Kokeiltiin lapsen viime syksyn ulkovaatteita. Havainto: kaikki liian pientä. Koska joskus myös kevät yllättää, ei vain talvi, tarkoitti tämä akuuttia tarvetta isommalle välikausihaalarille. Mutta ei sitä isompaa noin vain hankitakaan!
Selailin nettikauppojen tarjontaa. Vaikka mitä löytyisi outleteista, mutta hups, koot päättyvät usein 120:n tai 122-128: n kohdalla. Pitkä ja etenkin pitkäkoipinen kuusivuotias tarvitsee isomman, koska vaikka hän on 125-senttinen koko pituudessaan, ovat monessa mallissa 128-senttisen haalarin lahkeet jo turhan lyhyet. Toki nimekkäimmiltä ja siten kalleimmilta valmistajilta löytyy vielä isompiakin haalareita, mutta edes nettikirppareilta ei löydy helposti yli 128-senttisiä haalareita, jos jätetään pois laskuista merkkihaalarit, joista käytettynäkin pyydetään satasta. Mutta miksi ihmeessä haalari, kuulen monen kysyvän. Miksei housut ja takki jo tuon ikäiselle? Ja miksi en halua merkivaatetta?
Merkkivaatekysymys on aika selvä. Raha, raha ja vielä kerran raha. Paitsi ettei sitä ole yhtään liikaa, en myöskään halua ostaa lapselle yli sadan euron haalaria. Jälleenmyyntiarvo kuulemma on hyvä, kertovat monet merkkiulkovaatteita lapsilleen ostavat. Ei meillä. Lapsi nimittäin on varsinainen raparipa, joka metsänpeikkona ryömii maassa ja kiipeilee puissa. Hyppii jokaisessa vastaantulevassa ojassa ja lätäkössä ja tekee kuperkeikkoja hiekkalaatikolla. Laskee pyllymäkeä kiven päältä alas ja roikkuu polvitaipeistaan pihkaisessa oksassa. Siinä menossa ei kestä paraskaan haalari uudenveroisena.
Muutama päivä sitten lapsi tuli hieman huolestuneen näköisenä vastaan päiväkodin pihalla. Näytti haalarinsa taskun alla olevaa palkeenkieltä ja sanoi kaverin varoittaneen, että äiti varmaan suuttuu. "Mutta kato kun se varmaan tuli siitä, kun mä metsässä ryömin sinne majaan, kun siinä oli niitä teräviä oksia ympärillä. Mutta äiti, nämähän on käyttövaatteita, vain mitä?" En suuttunut. Käyttövaatteitahan se ovat enkä olisi itsekään osannut vastustaa juurakkomajan houkutusta lapsena. Ryömisin sinne vieläkin, jos vain mahtuisin. Mutta juuri tästä syystä en viitsi käyttää parin viikon ruokaostosten verran rahaa haalariin, jota käytetään muutaman kuukauden ajan.
Haalarin taas haluaa lapsi itse. Olen ehdottanut takkia ja housuja, mutta kuulemma niiden pukeminen kestää liian kauan ja "sitten on vaikea saada ne paidat aina sinne housuihin kunnolla, haalarissa ei oo selkä paljaana kiipeillessäkään". Mitä siihen vastaan väittämään. Jos lapsi tahtoo haalarin, se saa sellaisen. Kunhan löytyy tarpeeksi iso. Noilla argumenteilla ottaisin itsekin haalarin. Jos löytyisi tarpeeksi iso ja edullinen.
Yhdeltä nettikirpparilta löytyi parin illan etsimisen tuloksena sopiva. Tai toivon sen olevan sopiva, ei ole vielä kotiutunut. Joka tapauksessa kokonumeron perustella mahtuu ja on jopa lila, joten värikin tyydyttää tulevaa käyttäjää. Huh mikä rumba. Yhden haalarin tähden. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, tässäkin tapauksessa.
PS. Tämän ei ollut tarkoituskaan olla poliittinen päivitys eli älä ihmettele, ettet löydä siitä mitään poliittista!
Hei,
VastaaPoistaLöysin blogisi linkitettynä Ylen vaalikoneesta, josta pisteytit voittavan 92% sopivuuden kanssani kysymyksistä. Perustelusi ja järkeilysi kysymyksiin olivat myös hyvin samanlaisia omiini, joka oli helpottavaa huomata, koska kysymykset pystyttiin tulkitsemaan monella tavalla, ja tulkittiinkin, minkä huomasin muiden ehdokkaiden profiileista. Lyhyet ja epämääräiset vastaukset useissa profiileissa uuvuttivat minua melkein yhtä paljon kuin ”taas toisaalta”-perustelut toisten puolueiden ehdokkailta.
Poliittisesti ja dogmaattisesti sitoutumattomana (tai siihen ainakin pyrkivänä) ja rajallisen tiedon ja kiinnostuksen omaavana henkilönä en osannut päättää kuka oli eniten oikeassa ja kenen pitäisi päästä kaupunkivaltuustoon. Ajattelenko omia etujani ja sen jatkeena omia vastauksiani päätöksen teossa, vai perustanko päätökseni yhteiseen hyvään? Ja miten minä voin päättää mikä on yhteisön hyväksi? Jos oma äänioikeuteni on arvo itsessään, mikä vastuu minulla on sitä käyttäessäni, tai jättäessä sen käyttämättä?
No retoriset kysymykset sikseen. Löysin blogistasi samanlaisia ajatuksia ja arvoja, myös ajanviettotapoja. Ennen kuin äänestän ketään, haluaisin kuitenkin kaksipuolisen dialogin, inhimillisen kontaktin, jolla varmistan itselleni tehneeni jotain konkreettista hyvin abstraktin järjestelmän kautta. Sähköpostiviesti olisi mukava, voit myös piipahtaa Kivenlahden kirjastossa, jossa työskentelen sivarina. Keskustelu asiakkaiden kanssa on asiakaspalvelua, etu jota käytän useasti hyväksi.
Hei Janne,
VastaaPoistakiitos viestistäsi ja pohdinnoistasi. Etenkin vaalikonevastauskommenttisi ilahduttavat, sillä periaatteenani on vastata tuollaisiin kyselyihin melko spontaanisti, koska uskon, että siten vastaukseni ovat kaikista rehellisimpiä. Kivenlahden kirjastoon olisi hauskakin tehdä retki ja vilkaista, millaista siellä nykyisin on. En ole remontin jälkeen siellä käynyt. Pahoin kyllä pelkään, että se lykkääntyy myöhemmälle keväälle. Juuri nyt on vuoden kiireisin aika tilinpäätöksineen ja avustusselvityksineen ja -hakuineen sosiaali- ja terveysalan järjestökentällä, jolla työskentelen. Mutta minut saa kiinni sähköpostitse osoitteesta vtlampi@gmail.com, viesteihin kyllä pyrin vastaamaan mahdollisimman nopeasti.
t. Veera