Olen kotona sairaana. Tuntuu hullulta, koska tämä on ensimmäinen kerta ikuisuuksiin. En ole koskaan kotona yksin enkä koskaan ilman hurjaa tekemättömien asioiden vuorta. Eivät ne tekemättömät asiat nytkään ole mihinkään kadonneet. Mutta minä sairastan, en tee asioita (mitä nyt vähän kirjoittelen).
Minä olen kotona, mutta lapseni on päiväkodissa. Ihan kuin ei jo sairastaminen itsessään saisi tuntemaan syyllisyyttä, iskee nyt tuplasyyllisyys: olen kotona, mutta lapseni on toisten hoidossa. Mutta tiedättekö, oikeastaan en edes tunne siitä syyllisyyttä. Ensinnäkin se on lapseni valinta. Kun kerroin olevani liian kipeä mennäkseni töihin, tuumi lapsi ensin, että oikeastaan hänkin voisi pitää vapaapäivän. Sanoin sen olevan mahdollista, mutta kerroin myös, että minun pitää levätä enkä voi siksi lähteä koko päivänä hänen kanssaan ulkoilemaan. Jolloin tuo pieni ulkoilmaihminen ilmoitti sitten kuitenkin mieluummin menevänsä päiväkotiin.
Toinen syy syyllistymättömyyteen on ihan yhtä yksinkertainen: minä en kykene puhumaan. Flunssa on vienyt ääneni eikä se ainakaan parantuisi sillä, että saisin koko päivän olla selittämässä verbaalis-sosiaaliselle lapselleni, miksen voi keskustella hänen kanssaan.
Joten olen yksin kotona ilman suuria syyllisyydentuntoja. Mutta aika monelta suunnalta on jo tullut vihjailevia katseita ja huomautuksia, kun ihmiset ovat saaneet kuulla lapselta, että äiti sairastaa kotona. Onhan se törkeää viedä päiväkotipaikka ja sitä hoivaa muilta lapsilta, jos löhöilee itse kotona! Muutenkin pitäisi äitien kökkiä niiden lasten kanssa kotona nykyhallituksen mielestä ja sitten kehdataan vielä tuoda lapsi hoitoon, vaikka itse ollaan saikulla.
Onneksi olen jo aikoja sitten lakannut kunnioittamasta nykyhallituksen mielipiteitä päivähoitoasioissa. Ehdin jo riemuita subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisen ja ryhmäkokojen suurentamisen kaatumisesta Espoossa, mutta siellähän ne taas kummittelevat talousarviokeskusteluissa. Valtuustossa päätettiin, että veroprosentin nosto on poissuljettu asia, joten jälleen kerran sitten alkaa suunnaton vääntö siitä, mistä palveluista leikataan, ihan kuin ei 90-luvun lamasta lähtien olisi jo leikattu. Varhaiskasvatus, opetus, sosiaali- ja terveyspalvelut, nehän ne aina ensimmäisinä ovat listalla. Eikä ihme, koska sinnehän ne rahat uppoavat.
Voisin mielelläni maksaa vähän lisää veroja, vaikka jo muutama euro kuukaudessa meidänkin taloudessamme tuntuisi, kunhan tästä jokavuotisesta löysästä hirttoköydestä päästäisiin. Ihan vain tällaisena henkilökohtaisena mielipiteenä aiheesta. Korjaaminen on aina kalliimpaa kuin ennaltaehkäisy. Mitä enemmän leikataan ihan peruspalveluista, sitä enemmän joudutaan korjaamaan. Puhuttiin sitten opetuksesta, lastensuojelusta, hammashuollosta tai vaikkapa nuorisotyöttömyydestä ja toisen asteen opiskelupaikoista. Mutta jotkut haluavat mennä sen lyhytnäköisen säästölinjan kautta.
Näin taas ajauduin sairastamisestani budjettineuvotteluihin. Ei voi mitään, niin ne ajatukset virtaavat. Valitettavasti kiihtyminen ei edesauta parantumista, joten yritän olla ainakin vielä tänään ajattelematta kaupungin leikkaustoimenpiteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti