Sellaista tässä mietin, että kun joka paikassa vouhkataan taas kesälomien siirtämisestä, niin onko kukaan miettinyt asiaa pienten oppilaiden kannalta? Isommilta koululaisilta on varmaan kyseltykin ja he osaavat ehkä miettiä jo itse ennen vastaamista.Varmasti yläkoululainen tai toisen asteen opiskelija olisi ihan mielellään kesätöissä elokuussakin tai vain chillailisi. Yläkoululainen tai toisen asteen opiskelija osaa yleensä myös jo itse ottaa keväällä tarvittaessa vähän rennommin, kunhan koeviikko on ohi, ja on muutenkin jo kasvanut (edes vähän) jaksamaan aikuisempaa maailmaa, jossa työskennellään ympäri vuoden. Mutta ne alakoululaiset, jotka ei eivät vielä osaa itse tuntemuksiaan niin määritellä ja jaksamistaan säädellä, voivat kyllä olla aika väsyneitä juhannukseen mennessä. Heiltä ei voi myöskään olettaa saavansa kovin perusteellisesti mietittyä vastausta. Jos kolmasluokkalaiselta kysyy, haluaisiko hän lomailla elokuunkin, hän varmasti kiljahtaa "kyllä" edes ajattelematta, kuinka pitkäksi kevätlukukausi silloin venyisi.
Huomaan omassa tyttäressäni, joka on vasta eskarissa, mutta kävi myös päiväkotia aika koulumaisessa rytmissä jääden tosin lomille vasta juhannuksena, touko-kesäkuussa aina väsähtämistä arkirutiineihin. Kesäloman ensimmäinen viikko on aina mennyt kevätkaudesta toipuessa, toki lomaillen, mutta aika väsyneenä ja paljon nukkuen. Kaverit valittelevat koululaistensa olevan tällä hetkellä taas ihan sietämättömiä, kuten aina keväällä. Samaa palautetta kuuluu pienten koululaisten opettajilta. Ja lapset ovat yleensä sietämättömän levottomia silloin, kun eivät enää jaksa tsempata ja tarvitsisivat pienen breikin. Ihanat valoisat kevätillat eivät myöskään edesauta aikaista nukkumaanmenoa ja nukahtamista, mikä tekee aamuista vielä normaaliakin hankalampia.
Kesäkuu on niin kylmä, lapset istuvat vain sisällä ja pelaavat. Oikea kesä alkaa vasta juhannukselta, sitä ennen ei voi edes uida. Tällaisia argumentteja kuulee, ikään kuin kesälomaa voisi viettää vain helteessä. Moni urheileva tai paljon muuten liikkuva lapsi tai nuori on vain iloinen, jos ei ole paahtava helle kesälomalla, kun ehtii harrastaa liikuntaa päiväsaikaan. Maauimalat ovat täynnä väkeä heti avaamisesta lähtien, jos ei sentään ihan kissoja ja koiria sada taivaalta. Nyt eletään toukokuun alkua ja täällä Etelä-Suomessa ulkona on juuri noussut lämpötila yli kymmeneen asteeseen. Joka paikassa vilistää lapsia leikkimässä eikä kukaan haluaisi illalla sisään, vaikka sää viilenee vielä melkoisesti auringon siirtyessä matalammalle. Sää kesäloman esteenä taitaa olla lähinnä vanhempien korvien välissä, ei lasten. Jos haluaa helletakuun, kannattaa muuttaa etelään. Itsestänikin löytyy valokuvia, joissa 80-luvulla puhdistan villapaidassa ja pipossa heinäkuista sienisaalista. Että sellaisia ne olivat ne lapsuuden ainaiset hellekesät! Eikä näistä nykyajankaan säistäkään koskaan tiedä: viime kesänä telttailtiin heinäkuussa Hangossa lämpötilan laskiessa öisin lähes nollaan.
Toki olen myös itsekäs: lomailen yleensä Saksassa ja nautin siitä, että pääsen sinne reissaamaan ennen Keski-Euroopan lomakautta. Ihanaa olla liikkeellä väljästi ja stressittä, koska paikallisten kesälomat ovat vasta myöhemmin. Ajatuskin siitä, että koko Eurooppa lomailisi täsmälleen samaan aikaan, hirvittää. Kuulen myös jo korvissani ne keskieurooppalaiseen koulurytmiin liittyvät argumentit, joiden mukaan meillä niin tai näin lomaillaan kesällä liian pitkään. Se on toinen keskustelu, tässä keskustelussa puhutaan koululaisten kesälomien siirtämisestä, ei leikkaamisesta.
Toki kaikenlaista voi kokeilla ja selvittää. Ehkä lapsia ei rasittaisi liikaa jäädä lomille kolmisen viikkoa myöhemmin. Mutta olisi silti kiva kuulla lapsivaikutusten arvioinnista, etenkin juuri pienten koululaisten jaksamisesta, ennen kokeiluja eikä vasta siinä vaiheessa, kun on jo tehty päätöksiä, joiden muuttamiseen tarvitaan taas kaikki mahdolliset käsittelyt ja kuulemiset.
tiistai 8. toukokuuta 2018
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Aikani maahanmuuttajana
Facebook tarjosi minulle muistiinpanoa vuodelta 2010. Onhan tuosta jo aikaa, mutta valitettavasti tämä teksti ei ole vanhentunut, vaan viime vuosien kasvaneen turvapaikanhakijoiden määrän myötä pikemminkin ajankohtaisempi kuin koskaan. Lopun Espoon päätöksentekoon liittyvä osuus ei tietenkään ole ajankohtainen, mutta itse asia ei ole muuttunut, joten yhtään editoimatta siirrän tekstin tähän. Olkaa hyvät, ajatuksia ajastani maahanmuuttajana:
"Viime aikoina kiivaana vellonut maahanmuuttokeskustelu on saanut minutkin miettimään asiaa vielä entistä enemmän ja kuinka ollakaan tuli mieleeni, että olenhan itsekin elänyt yksitoista vuotta elämästäni maahanmuuttajana. Reilut puoli vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen, toivuttuani shokista, jonka kesäloman päättyminen työttömyyteen aiheutti (ei niin, että olisin työtä etsinyt, olin kovin kiireinen muutenkin, mutta enpähän ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa...), kokosin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Saksaan. Tein silloisesta pääharrastuksestani ja aikarohmustani ratsastuksesta yksinkertaisesti työn itselleni. Ja tämä nyt sattui onnistumaan helpommin Saksassa kuin Suomessa.
Jos joku olis kertonut minulle, kuinka pelottavaa on muutenkin ujona ja estyneenä alle parikymppisenä tehdä hyppy tuntemattomaan ja muuttaa vieraaseen maahan, jossa puhutaan itselle vierasta kieltä (no joo, c-saksa tyyliin "femmalla kurssista läpi" takana) täysin vieraiden ihmisten keskuuteen, en ehkä olisi lähtenyt. Mutta minä olin Tukholman-reissuja lukuunottamatta täysin kokematon ulkomaanmatkailija enkä voinut aavistaakaan, kuinka pihalla ihminen saattaa olla, kun ei ymmärrä maan kieltä.
Ensimmäisten aika kauheiden viikkojen jälkeen sopeuduin suhteellisen nopeasti, kielen opin pakon edessä muutamassa kuukaudessa ja ajasta, jonka piti olla noin vuosi, tuli yksitoista. Tiedostin hyvin olevani ulkomaalainen, mutta - ja nyt vihdoinkin päästään asiaan - saksalaisille kollegoille ja kavereille en ollut "Ausländerin", kuten kaikki Etelä- tai Itä-Euroopasta taikka Afrikan mantereelta saapuneet. Heille olin "unsere Finnin" eli "meidän suomalaisemme" silloin, kun he yleensäkään muistivat, etten ole saksalainen. En ajatellut asiaa silloin sen kummemmin, mutta nyt maahanmuuttokeskustelun velloessa tällä Suomessa huomaan, että valtaosa meistä toimii samoin.
Puheessa helposti niputetaan kaikki maahanmuuttajat yhteen sanaan, vaikka on huomattava ero siinä, tuleeko henkilö tänne pakolaisena, turvapaikanhakijana, paluumuuttajana tai vaikkapa työn tai ihmissuhteen perässä. Toiminnassamme ja asenteissa teemme kuitenkin huomattavan eron eri ulkomaalaisryhmien välille. Jos toinen näyttää suurinpiirtein samalta kuin me itse ja vielä puhuu jotain meille helppoa kieltä, on meidän huomatttavasti helpompi hyväksyä hänet kuin jos hänen ihonvärinsä poikkeaa huomattavasti omastamme ja yritämme ymmärtää toisiamme ilmeiden ja eleiden avulla.
Itse sulauduin jopa paremmin saksalaisten joukkoon kuin aikoinani suomalaiseen koululuokkaani, eihän yksi punapää erotu muutenkin kirjavasta joukosta mihinkään. Kuvittelin, että kuka tahansa sulautuisi samalla tavalla porukkaan, kunhan vain hallitsisi kielen. Viimeistään kaverini häissä, taisi olla jo tällä vuosituhannella, jouduin huomaamaan, ettei näin ole. Kaverini kaasona oli hänen paras ystävänsä, josta kaverin äiti totesi minulle: "Ihan kiva ja kunnollinen tyttö, vaikka onkin turkkilainen." Auts, minut olisi voinut sillä hetkellä helposti puhaltaa kumoon. Kyseinen kaasona toiminut henkilö nimittäin oli Saksan kansalainen, syntynyt Saksassa, puhui saksaa muistaakseni jopa äidinkielenään. Turkkilaisesta alkuperästä muistuttivat vain tummat kiharat ja nimi. Ja tämän tuo äiti siis sanoi minulle, joka taas tietysti tulin heti tietoiseksi omasta maahanmuuttajuudestani...
Samankaltaisiin tilanteisiin jouduin usein, ehkä juuri siksi, etteivät monet niistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisisssä, muistaneet minun olevan ulkomaalainen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut sitä "ihan kuin meillä ei olisi tarpeeksi työttömiä omastakin takaa, ne tulee ja vie ne vähätkin työt ja joudutaan vielä maksamaan kaikenmaailman sosiaalietuuksia niille ulkomaalaisillekin" -litaniaa. Joskus muistutin olevani itsekin ulkomaalainen ja sain vastaukseksi aina vain: "No sinä nyt olet ihan eri juttu, olet kuin saksalainen." Olen väkisinkin miettinyt, käyttäydynkö itse samoin. Suhtaudunko täysin eri tavalla siihen muualta Suomeen muuttaneeseen, joka puhuu sujuvasti suomea ja näyttää Pohjois-Eurooppalaiselta kuin siihen tummempi-ihoiseen suomea tai englantia vain auttavasti ja vahvasti murtaen puhuvaan? Onko toinen minulle "suomalainen" kansallisuudesta riippumatta ja toinen taas "ulkomaalainen"?
Jotta saataisiin vielä politiikkakin mukaan kuvioihin mainittakoon, että kaiken tämän pohdiskelun aloitti oikeastaan eräs tekstilisäys Espoon vuoden 2010 budjettikirjassa. Sinne nimittäin opetustoimen kohdalle kirjattiin, että "koulupolkujen suunnittelussa ja kouluverkon rakentamisessa otetaan huomioon, että oman äidinkielen opetusta (muu kuin suomi tai ruotsi) voidaan yksittäisessä koulussa opettaa maksimissaan 15 prosentille koulun oppilaista". Kokonaan nyt siihen puuttumatta, että koko tavoite on pääkaupunkiseudulla epärealistinen jo muutaman vuoden sisällä, olen pohtinut paljon sitä, kenet lasketaan tuosta 15 % ylimeneväksi. Jos joku oppilas jouduttaisiin tuon määräyksen perusteella siirtämään muualle kuin lähikouluunsa, olisiko siirrettävä naapurilähiön yksinhuoltajaperheen somalilapsi vai pientaloalueen Nokian insinöörin jälkeläinen? Millä perusteella vedetään rajat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajien välille? Varsinkin, jos kyse on lapsista?
On jo tarpeeksi vaikeaa joutua vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria ei ymmärrä. Muistan vieläkin elävästi ne ensimmäiset viikot Saksassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään, vaikka kulttuuriset erot nyt eivät kovin kummoisia olleetkaan. Jos lisäksi joutuu valtaväestön syrjimäksi ja pilkkaamaksi, koska on kotoisin maasta, jonka kansalaisia ei noin vain hyväksytä uuden kotimaan yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi, vaikka kuinka yrittäisi oppia kielen ja saada töitä, ei ole ihme, että elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta ja kotoutuminen vaikeutuu. En varmasti ole puhdas ennakkoluuloista, mutta lupaan, että aina kun meinaan arvioida jotakuta ihmistä syntyperänsä perusteella, yritän palata ajatuksissani Saksan aikoihin ja muistaa sen tunteen, joka ulkomaalaisten halveksunnasta ja äänekkäästä maahanmuuton vastustamisesta tuli. Myös silloin, kun halveksunta ei koskenut omaa persoonaani."
Itse olin tuolloin erinomaisesti sopeutunut elämääni Saksassa ja pitkään luulin viettäväni siellä loppuikäni. Miksi sitten palasin? Minut toi tänne pohjolaan takaisin kaipuu Suomeen, synnyinmaahani, kaipuu perheeni, sukulaisteni ja vanhojen ystävien läheisyyteen, kaipuu sinne, missä juureni ovat ja missä tunsin lopulta sitten kuitenkin haluavani elää. Lopullisen sysäyksen antoi minulle suoritettu leikkaus, jonka jälkeen sairaalassa maatessani tajusin, kuinka kaukana sukuni on. Kuulin puhelimessa läheisten huolen, kun he halusivat tietää, miten minulla menee ja aloin miettiä, miltä tuntuisi olla yhtä kaukana läheisistään, jos heistä joku makaisi sairaalassa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Lähdin vapaaehtoisesti, mutta takaisin minut toi sisäinen pakko. Koska olen tuntenut tuon pakon, minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni jättäisi vapaaehtoisesti kotimaansa ja läheisensä lopullisesti, tietämättä pääseekö enää koskaan heitä tapaamaan, näkemään elossa. Vaikka minä sentään sain tuntea itseni tervetulleeksi tuolloisessa uudessa kotimaassani.
"Viime aikoina kiivaana vellonut maahanmuuttokeskustelu on saanut minutkin miettimään asiaa vielä entistä enemmän ja kuinka ollakaan tuli mieleeni, että olenhan itsekin elänyt yksitoista vuotta elämästäni maahanmuuttajana. Reilut puoli vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen, toivuttuani shokista, jonka kesäloman päättyminen työttömyyteen aiheutti (ei niin, että olisin työtä etsinyt, olin kovin kiireinen muutenkin, mutta enpähän ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa...), kokosin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Saksaan. Tein silloisesta pääharrastuksestani ja aikarohmustani ratsastuksesta yksinkertaisesti työn itselleni. Ja tämä nyt sattui onnistumaan helpommin Saksassa kuin Suomessa.
Jos joku olis kertonut minulle, kuinka pelottavaa on muutenkin ujona ja estyneenä alle parikymppisenä tehdä hyppy tuntemattomaan ja muuttaa vieraaseen maahan, jossa puhutaan itselle vierasta kieltä (no joo, c-saksa tyyliin "femmalla kurssista läpi" takana) täysin vieraiden ihmisten keskuuteen, en ehkä olisi lähtenyt. Mutta minä olin Tukholman-reissuja lukuunottamatta täysin kokematon ulkomaanmatkailija enkä voinut aavistaakaan, kuinka pihalla ihminen saattaa olla, kun ei ymmärrä maan kieltä.
Ensimmäisten aika kauheiden viikkojen jälkeen sopeuduin suhteellisen nopeasti, kielen opin pakon edessä muutamassa kuukaudessa ja ajasta, jonka piti olla noin vuosi, tuli yksitoista. Tiedostin hyvin olevani ulkomaalainen, mutta - ja nyt vihdoinkin päästään asiaan - saksalaisille kollegoille ja kavereille en ollut "Ausländerin", kuten kaikki Etelä- tai Itä-Euroopasta taikka Afrikan mantereelta saapuneet. Heille olin "unsere Finnin" eli "meidän suomalaisemme" silloin, kun he yleensäkään muistivat, etten ole saksalainen. En ajatellut asiaa silloin sen kummemmin, mutta nyt maahanmuuttokeskustelun velloessa tällä Suomessa huomaan, että valtaosa meistä toimii samoin.
Puheessa helposti niputetaan kaikki maahanmuuttajat yhteen sanaan, vaikka on huomattava ero siinä, tuleeko henkilö tänne pakolaisena, turvapaikanhakijana, paluumuuttajana tai vaikkapa työn tai ihmissuhteen perässä. Toiminnassamme ja asenteissa teemme kuitenkin huomattavan eron eri ulkomaalaisryhmien välille. Jos toinen näyttää suurinpiirtein samalta kuin me itse ja vielä puhuu jotain meille helppoa kieltä, on meidän huomatttavasti helpompi hyväksyä hänet kuin jos hänen ihonvärinsä poikkeaa huomattavasti omastamme ja yritämme ymmärtää toisiamme ilmeiden ja eleiden avulla.
Itse sulauduin jopa paremmin saksalaisten joukkoon kuin aikoinani suomalaiseen koululuokkaani, eihän yksi punapää erotu muutenkin kirjavasta joukosta mihinkään. Kuvittelin, että kuka tahansa sulautuisi samalla tavalla porukkaan, kunhan vain hallitsisi kielen. Viimeistään kaverini häissä, taisi olla jo tällä vuosituhannella, jouduin huomaamaan, ettei näin ole. Kaverini kaasona oli hänen paras ystävänsä, josta kaverin äiti totesi minulle: "Ihan kiva ja kunnollinen tyttö, vaikka onkin turkkilainen." Auts, minut olisi voinut sillä hetkellä helposti puhaltaa kumoon. Kyseinen kaasona toiminut henkilö nimittäin oli Saksan kansalainen, syntynyt Saksassa, puhui saksaa muistaakseni jopa äidinkielenään. Turkkilaisesta alkuperästä muistuttivat vain tummat kiharat ja nimi. Ja tämän tuo äiti siis sanoi minulle, joka taas tietysti tulin heti tietoiseksi omasta maahanmuuttajuudestani...
Samankaltaisiin tilanteisiin jouduin usein, ehkä juuri siksi, etteivät monet niistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisisssä, muistaneet minun olevan ulkomaalainen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut sitä "ihan kuin meillä ei olisi tarpeeksi työttömiä omastakin takaa, ne tulee ja vie ne vähätkin työt ja joudutaan vielä maksamaan kaikenmaailman sosiaalietuuksia niille ulkomaalaisillekin" -litaniaa. Joskus muistutin olevani itsekin ulkomaalainen ja sain vastaukseksi aina vain: "No sinä nyt olet ihan eri juttu, olet kuin saksalainen." Olen väkisinkin miettinyt, käyttäydynkö itse samoin. Suhtaudunko täysin eri tavalla siihen muualta Suomeen muuttaneeseen, joka puhuu sujuvasti suomea ja näyttää Pohjois-Eurooppalaiselta kuin siihen tummempi-ihoiseen suomea tai englantia vain auttavasti ja vahvasti murtaen puhuvaan? Onko toinen minulle "suomalainen" kansallisuudesta riippumatta ja toinen taas "ulkomaalainen"?
Jotta saataisiin vielä politiikkakin mukaan kuvioihin mainittakoon, että kaiken tämän pohdiskelun aloitti oikeastaan eräs tekstilisäys Espoon vuoden 2010 budjettikirjassa. Sinne nimittäin opetustoimen kohdalle kirjattiin, että "koulupolkujen suunnittelussa ja kouluverkon rakentamisessa otetaan huomioon, että oman äidinkielen opetusta (muu kuin suomi tai ruotsi) voidaan yksittäisessä koulussa opettaa maksimissaan 15 prosentille koulun oppilaista". Kokonaan nyt siihen puuttumatta, että koko tavoite on pääkaupunkiseudulla epärealistinen jo muutaman vuoden sisällä, olen pohtinut paljon sitä, kenet lasketaan tuosta 15 % ylimeneväksi. Jos joku oppilas jouduttaisiin tuon määräyksen perusteella siirtämään muualle kuin lähikouluunsa, olisiko siirrettävä naapurilähiön yksinhuoltajaperheen somalilapsi vai pientaloalueen Nokian insinöörin jälkeläinen? Millä perusteella vedetään rajat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajien välille? Varsinkin, jos kyse on lapsista?
On jo tarpeeksi vaikeaa joutua vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria ei ymmärrä. Muistan vieläkin elävästi ne ensimmäiset viikot Saksassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään, vaikka kulttuuriset erot nyt eivät kovin kummoisia olleetkaan. Jos lisäksi joutuu valtaväestön syrjimäksi ja pilkkaamaksi, koska on kotoisin maasta, jonka kansalaisia ei noin vain hyväksytä uuden kotimaan yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi, vaikka kuinka yrittäisi oppia kielen ja saada töitä, ei ole ihme, että elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta ja kotoutuminen vaikeutuu. En varmasti ole puhdas ennakkoluuloista, mutta lupaan, että aina kun meinaan arvioida jotakuta ihmistä syntyperänsä perusteella, yritän palata ajatuksissani Saksan aikoihin ja muistaa sen tunteen, joka ulkomaalaisten halveksunnasta ja äänekkäästä maahanmuuton vastustamisesta tuli. Myös silloin, kun halveksunta ei koskenut omaa persoonaani."
Itse olin tuolloin erinomaisesti sopeutunut elämääni Saksassa ja pitkään luulin viettäväni siellä loppuikäni. Miksi sitten palasin? Minut toi tänne pohjolaan takaisin kaipuu Suomeen, synnyinmaahani, kaipuu perheeni, sukulaisteni ja vanhojen ystävien läheisyyteen, kaipuu sinne, missä juureni ovat ja missä tunsin lopulta sitten kuitenkin haluavani elää. Lopullisen sysäyksen antoi minulle suoritettu leikkaus, jonka jälkeen sairaalassa maatessani tajusin, kuinka kaukana sukuni on. Kuulin puhelimessa läheisten huolen, kun he halusivat tietää, miten minulla menee ja aloin miettiä, miltä tuntuisi olla yhtä kaukana läheisistään, jos heistä joku makaisi sairaalassa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Lähdin vapaaehtoisesti, mutta takaisin minut toi sisäinen pakko. Koska olen tuntenut tuon pakon, minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni jättäisi vapaaehtoisesti kotimaansa ja läheisensä lopullisesti, tietämättä pääseekö enää koskaan heitä tapaamaan, näkemään elossa. Vaikka minä sentään sain tuntea itseni tervetulleeksi tuolloisessa uudessa kotimaassani.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
Tajunnanvirtaa kiusaamisesta ja häirinnästä urheilussa
Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.
Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.
Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella? Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.
Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.
Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".
Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.
Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella? Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.
Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.
Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".
lauantai 17. helmikuuta 2018
Ladulle!
Espoonlahdessa on latu. Toistan, Espoonlahdessa on latu. ESPOONLAHDESSA ON LATU! Tämä tosiasia ansaitsee riemunhuutoja. Siitä lähtien, kun vanhan pururadan ylläpito, ensin talviylläpito ja sitten kaikki ylläpito, lakkautettiin, on koneellisesti tehdyille laduille päässyt hiihtämään vain Hanikassa. Ja sielläkin vain runsaslumisina talvina, joita ei viime vuosina juurikaan ole ollut. Meille harrastelijahiintäjille, jotka sivakoimme hyvin rauhallisesti ja hiihdämme yleensä vieläpä lapsen kanssa, on Hanikka vähän hankala, koska siellä ymmärrettävästi on Espoonlahden alueen kuntohiihtäjien kokoontumisajot arki-iltaisin ja viikonloppuisin.
Oikeastaan on hassua, ettei urheilupuistoon ole ajettu latua jo ajat sitten. Ison osan matkasta se nimittäin kulkee vanhan pururadan pohjaa. Vain pieni pätkä tasoitettiin ja pohjustettiin syksyllä. Ja nerokkainta on, että latu olisi mahdollista tehdä ilman luonnonluntakin, koska se pohjustettiin jäähallien ylijäämillä. Ja sitä tavaraahan riittää! Se, että nyt satoi vielä luonnonluntakin päälle, oli iloinen lisäyllätys.
Latu on lyhyt, mutta suosittu. Silti ei ole vielä kertaakaan ollut ruuhkan tunnetta. Kannattaa käydä kokeilemassa.
Oikeastaan on hassua, ettei urheilupuistoon ole ajettu latua jo ajat sitten. Ison osan matkasta se nimittäin kulkee vanhan pururadan pohjaa. Vain pieni pätkä tasoitettiin ja pohjustettiin syksyllä. Ja nerokkainta on, että latu olisi mahdollista tehdä ilman luonnonluntakin, koska se pohjustettiin jäähallien ylijäämillä. Ja sitä tavaraahan riittää! Se, että nyt satoi vielä luonnonluntakin päälle, oli iloinen lisäyllätys.
Latu on lyhyt, mutta suosittu. Silti ei ole vielä kertaakaan ollut ruuhkan tunnetta. Kannattaa käydä kokeilemassa.
torstai 1. helmikuuta 2018
Lunta!
Eihän tällaista saisi tietysti monenkaan mielestä lumi-infernon, lumikaaoksen, liikennekaaoksen ja minkä lie aikana hehkuttaa, mutta tänään rakastan lunta!
Aamulla bussipysäkiltä töihin kulkiessani nautin suunnattomasti lumituiskusta ja jopa tuulesta. Harvoin lähden lounaalle talon ulkopuolelle, mutta tänään lähdin. Vain saadakseni kahlata lumikinoksissa.
Kotimatkalla ihastumiseni joutui koetukselle, mutta onneksi vain pieneksi hetkeksi. Vartin odotuksen jälkeen ensimmäinen bussi tuli ja muuten matka sujui, noh...sujuvasti. Edes se, että jouduimme kävelemään viimeisen kilometrin, koska risteyksessä oli bussi poikittain ja kaikki tukossa, ei haitannut. Olihan ihanan lumista ja valkeaa eikä edes liian kylmä.
Illalla oli lapsen uimakoulu, joten lähdimme uimahallille pulkalla. Pyry oli lakannut, tuuli samoin. Ilma oli leppeä, maassa paksulti lunta, samoin puissa. Joka puolella oli lumiukkoja, pulkka liukui helposti. Ulkona oli jo pimeää, muttei kuitenkaan ollut. Lumi vaimensi kaikki äänet. Oli satumaisen kaunista ja hiljaista. Saimme yhdessä päivässä oikean talven. En voi olla tykkäämättä.
Aamulla bussipysäkiltä töihin kulkiessani nautin suunnattomasti lumituiskusta ja jopa tuulesta. Harvoin lähden lounaalle talon ulkopuolelle, mutta tänään lähdin. Vain saadakseni kahlata lumikinoksissa.
Kotimatkalla ihastumiseni joutui koetukselle, mutta onneksi vain pieneksi hetkeksi. Vartin odotuksen jälkeen ensimmäinen bussi tuli ja muuten matka sujui, noh...sujuvasti. Edes se, että jouduimme kävelemään viimeisen kilometrin, koska risteyksessä oli bussi poikittain ja kaikki tukossa, ei haitannut. Olihan ihanan lumista ja valkeaa eikä edes liian kylmä.
Illalla oli lapsen uimakoulu, joten lähdimme uimahallille pulkalla. Pyry oli lakannut, tuuli samoin. Ilma oli leppeä, maassa paksulti lunta, samoin puissa. Joka puolella oli lumiukkoja, pulkka liukui helposti. Ulkona oli jo pimeää, muttei kuitenkaan ollut. Lumi vaimensi kaikki äänet. Oli satumaisen kaunista ja hiljaista. Saimme yhdessä päivässä oikean talven. En voi olla tykkäämättä.
sunnuntai 28. tammikuuta 2018
Vaalipäivä
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen varsinainen vaalipäivä valkeni valoisana. Maa oli kuurassa ja heti maailma näytti kauniimmalta ja toiveikkaammalta. Tämän talven olen tuskaillut ilmastonmuutoksen seurauksien takia. Olen aina pitänyt talviulkoilusta ja -urheilusta, vaikka kesän lapsi olenkin. Pari viikkoa sitten tajusin, ettei lapseni ole vielä koskaan hiihtänyt ladulla. Lunta on aina ollut niin vähän ja lyhyen aikaa, ettei täällä Etelä-Espoossa ole ehdittu tehdä latuja mihinkään. Omassa lapsuudessani hiihdimme joka talvi jään yli Kirkkonummelle ja toisaalta laskimme suksilla mäkeä kotipihassa päivittäin.
Toinen pohdiskelun aihe on ollut rauha. Tai sen vastakohta sota. Maailmalta kuuluu jatkuvasti huolestuttavia uutisia. En ymmärrä kuinka kukaan, joka on yhtään perehtynyt historiaan, voi olla olematta huolissaan. Mitä maailmamme tarvitsee, on pyrkimys sovitteluun ja rauhanrakentamiseen, ei uhoilu ja pullistelu. Rakennetaan siltoja ja rikotaan muureja, ei rakenneta muureja ja polteta siltoja.
Olen huolestunut myös oman yhteiskuntamne arvojen koventumisesta. "Jokainen on oman onnensa seppä" -ajattelu johtaa siihen, ettei toisten tilanteita ymmärretä edes hädässä, vaan ajatellaan, että jokainen on itse ongelmansa aiheuttanut ja saa myös itse löytää ulospääsyn hädästään. Meitä vaivaa empatiavaje, joka kärjistyessään johtaa totaaliseen elinpiirien erkautumiseen ja pahimmillaan uhkaa yhteiskuntarauhaa ja yleistä turvallisuutta.
Olen jättänyt äänestämisen vaalipäivään, koska oma äänestyspaikkani on sijainniltaan kätevin ja lisäksi haluan ottaa demokratiakasvatuksen nimissä lapsen mukaan. Tyttäreni äänesti Ankkalinnan pormestarvaaleissa Pepiä, numero kolmosta. Oman ääneni saa kohta myös numero kolme, Pekka Haavisto. Koska uskon, että Pekka vastaa ehdokkaista parhaiten niitä arvoja, joita peräänkuulutan yllä olevien pohdintojen perusteella.
Toinen pohdiskelun aihe on ollut rauha. Tai sen vastakohta sota. Maailmalta kuuluu jatkuvasti huolestuttavia uutisia. En ymmärrä kuinka kukaan, joka on yhtään perehtynyt historiaan, voi olla olematta huolissaan. Mitä maailmamme tarvitsee, on pyrkimys sovitteluun ja rauhanrakentamiseen, ei uhoilu ja pullistelu. Rakennetaan siltoja ja rikotaan muureja, ei rakenneta muureja ja polteta siltoja.
Olen huolestunut myös oman yhteiskuntamne arvojen koventumisesta. "Jokainen on oman onnensa seppä" -ajattelu johtaa siihen, ettei toisten tilanteita ymmärretä edes hädässä, vaan ajatellaan, että jokainen on itse ongelmansa aiheuttanut ja saa myös itse löytää ulospääsyn hädästään. Meitä vaivaa empatiavaje, joka kärjistyessään johtaa totaaliseen elinpiirien erkautumiseen ja pahimmillaan uhkaa yhteiskuntarauhaa ja yleistä turvallisuutta.
Olen jättänyt äänestämisen vaalipäivään, koska oma äänestyspaikkani on sijainniltaan kätevin ja lisäksi haluan ottaa demokratiakasvatuksen nimissä lapsen mukaan. Tyttäreni äänesti Ankkalinnan pormestarvaaleissa Pepiä, numero kolmosta. Oman ääneni saa kohta myös numero kolme, Pekka Haavisto. Koska uskon, että Pekka vastaa ehdokkaista parhaiten niitä arvoja, joita peräänkuulutan yllä olevien pohdintojen perusteella.
torstai 18. tammikuuta 2018
Palautetta Länsimetron myötä tehdystä joukkoliikenneuudistuksesta
Kuluneella viikolla kirjoittelin ylös havaintojani Länsimetron myötä tapahtuneiden joukkoliikenneuudistusten toimivuudesta, tai ehkä paremminkin toimimattomuudesta. Moni asia on mennyt hyvin, mutta moni asia on myös mennyt ihan päin mäntyä. Tällaista palautetta lähetin sekä HSL:n virallisen palautekanavan kautta että eri toimielimissä vaikuttaville luottamushenkilöille.
"Nyt, kun Espoon joukkoliikenneuudistuksen jälkeen
on kuljettu jo reilut kaksi
viikkoa, on hyvä kirjata ylös muutamia havaintoja, jotka eivät ole
yksittäisistä vikatiloista johtuvia ongelmia, vaan toistuvat päivittäin.
Nämä ovat omia havaintojani, joita minulla on hyvää aikaa tehdä, koska
joudun nykyisin entisen tunnin sijaan varaamaan työmatkaani 1,5 tuntia
suuntaansa. Jos kaikki osuu nappiin, pääsen hieman nopeamminkin, mutta
toistaiseksi näin on käynyt kerran ja matkustan kuitenkin kaikkina
arkipäivinä aamuin illoin.
1.
Matinkylän terminaali, ahtaus ja liukuportaat
- liukuportaat eivät vielä kertaakaan ole olleet toiminnassa jatkuvasti aamuin illoin työmatkani aikana. Eli aina joko ylhäältä välitasolle tai välitasolta alas ovat portaat jumissa
- ei ole helppo ymmärtää, miksi
aamuruuhkassa vain yhdet portaat kulkevat alaspäin, koska ihmisistä valtaosa on
menossa alas
- toki oli reipasta reagointia vaihtaa
liukuportaiden kulkusuunta niin, että metrolaiturille tullaan ja poistutaan nyt
”oikeasta suunnasta”. Varsinaista ongelmaa tämä ei kuitenkaan ratkaissut:
yhteentörmäykset ja ruuhkautuminen tapahtuvat nyt vain liukuportaiden yläpäässä,
koska busseista tulevat ihmiset tulevat ”väärästä” suunnasta metroasemalta
tulevia vastaan.
- johtopäätös: terminaali on liian ahdas,
jotta siellä voisivat sujuvasti kulkea aamuruuhkassa kaikki Matinkylän länsi-
ja osin pohjoispuolelta tulevat asukkaat, jotka tuodaan terminaaliin
syöttöliikenteellä
- onko ollenkaan otettu huomioon, että
sisäisen liikenteen rajun heikentämisen takia (esim. 12,14 lakkautus) myös
monet muut kuin ennen Kamppiin matkustaneet joutuvat nyt kulkemaan pätkän
metrolla tai muualle Espooseen liikkuvat (esim. 3, Kivenlahti-Leppävaara
lakkautettiin) kulkevat lyhimmän kokonaismatka-ajan mukaan nyt Otaniemen / Helsingin
keskustan kautta)
2.
Metron ruuhkaisuus
3.
Metron aikataulujen epäluotettavuus
– toistaiseksi
Matinkylän metro on ruuhka-aikana usein lähtenyt viisikin minuuttia myöhässä.
Ehkä pitkälti edellä kuvattujen ruuhkaongelmien takia. Muutama minuutti ei toki
tuntuisi missään, jos ei pitäisi ehtiä vaihtoyhteyteen.
- ruuhka-aikana metron aikataulu ei pidä, yleensä
väli Matinkylä-Otaniemi kestää noin 10-12 minuuttia (ja edelleen pitäisi ehtiä
siihen vaihtoyhteyteen)
4.
Liityntäliikenteen ongelmat
-
liityntäliikenteen vuoroväli ainakin
Ala-Soukasta matkustavilla piteni, eli edellä mainittu epäluotettavuus
korostuu, kun odotusajaksi tulee pysäkillä vähintään 20 minuuttia entisten
13-16 minuutin sijaan, jos yksi vuoro jää ajamatta
-
moni liityntälinja (etenkin Nöykkiö-Latokaski
-alueelta ja Finnoontien varresta) kulkee niin mutkitellen, että matka
Matinkylään kestää puolikin tuntia, mikä on aika hyvä saavutus alle 10 km
matkalta
-
liityntäbussit ovat olleet niin täynnä (osittain
ehkä ajamatta jääneiden vuorojen takia, kokemus bussista 143), että
pahimmillaan matkustajia on jäänyt pysäkeille tai Matinkylästä lähdettäessä
terminaaliin
5.
Yöbussit
6.
Länsimetron aiheuttaman matkapahoinvointi
-
itsekin voin huonosti välillä Matinkylä-Kamppi,
mutta en onneksi oksenna, muuten kärsin matkapahoinvoinnista vain satunnaisesti ja tiedän aina syyn
-
moni tuttava on valittanut korvasärkyä
Länsimetrossa
-
koska kaikki eivät voi Länsimetroa näistä syistä
käyttää, on kestämätöntä, ettei yhtään suoraa bussilinjaa ole
säilytetty. On
kohtuutonta, että joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa vähintään kahdesti ja
käyttämään vaihtoaikataulujen takia matkaan lähes 1,5 tuntia tai
enemmänkin, jos pitää esim. päästä
Soukasta 20 km:n matka Helsingin keskustaan eikä voi kulkea metrolla em.
syistä. Ainoa yhden vaihdon yhteys on 542 + juna, mikä on erittäin
hidasta matkantekoa.
Länsimetrossa on paljon hyvää, mutta kaiken Etelä- ja Länsi-Espoon joukkoliikenteen ohjaaminen metroon on paitsi lyhytnäköistä myös turhaa. Muitakin tapoja päästä pisteestä A pisteeseen B tarvitaan. Pidentyneet kokonaismatka-ajat ja monien vaihtojen myötä lisääntyneet liikkumisen epävarmuustekijät tulevat pidemmällä aikavälillä varmasti vaikuttamaan laajemminkin kuin yksittäisten ihmisten ärtymyksenä, ainakaan talous ei kohene uupuneiden ja työmatkojen takia loppuunpalaneiden tai irtisanoutuneiden kuntalaisten vaikutuksesta."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)