Lähiölätinää

Ikioma lähiöhelvettini Kasavuorelta nähtynä

Lähiöistä puhutaan jatkuvasti, usein vähemmän mairittelevasti. Milloin lähiöiden estetiikka häiritsee jonkun poliittisen päättäjän silmää, milloin lähiöt leimataan kaiken pahan syntyalueiksi, koska niissä kuulemma mahdottomista lapsista kasvaa kieroutuneita aikuisia. ”Kaikki lähiöt pitäisi räjäyttää!” olen kuullut usein sanottavan. Viimeksi noin kuukausi sitten asia nousi pinnalle, kun muutaman lähiöitä ja kaupunkeja yleisemminkin mollaavan mielipidekirjoituksen vastaiskuna somessa lähti liikkeelle #lähiöhelvetti –kampanja, jonka nimissä ihmiset postailivat kuvia ah niin kamalista lähiöistään. Itse olen pohtinut lähiösuhdettani usein kuluneiden vuosien aikana.

Kasvoin lähiössä ja pidin sitä täydellisenä ympäristönä lapselle. Kavereita riitti, meri ja metsiköt olivat lähellä, harrastusmahdollisuuksia riitti jokaisen tarpeisiin. Ympäristö oli turvallinen, pihat ja puistot olivat autoliikenteeltä suljettuja ja kouluihin pääsi isoja teitä ylittämättä. Viikonloppuiltaisin toki ostarien kulmilla ja tietyillä kallioilla sekä rannoilla kokoontui väkeä juhlimaan, jolloin pysyttelimme kauempana. Mutta ei se turvallisuudentunnetta horjuttanut.

Nuorena aikuisena piti päästä pois lähiöstä. Asuttuani vuosia ulkomailla, palasin Suomeen ja ajatukseni oli muuttaa mahdollisimman kauas vanhoilta kotinurkilta. Keskikaupungille, mahdollisimman keskelle oikeaa elämää. Sinne, missä pääsee nopeasti nauttimaan kulttuuritarjonnasta ja muista huvituksista ilman, että täytyy tulla yöbussilla kotiin (ei mitään yöbusseja vastaan muuten, mutta ne leimasivat lähiöläiseksi). Sinne missä voi spontaanisti lähteä baarikierrokselle kaveriporukassa kulkuvälineiden aikatauluja katsomatta. Sinne missä voi aina mennä yöksi kotiin taksirahoja laskematta. Sinne missä asuvat kaikki coolit tyypit, joihin halusin kuulua.

Kantakaupunkiin eivät rahani riittäneet, mutta laitakaupunkialueelle, mistä pääsin reilussa kymmenessä minuutissa junalla keskustaan, onnistuin muuttamaan. Tarpeeksi lähelle kulkeakseni yliopistolle ja töihin pyörällä, päästäkseni nopeasti ytimeen, jos tuli spontaani tarve lähteä ulos. Yöbusseista en päässyt lopullisesti eroon, mutta toisaalta matka kotiin oli niin paljon lyhyempi, ettei taksi tuntunut hullulta ajatukselta, jos juna ei enää kulkenut. Oliko hienoa? No ei ollut pidemmän päälle. Nyt huomasin, kuinka vähän on kiinni asuinpaikasta ja kuinka paljon kaikesta muusta. Viihdyin kotona, pidin naapureistani, palvelut olivat lähellä, mutta en silti kotiutunut. Vähitellen aloin tajuta, etten olisi kotiutunut sinne kantakaupunkiinkaan.

Sain lapsen. Sinnittelin muutaman vuoden kaukana vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni. Sain ystäviä läheltäkin, mutta yhä useammin kaipasin luottoystäviäni, heitä, joita en välissä vuosiin nähnyt, mutta joiden kanssa silti olimme edelleen kuin se pöljä toisiinsa kuin kallioon luottava teiniporukka aikoinaan. Elämäni yksinhuoltajana olisi helpompaa, jos tukiverkot asuisivat kävelymatkan päässä, järkeilin. Aloin katsella asuntoja vanhoilta kotikulmilta, en ensin ihan tosissani. Kunnes kävin näytössä asunnossa, jossa kaikki osui kohdilleen. Nyt tuli kiire: oma kämppä myyntiin, ehdollista tarjousta sisään, päiväkotipaikka hakuun. Ja kas, mahdottomasta tuli mahdotonta ja vuosi sitten kesän lopussa, alle kolmen kuukauden kuluttua päätöksenteosta muuttopäivä oli käsillä.

Uuteen kotiin asetuttuamme tajusin tulleeni kotiin. En vain asuntoon, josta tuli koti, vaan oikeaan ympäristööni. Meri on kivenheiton päässä, voimme käydä iltakävelyn lomassa kahlailemassa ja meri jopa näkyy parvekkeeltamme. Lapsen tuleva koulu ja lähileikkipuistomme ovat kulman takana. Lähikauppa ja kirjasto löytyvät parinsadan metrin päästä. Uimahalli ja talli ovat kävelyetäisyydellä. Metsä ja luontopolku alkavat kivenheiton päästä. Ylimääräisenä bonuksena löytyy neulojalle lankakauppa lähipalveluna. Tämä nerokkaasti suunniteltu alue mahdollistaa lapsen kulkemisen turvallisesti niin kouluun, harrastuksiin, kavereille kuin isovanhempiensakin luokse. Täällä ystäväni ovat taas lähellä, ainakin monet heistä, useat myös paluumuuttajina. Vaikka lähiömme on monen mielestä alueen pahamaineisimpia, on täällä rauhallista ja turvallista. Tämän toki tiesin jo vanhastaan, ei tällä alueella ennenkään ollut hyvä maine, mutta siitä huolimatta täällä oli monen hyvä kasvaa. Nyt sen tiedän: naisen voi ottaa pois lähiöstä, mutta lähiötä ei naisesta. 

Säälittävä luonnosta vieraantunut lähiölapsi bongailee kavereiden koteja, koska oma kolmikerroksinen kotitalo on liian matala nähtäväksi kauempaa