Ystävä kirjoitti kirjan (Vapaa viinistä). En ole vielä lukenut sitä, koska viime aikoina aikaa ei ole riittänyt edes kirjan hankkimiseen saati sitten lukemiseen. Mutta sain kuulla silloin tällöin murusia aiheesta jo kirjoitusprosessin aikana ja aloin väkisinkin miettiä omaa suhdettani alkoholiin.
Nykyisinhän nautin silloin tällöin ulkomaanmatkoilla lasillisen ruoan kanssa. Samoin jouluna ja muutoinkin juhla-aterioilla. Siihen se alkoholinkäyttöni sitten jääkin. Eikä edes tee mieli enempää. Kun olen viimeisten vuosien aikana ollut ulkona ystävieni kanssa, tuntuu kiintiöni täyttyvän toisen lasillisen / tuopillisen jälkeen. Enempi ei maistu. Eikä se haittaa, en kaipaa enempää. Joidenkin mielestä olen ehkä tylsä. Ei sekään haittaa. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olen mieluummin kelpaamatta.
Vielä reilut kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen. Olin teinistä lähtien peittänyt ujouttani ja estyneisyyttäni alkoholin avulla. Ahdistuin tilanteista, joissa oli paljon uusia ihmisiä, joihin olisi pitänyt osata tutustua. Kaikki muuttui helpommaksi, kun oli nauttinut muutaman rentouttavan lasillisen. Koska pääni kesti alkoholia suhteellisen hyvin enkä kärsinyt edes krapuloista, kasvoivat nautittavat määrät vuosi vuodelta. Lisäksi elin pitkään Saksassa, missä olutta ei edes nähdä varsinaisesti alkoholina vaan virkistys- ja ruokajuomana (rakastan saksalaisia oluita!). Niinpä käytetyn alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta, vaikka olin harvoin humalassa.
Kun elämä alkoi todellakin ahdistaa ja mieliala vajosi vajoamistaan, sai alkoholikin uuden merkityksen. En enää juonut vain ujouttani peittääkseni tai ollakseni hauska. En edes "suominainen juo isot miehet pöydän alle" -mainettani ylläpitääkseni. Aloin käyttää alkoholia vain ja ainoastaan todellisuutta paetakseni. Edelleenkään en juonut edes joka viikko enkä tarvinnut alkoholia arjesta selviytyäkseni. Sen sijaan juhlimiseen en kyennyt ilman. Olin niin vakuuttunut omasta mitättömyydestäni, etten kestänyt omaa seuraani, jos en nauttinut yhtään "ilolientä". Koska tuo aika ajoittui yhteen syömisongelmieni ja järjettömän laihtumisen kanssa, voi arvata, että välillä oltiin tilanteissa, joissa se suominaisen legendaarinen viinapää ei ollut ihan maineensa veroinen.
Takaisin Suomeen palattuani olin jo muutaman vuoden elänyt taas raittiimmin. Varsinainen ongelma eli huono itsetunto ja ala-arvoinen arvostus omia seurustelutaitoja kohtaan ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään. Joten kun aloin liikkua uusien ihmisten seurassa, viettää iltoja ja erilaisia koulutusviikonloppuja hauskassa seurassa, halusin tietysti itsekin tuntea olevani hauska. Ja sen tunteen sain parhaiten alkoholin avulla. Vuosien saatossa juhliminen riistäytyi taas käsistä. Nyt kun ikääkin oli jo enemmän, joutui seurauksiakin jo kestämään. Jos lauantaina juhlittiin läpi yön kosteissa merkeissä, saattoi huonohko olo olla vielä maanantainakin. Mutta pääasia, että tunsin olevani rento ja hauska!
Sitten tulin raskaaksi. Itselleni se tarkoitti käytännössä nollatoleranssia alkoholin suhteen. Synnytyksestä lähtien olen elänyt kahdestaan lapseni kanssa. Se tarkoittaa, että tilaisuudet alkoholipitoiseen elämään ovat vähissä. Minua ei haittaa, jos lapseni näkee minun juovan lasin viiniä tai yhden oluen. Mutta en halua hänen näkevän itseäni juovuksissa. Tiedostan nykyisin mainiosti olevani silloin sietämätön ja lapsen mielestä varmaan pelottavakin. Joten vuosien varrella on tultu tilanteeseen, jossa alkoholi ei edes maistu kuin pieninä määrinä joskus harvoin eikä sitä tee useammin mielikään. Ja tämä on ihan hyvä tilanne. Lapsen myötä olen joutunut työstämään asioita itseni kanssa. Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni kaikkine vaillinaisuuksineni enkä enää yritä olla jotain muuta kuin mitä olen. Jos joku muu ei hyväksy minua tällaisena, on se hänen ongelmansa, ei minun. Riitän tällaisena enkä tarvitse humalatilaa kelvatakseni itselleni tai muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti