Muuttaessani takaisin nuoruuteni maisemiin tiesin, että joudun kohtaamaan paloja menneisyydestäni jatkuvalla syötöllä. Enkä vain muistoja, myös tuttuja ja puolituttuja ihmisiä tulisin kohtaamaan. Ei se mitään, ajattelin. Olenhan aikuinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa. Näin on käynytkin. Olen tavannut tuttuja kasvoja ruokakaupassa ja kirjastossa, Lippulaivassa, koululla, päiväkodin pihalla, tallilla, bussissa ja Puropuistossa. Nämä ovat olleet poikkeuksetta mukavia kohtaamisia. Ohi ovat ne ajat, joina pelkäsin tavata tuttuja, koska ajattelin, etteivät he kuitenkaan tervehdi, koska häpeävät tuntemistani.
Yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon: uimahallia. Minulla on vesipetolapsi, joka kävisi uimassa vaikka päivittäin ja haluaa kuulemma käydä uimakoulussa kunnes osaa kaiken. Minulle taas uimahalli on paikka, jossa olen ehkä pahiten epämukavuusalueellani. En pidä uimahalliuimisesta ja olen aika huono uimari. Lisäksi toisten ihmisten kohtaaminen uikkareissa saa minut tuntemaan itseni taas neljätoistavuotiaaksi. Olen jo vuosia ollut sinut vartaloni kanssa, mutta uimahallissa unohdan tuon uuden itsevarmuuden. Niinpä tuttujen puhutteleminen siellä on korkean kynnyksen takana.
Valitettavasti vain minun lapseni ei ole ainoa, joka pitää uimisesta. Helppohan sitä olisi viedä lapsi uimakouluun, käydä itse vesijuoksemassa samalla ja sitten poistua. Tämän syksyn aikana on kuitenkin lähes joka maanantai uimahallissa ollut myös joku etäisesti tuttu: pikkuserkkuja, entisiä luokkakavereita, tallilta tuttuja, lapsen päiväkotikavereita vanhempineen. Henkilöitä, joiden kanssa olisi kiva hetki vaihtaa kuulumisia. Mutta kun ne uikkarit!
Niinpä olen katsellut toisaalle, ollut muka superkiinnostunut uimakoulun tekemisistä tai keskittynyt kybällä uimiseen. Ettei vain tarvitsisi osoittaa tuntevansa. Kunnes eilen otin itseäni niskasta kiinni ja lähestyin entistä luokkakaveria. Juteltiin hetki ja taas tunsin vähän enemmän olevani juurillani. Vastedes toimin nopeammin - uikkareista huolimatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti