaa, että leikkaamalla lapsiltamme leikkaamme myös omasta tulevaisuudestamme.

Vielä lukemattoman kirjan herättämiä ajatuksia

Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.

Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.

Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.

Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.

Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!

Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen.  Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.

Mielenrauhaa metsästä

Syksyn kaunis ruska on ohi täällä etelässäkin, viime viikon pakkasyöt ja loppuviikosta voimistunut tuuli ovat varistaneet loputkin lehdet puista. Jotenkin sitä helposti tässä vaiheessa vuotta alkaa viettää yhä enemmän aikaa sisällä, onhan ulkona kylmää ja yhä useammin myös pimeää. Oikeastaan hassua, koska juuri nyt metsän rauhoittavaa ja toisaalta virkistävää vaikutusta kaipaisi. Syksy on pitkä varsinkin meille, joilla ei ole syyslomia. Olen koko viikon tuntenut lievää lomakateutta puolityhjissä liikennevälineissä ja toisaalta lomailevien kavereiden facebook-päivityksiä selaillessani.

Tänään aamulla päätimme, että nyt on meidän syyslomamme ja lähdimme sen kunniaksi Nuuksioon. Pitkiä metsälenkkejä on vaikea tehdä viisivuotiaan kanssa, kun jo pelkästään bussipysäkiltä nuotiopaikalle pitää kävellä useita kilometrejä. Mutta lyhytkin oleskelu luonnon helmassa tekee hyvää ja niinpä hyppäsimme bussiin ja ajelimme sen kyydissä Haukkalammelle. Patikointi kallion yli nuotiopaikalle, evästauko ja takaisin bussipysäkille. Siihen jäi tämänpäiväinen retkeily, mutta sekin antoi paljon. Irtiotto arjesta, vaikka kuinka pieni, tekee aina hyvää. Metsä rentouttaa mielen ja toimistotyöläisen lihakset kyllä huomaavat jo muutamankin kilometrin kävelyn epätasaisessa maastossa.

Nakin paistaminen avotulella on kaupunkilaislapselle jokaisella kerralla uusi elämys. Aika harvoin siihen kuitenkaan on tilaisuutta. Muutenkin ruoka maistuu parhaalta retkellä. Samat leivät, jotka eivät kotona uppoaisi hupenevat ennätysvauhtia metsässä. Pakkaankin eväiksi aina ne vähän kuivettuneet leivät, joita en itsekään ehkä viitisisi kotona syödä.

Veden pinnan tuijottaminen kuulemma ihan tutkimustenkin mukaan rauhoittaa ja siten parantaa ihmisen henkistä hyvinvointia. Olisin osannut kyllä kertoa sen ilman mitään tutkimuksiakin. Siksi retkellä pitääkin aina myös hetki tuijottaa veden pintaa. Ja taas kerran tuli mieleen, että täällä pitäisi käydä useammin.

Kirjasto, pyhättöni

Minulla on aina ollut intohimoinen suhde kirjastoihin. Tai aina ja aina, mutta viisivuotiaana se jo alkoi. Silloisessa Tapiolan "uudessa" kirjastossa (jota monikaan ei enää edes muista) Etelätuulentien varrella sain elämäni ensimmäisen kirjastokortin. Kortin saaminen oli kovan väittelyn takana: virkailijat eivät millään meinanneet myöntää korttia alle seitsemänvuotiaalle. Jouduin antamaan lukutaitonäytteen ja osoittamaan, että osaan kirjoittaa nimeni korttiin. Lopulta vanhempieni argumentti siitä, että he koululaisenkin kirjoista vastaisivat eli ei ole mitään juridista eroa sillä, onko kortin haltija viisi- vaiko seitsemänvuotias voitti (tai sitten se oli väsytystaistelun luovutusvoitto). Joka tapauksessa tuo vaaleansininen pahvinpala oli silloin kallein aarteeni.

Alakoululaisena kävelin joka viikko parin kilometrin matkan lähimpään kirjastoon ja lainasin repullisen kirjoja. Taas kerran jouduin todistelemaan virkailijoille lukuintoani, mutta kun he huomasivat, että tosiaankin palautan koko satsin jo seuraavalla viikolla (yleensä repullinen riitti noin kolmeksi päiväksi), sain luvan lainata 20 kirjaa kerralla. Edelleenkään en ymmärrä, kuinka jaksoin raahata kirjareppuani kodin ja kirjaston välillä, mutta en muista sen silloin edes tuntuneen painavalta, olihan se täynnä seikkailuja ja mahdollisuuksia sukeltaa muihin maailmoihin.

Yläkouluaikoinani lukemisen tahti hieman hidastui, mutta kirjasto sai minulle uuden merkityksen. Siitä tuli pakopaikka. Kun koulukiusaaminen alkoi ahdistaa liikaa enkä enää tuntenut selviäväni itkemättä koulussa, lähdin kirjastoon. Toisessa teiniaikojeni "lisäkodissa" eli tallilla oli nimittäin pinnauskielto eli sinne ei saanut mennä kuin vasta iltapäivällä. Mutta kirjastossa saattoi aina väittää tekevänsä esitelmää tai etsivänsä tietoa ryhmätyöhön, jos nyt joku alkoi ihmetellä koululaisen oleskelua siellä. Lisäksi vaihtelin Soukan ja Kivenlahden kirjastojen välillä, etten viettäisi silmiinpistävän paljon aikaa kummassakaan keskellä päivää. Onneksi en ollut mikään huomiotaherättävä teini. Minun oli helppo kadota johonkin hyllyjen välissä sijaitsevaan tuoliin ja lukea siinä kirja toisensa perään, kunnes oli aika lähteä tallille. Sulauduin osaksi lähikirjaston sisustusta.

Nykyisin lähikirjastoni on tuo samainen Soukan kirjasto. Rakastan sitä edelleen. Sinne astuessani tunnen tulevani turvaan. Enää en yritä olla osa kalustusta, nyt käyn siellä lapseni kanssa ja olen rehellisesti oma itseni. Paljon on pysynyt, mutta paljon on myös muuttunut. Lukusalista on tullut lasten pelitila. Erilaisia kerhoja kokoontuu kirjaston pöytien ympärillä eikä kukaan närkästy, jos puhutaan kuiskaamatta. Lastenosasto on vanhalla paikallaan, mutta huomattavasti kutsuvampi löhötyynyineen ja leikkimahdollisuuksineen. Jotkut eivät pidä tästä kehityksestä, mutta vaikka lapsena rakastin kirjastojen suorastaan temppelimäistä rauhaa, olen sitä mieltä, että kehitys on juuri oikean suuntaista.

Kirjastoista on todellakin tullut kuntalaisten olohuoneita ja harrastuspaikkoja. Sen lisäksi että ne edelleen ovat portti kirjojen ja sivistyksen maailmaan, johon kuka tahansa on tervetullut. Kirjastoissa kukaan ei kysy pääsymaksun perään. Kirjastoissa tietokoneetonkin pääsee osalliseksi nykyajan yhteiskunnasta, jossa on vaikea koneetta toimia. Kirjastosta maahanmuuttaja löytää mahdollisuuden etsiä tietoa uudesta kotimaastaan ja usein myös konkreettista apua kielenopiskeluun ja harjoittelemiseen. Lähikirjastossa sekin eläkeläinen, joka ei lehteä pysty itselleen tilaamaan, pääsee lukemaan päivän lehden tuoreeltaan. Lähikirjastosta myös se pieni koululainen, joka ei halua viettää koko iltapäivää yksin kotona tai ei ehkä syystä tai toisesta voi mennä kotiin, löytää paikan, johon on tervetullut. Lähikirjastoon on työssäkäyvän helppo poiketa hakemaan itselleen ja mahdollisille lapsilleen iltalukemista. Lähikirjastosta löytää niin kotiäiti kuin perhepäivähoitajakin seuraa ja satutunteja päiväsaikaan.

Lähikirjastot ovat meille suunnaton tasa-arvoisuuden tyyssija. Eihän anneta niiden kadota! Pidetään suomalaiset sinä lukevana kansana, jollaiseksi kaikille avoin ja helposti saavutettava kirjastolaitos on meidät edesauttanut.

Kiitollisena nautin metron viivästymisestä

En aikonut sanoa sanaakaan metrosta. Kukaan ei varmaan kesän paljastusten jälkeen odottanutkaan, että se oikeasti kulkisi vielä tammikuussa 2017. Silti uutisella, jossa kerrotiin, että aloitusajankohta on edelleen avoin, mutta että se ei varmasti ole tammikuu 2017 jaksettiin revitellä niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa. Joten itse ajattelin olla hiljaa ja odottaa. Koska oikeastaanhan olen iloinen ja kiitollinen.

Iloinen ja kiitollinen? Kyllä, juuri sitä. Nautin jokaisesta päivästä, jona saan vielä kulkea työmatkani suhteellisen sujuvasti bussilla Westendin asemalle ja siitä eteenpäin. Nautin siitä, että tiedän ehtiväni päiväkodille ajoissa ennen sulkemista, vaikka tekisin melkein täyden työpäivän. Iloitsen siitä, ettei työmatkani kaikesta huolimatta kestä kuin sen tunnin. Iloitsen siitä, että joka päivä lapseni on yhden päivän vanhempi ja aika, jolloin hän voi kulkea itsekseen koulumatkansa on yhden päivän lähempänä. Uskallan jopa toivoa, että Länsimetron ja sen jatkeen liikennöinnin aloittamisen väliin ei jäisi kovin montaa vuotta.

Tynkämetro oli alunperinkin hölmö päätös. Se riistää länsi- ja eteläespoolaisilta toimivat yhteydet niin Helsingin keskustaan kuin poikittaissuunnassakin. En silti viitsi alkaa syytää someen "mitä minä sanoin" -tyylisiä päivityksiä. Moni nimittäin tekee sitä ja se tympäisee. Ne, jotka tynkämetron puolesta aikoinaan äänestivät, tekivät sen uskoen metrovisioon. Tai niin ainakin haluan uskoa. Olihan metrolle ihan hyviäkin perusteita. Me vaikutusalueen ulkopuolella asuvat pelkäsimme jo silloin kaikkien liikennepaukkujen menevän metroon. Mutta varmaan kukaan ei aavistanut kuinka kovalla kädellä bussilinjoja lopulta päätettiin karsia metron myötä. Johtavana ajatuksena ei selvästikään ole ollut käyttäjäystävällisyys, vaan periaate, että saadaan metrolle mahdollisimman paljon käyttäjiä, vaikka suuri osa ajaisi sillä vain kaksi asemanväliä vaihtaakseen toiseen bussiin. Tämä syöttöliikennebussi - metro - poikittaislinja -matkaaminen tulee ainakin omaa työmatkaani Länsi-Helsinkiin hidastamaan ainakin vartilla. Lisäksi matka meiltä Soukasta Helsingin keskustaan tulee huomattavan paljon hitaammaksi vaihdon myötä, koska jo metromatka Matinkylästä Kamppiin kestää yhtä kauan kuin nykyinen bussimatka Soukasta Kamppiin. Siksi en osaa harmitella viivästymistä.

Tiedostan metron aloituksen myöhästymisen haittapuolet, etenkin ne taloudelliset. Muut haitat nyt eivät niin kummoisia ole. Edes imagohaitta ei ole mikään ylitsepääsemätön juttu. Onhan Länsimetron myöhästymisestä tehty mitä hassuimpia meemejä enkä pidä vedonlyöntiäkään aiheesta huonona asiana, huvittavana vain. Taloudellisille haitoille en voi mitään. Joten olen kiitollinen ja nautin bussimatkastani.

Välikevennys: nuoruuskuvahaaste

Vähemmän vakavana aiheena jaan tässä hehkeän nuoruuskuvan itsestäni noin viisitoistavuotiaana tuon facebookin joitakin viikkoja sitten villinneen haasteen jälkimainingeissa.

En todellakaan edes muistanut tällaisenkaan kuvan olemassaoloa ennen laatikoiden penkomista. Harvemmin kuljeskelin tallilla pinkissä (liian pienessä, tuo taisi olla noin eskarilaisen kokoa) röyhelöhameessa ja jumppatrikoissa, jumppatossut jalassani (apua, ei tulisi enää pieneen mieleen olla tallilla ilman kunnon kenkiä!). Joku vapputempaushan tuossa varmaan oli kyseessä.

Ei voi muuta kuin nauraa! Aika monta hauskaa kuvaa vanhoista ystävistä löytyi noiden laatikoiden kätköistä. Mutta niitä kuvia muista en tänne viitsi ladata, nauretaan vain minulle.

Löytyi toki muutakin. Löytyi kuvia ahdistuneen ja ulkopuolisen näköisestä esiteinistä. Löytyi hartioidensa keskelle käpertynyt teini, joka piti itseään liian isona ja teki siksi kaikkensa näyttääkseen pienemmältä. Siinä huonosti onnistuen. Löytyi täysin oman tyylinsä vastaisiin vaatteisiin ja huonosti pukeviin väreihin pukeutunut murrosikäinen, jonka suurin pelko oli erottua joukosta. Vaikka vielä vaikeampaa oli yrittää sulautua joukkoon. On ihanaa olla aikuinen ja vapaa! Ihan eri syistä tosin, kuin mitä se teini kuvitteli aikuisuuden vapauden olevan.

Vapautta ei ole kotiintuloajoista irrottautuminen tai laillinen alkoholin ostaminen. Vapautta ei ole baareihin sisään pääseminen tai edes ajokortin omistaminen. Vapautta ei ole koulun päättyminen tai itsensä elättäminen omalla työllään. Vapautta on se, että vihdoinkin hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja toimii omien vahvuuksiensa ja mieltymystensä mukaisesti eikä joitakin (osin kuviteltuja) ulkopuolisia odotuksia täyttäen. Kesti kauan ymmärtää se, mutta vasta tuo oivallus toi mukanaan huiman vapauden tunteen, joka mahdollistaa onnellisuuden ja kehittymisen.

Miksi juuri Soukka?

Jatkan taas lähiöistä. Niistä on selvästi tullut minulle jonkinlainen pakkomielle viime aikoina. Mutta joku tuossa jokin aika sitten kysyi, että miksi oikeastaan juuri Soukka. Joten aloin pohtia asiaa ja etsiä perusteluita. Siis muitakin kuin sen ”koska tuntui siltä, että se on hyvä ratkaisu”.

Soukka on ollut asiointialueeni alle kuusivuotiaasta. Tuolloin nimittäin muutimme Tapiolasta alueelle, jota nykyisin kutsutaan Espoonlahden keskukseksi, se alue siellä Lippulaivan, kirkon ja uimahallin ympäristössä. Silloin ei ollut keskusta. Ei ollut Lippulaivaa, ei ollut kirkkoa, ei ollut uimahallia eikä mitään muutakaan. Parakkikauppa oli ja päiväkoti avattiin seuraavan vuonna. Uusia taloja sinne nousi kuin sieniä sateella. Mutta palveluiden suhteen olimme lähimpien jo olemassa olevien lähiöiden eli Soukan ja Ala-Kivenlahden varassa. Soukasta löytyi tuolloin kaikki. Siellä oli ostarilla pari ruokakauppaa ja lisäksi Valintatalo ostarin alapuolella sekä Elanto kirjaston talossa. Oli siis myös kirjasto. Oli terveyskeskus ja ostarilla pari pankkia, Posti, kirjakauppa, apteekki, lastenvaatemyymälä, urheiluvälinekauppa, pari kioskia, kirjakauppa, valokuvaamo ja mitä niitä nyt olikaan. Joka tapauksessa sieltä löytyi kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. 

Soukasta tuli minulle jo lapsena luonnollinen asiointisuunta. Kivenlahteen en koskaan tottunut. Soukka oli siis jo valmiiksi tuttu, vaikka en täällä aikaisemmin olekaan asunut. En ollut alueen (osin kyseenalaisen) maineen varassa vaan tiesin minne olen muuttamassa. Noita palveluja ei tietenkään enää ole tuossa mittakaavassa. Kaupalliset palvelut on aikoja sitten keskitetty kauppakeskuksiin, joten saamme olla onnellisia, että meillä on sentään kaksi ruokakauppaa puolen kilometrin säteellä kotoa. Ja kirjastokin vielä toistaiseksi. 

Hyvin proosallinen peruste etsiä asunto juuri Soukasta oli hintataso. Mistään muualta Länsiväylän eteläpuolelta ei Espoossa saa asuntoa yhtä inhimilliseen neliöhintaan. Se merkitsi paljon. Lainaa oli jo tarpeeksi, yhtään enempää en halunnut, mutta muutama neliö enemmän kuin edellisessä asunnossa oli enemmän kuin tervetullutta. Täällä on myös mahdollisuus vaihtaa myöhemmin asumismuotoa alueen sisällä, jos siltä tuntuu. Halusin sitten siirtyä vuokralle tai asumisoikeuteen omistusasunnon sijaan tai vaikkapa mutta kerrostalosta rivariin. Tämä on niitä lähiöitä, joissa asuntotyyppejä on sekoitettu tosi fiksusti. 

Kun muutin, muutin tänne lapsen kanssa. Parin vuoden kuluttua koulunsa aloittavan lapsen, jonka kanssa olisi nyt tarkoitus asua samalla alueella seuraavan vuosikymmenen ajan. Mietin siis asioita ihan eri näkökulmasta kuin ennen, panin painoa seikoille, joiden olemassaoloa en aikaisemmin edes muistanut: kouluille ja harrastuksille. Täällä on peruskorjattu alakoulu. Koulu, jossa henkilökunta viihtyy ja pysyy, mikä väkisinkin vaikuttaa lapsen viihtymiseen positiivisesti. Myös yläkoulun peruskorjaus valmistui vasta pari vuotta sitten. Samasta rakennuksesta yläkoulun kanssa löytyy myös lukio, jos sinne haluaa joskus tulevaisuudessa pyrkiä.

Koulujen lisäksi täällä on hyvät harrastusmahdollisuudet. On urheiluun lähes kaikki tarvittava: uimahalli, jalkapallokentät, jäähallit, ratsastuskoulu jne. Ja kaikki kävelymatkan päässä kotoa. Kaikkialle pääsee turvallisesti kävellen tai pyörällä ilman vaikeita tienylityksiä. Lisäksi löytyy jo mainittu kirjasto ja esim. taidekoulu, jos kaipaakin henkisempiä harrastuksia.  Vapaampaan toimimiseen kivenheiton päässä on Puropuisto, tai nykyiseltä viralliselta nimeltään Soukan asukaspuisto, josta löytyy tekemistä ja seuraa. 

Vielä toistaiseksi voin hehkuttaa myös liikenneyhteyksiä. Ne toimivat joka suuntaan. Valitettavasti tämä tulee muuttumaan, kunhan Länsimetro alkaa kulkea. Helsingin keskustaan yhteydet heikkenevät selvästi ja myös monet bussilinjat muualle Espooseen lakkautetaan, vaikkeivät ne kulje lähelläkään metron vaikutusaluetta. Tosin haitta on vain tilapäinen, koska oletettavasti liikkuminen helpottuu siinä vaiheessa, kun metron jatke valmistuu. Mutta kukaan ei vielä kykene ennustamaan milloin oikeasti ollaan niin pitkällä. Eli liikenneyhteyksien kohdalle tulee tulevaisuudessa miinus. Mutta sekin toki oli tiedossani jo muuttovaiheessa. 

Lisäksi täällä on meri. Meri ja metsiä, rannikkoluontoa ja saaristoa. Täällä voin lähteä iltakävelylle kahlailemaan meressä. Tai käväistä uimassa iltalenkin lomassa. Voin hypätä yhteysalukseen ja karata päiväksi saareen. Voin pakata repun ja suunnata luontopolulle tai hypätä polkupyörän satulaan ja pyöräillä pitkin rantaraittia niin pitkälle kuin jaksan. Voin kiivetä korkealle kalliolle ihailemaan maisemia tai istua rantakivelle kuuntelemaan lintuja. Kuvittelin aina muiden puheissa esiintyvän meren kaipuun olevan vain romanttista höpinää. Mutta nyt olen huomannut, että itse olen onnellisempi meren äärellä.  Täällä on kaiken muun lisäksi meri eli täällä on kaikki. Niitä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta. En tunne tarvetta olla trendikäs, joten sen mukaan minun ei tarvitse asuinaluettani etsiä. En tiedä mitä sellaista tarvitsisin mitä täällä ei ole. Siksi juuri Soukka.

Lähiölätinää

Ikioma lähiöhelvettini Kasavuorelta nähtynä

Lähiöistä puhutaan jatkuvasti, usein vähemmän mairittelevasti. Milloin lähiöiden estetiikka häiritsee jonkun poliittisen päättäjän silmää, milloin lähiöt leimataan kaiken pahan syntyalueiksi, koska niissä kuulemma mahdottomista lapsista kasvaa kieroutuneita aikuisia. ”Kaikki lähiöt pitäisi räjäyttää!” olen kuullut usein sanottavan. Viimeksi noin kuukausi sitten asia nousi pinnalle, kun muutaman lähiöitä ja kaupunkeja yleisemminkin mollaavan mielipidekirjoituksen vastaiskuna somessa lähti liikkeelle #lähiöhelvetti –kampanja, jonka nimissä ihmiset postailivat kuvia ah niin kamalista lähiöistään. Itse olen pohtinut lähiösuhdettani usein kuluneiden vuosien aikana.

Kasvoin lähiössä ja pidin sitä täydellisenä ympäristönä lapselle. Kavereita riitti, meri ja metsiköt olivat lähellä, harrastusmahdollisuuksia riitti jokaisen tarpeisiin. Ympäristö oli turvallinen, pihat ja puistot olivat autoliikenteeltä suljettuja ja kouluihin pääsi isoja teitä ylittämättä. Viikonloppuiltaisin toki ostarien kulmilla ja tietyillä kallioilla sekä rannoilla kokoontui väkeä juhlimaan, jolloin pysyttelimme kauempana. Mutta ei se turvallisuudentunnetta horjuttanut.

Nuorena aikuisena piti päästä pois lähiöstä. Asuttuani vuosia ulkomailla, palasin Suomeen ja ajatukseni oli muuttaa mahdollisimman kauas vanhoilta kotinurkilta. Keskikaupungille, mahdollisimman keskelle oikeaa elämää. Sinne, missä pääsee nopeasti nauttimaan kulttuuritarjonnasta ja muista huvituksista ilman, että täytyy tulla yöbussilla kotiin (ei mitään yöbusseja vastaan muuten, mutta ne leimasivat lähiöläiseksi). Sinne missä voi spontaanisti lähteä baarikierrokselle kaveriporukassa kulkuvälineiden aikatauluja katsomatta. Sinne missä voi aina mennä yöksi kotiin taksirahoja laskematta. Sinne missä asuvat kaikki coolit tyypit, joihin halusin kuulua.

Kantakaupunkiin eivät rahani riittäneet, mutta laitakaupunkialueelle, mistä pääsin reilussa kymmenessä minuutissa junalla keskustaan, onnistuin muuttamaan. Tarpeeksi lähelle kulkeakseni yliopistolle ja töihin pyörällä, päästäkseni nopeasti ytimeen, jos tuli spontaani tarve lähteä ulos. Yöbusseista en päässyt lopullisesti eroon, mutta toisaalta matka kotiin oli niin paljon lyhyempi, ettei taksi tuntunut hullulta ajatukselta, jos juna ei enää kulkenut. Oliko hienoa? No ei ollut pidemmän päälle. Nyt huomasin, kuinka vähän on kiinni asuinpaikasta ja kuinka paljon kaikesta muusta. Viihdyin kotona, pidin naapureistani, palvelut olivat lähellä, mutta en silti kotiutunut. Vähitellen aloin tajuta, etten olisi kotiutunut sinne kantakaupunkiinkaan.

Sain lapsen. Sinnittelin muutaman vuoden kaukana vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni. Sain ystäviä läheltäkin, mutta yhä useammin kaipasin luottoystäviäni, heitä, joita en välissä vuosiin nähnyt, mutta joiden kanssa silti olimme edelleen kuin se pöljä toisiinsa kuin kallioon luottava teiniporukka aikoinaan. Elämäni yksinhuoltajana olisi helpompaa, jos tukiverkot asuisivat kävelymatkan päässä, järkeilin. Aloin katsella asuntoja vanhoilta kotikulmilta, en ensin ihan tosissani. Kunnes kävin näytössä asunnossa, jossa kaikki osui kohdilleen. Nyt tuli kiire: oma kämppä myyntiin, ehdollista tarjousta sisään, päiväkotipaikka hakuun. Ja kas, mahdottomasta tuli mahdotonta ja vuosi sitten kesän lopussa, alle kolmen kuukauden kuluttua päätöksenteosta muuttopäivä oli käsillä.

Uuteen kotiin asetuttuamme tajusin tulleeni kotiin. En vain asuntoon, josta tuli koti, vaan oikeaan ympäristööni. Meri on kivenheiton päässä, voimme käydä iltakävelyn lomassa kahlailemassa ja meri jopa näkyy parvekkeeltamme. Lapsen tuleva koulu ja lähileikkipuistomme ovat kulman takana. Lähikauppa ja kirjasto löytyvät parinsadan metrin päästä. Uimahalli ja talli ovat kävelyetäisyydellä. Metsä ja luontopolku alkavat kivenheiton päästä. Ylimääräisenä bonuksena löytyy neulojalle lankakauppa lähipalveluna. Tämä nerokkaasti suunniteltu alue mahdollistaa lapsen kulkemisen turvallisesti niin kouluun, harrastuksiin, kavereille kuin isovanhempiensakin luokse. Täällä ystäväni ovat taas lähellä, ainakin monet heistä, useat myös paluumuuttajina. Vaikka lähiömme on monen mielestä alueen pahamaineisimpia, on täällä rauhallista ja turvallista. Tämän toki tiesin jo vanhastaan, ei tällä alueella ennenkään ollut hyvä maine, mutta siitä huolimatta täällä oli monen hyvä kasvaa. Nyt sen tiedän: naisen voi ottaa pois lähiöstä, mutta lähiötä ei naisesta. 

Säälittävä luonnosta vieraantunut lähiölapsi bongailee kavereiden koteja, koska oma kolmikerroksinen kotitalo on liian matala nähtäväksi kauempaa