Tässä päivänä muutamana nimittäin monen todellisuuteen havahtuneen ehdokkaan kesken virisi some-keskustelu kampanjoimisesta. Isoissa kaupungeissamme alkaa olla niin, että päästäkseen läpi kuntavaaleissa, tarvitsee melkoisen määrän ääniä. Siinä eivät perheen ja sukulaisten äänet riitä, eivät edes kavereilla vahvistettuna. Eikä siinä mitään, mitä laajempi kannatus, sen todennäköisempää on, että valtuutettu osaa huomioida useiden kuntalaisten näkökulman. Tai on ainakin osannut vaalikonevastauksissaan ja mainonnassaan ottaa monta näkökulmaa huomioon.
Hankalampi tosiasia on, että valtuustoon pääsemiseksi on tehtävä kampanjaa, mieluiten isosti. Jotta saa nimensä ja naamansa tunnetuksi, on seistävä turuillla ja toreilla ihmisiä tapaamassa, jaettava esitteitä, mainostettava printissä ja digimediassa jne. Keskustelumme ei silti koskenut rahaa, vaikka sitäkin teemaa sivusimme. Varsinkin kun vähemmän rahan ajattelee helposti korvaavansa ajalla ja jalkatyöllä. Ei, me puhuimme ajasta ja ajankäytöstä.
Moni periaatteessa kunnallispolitiikasta kiinnostunut on kieltäytynyt ehdokkuudesta elämäntilanteeseen ja aikapulaan vedoten. Hyvin ymmärrettävää. Valtuusto- ja lautakuntatyöhön uppoaa aikaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vielä hullumpi on se rutistus, joka pitäisi tehdä valtuustoon päästäkseen, se kampanja.
Hyvä kampanja suunnitellaan perusteellisesti. Sitä varten kerätään tukijoukot. Sille tehdään budjetti ja rahankeräyssuunnitelma. Siinä jaetaan selkeät vastuualueet. Ja se toteutetaan. Aktiivinen kampanja-aika käsittää ne viikot, jotka jäävät listojen ja numeroiden julistamisen ja vaalipäivän välille, mutta ennen sitä pitää kaiken olla valmiiksi suunniteltuna ja lisäksi eräänlaista esikampanjointia on tehtävä jo pitkään. Näin siis ideaalitilanteessa.
Totuus on kuitenkin, että iso osa ehdokkkaista käy kokopäivätyössä ja huolehtii perheestään. Jotkut pystyvät ajoittamaan vapaitaan vaalien alle, useimmat eivät. Lapsettomat ja ne, joilla on jo isot tai jopa aikuiset lapset, pystyvät yleensä järjestämään aikaa työajan ulkopuolelta. Mutta entäs me, joilla on vielä pienet lapset, mutta jotka haluaisimme silti osallistua päätöksentekooon? Totuus on nimittäin, että kaikenlaisia näkökulmia tarvitaan päätöksentekoon. Ja kukapa toisi enemmän käytännön kokemuksia kunnan palveluiden toimivuudesta kuin se, joka niitä käyttää juuri sillä hetkellä. Jatkan nyt käyttäen itseäni esimerkkinä, koska en halua levitellä muiden aisoita julkisesti. Joten pahoittelen omaan napaan tuijottavaa minäminä-tekstiä jo valmiiksi.
Me pienten lasten vanhemmat olemme aktiivisia hyötyjiä kunnan palveluiden suhteen. Katsotaanpa, mitä palveluita minä ja tyttäremme olemme viime kuukausina käyttäneet:
- aamuisin ennen töihinlähtöä vien lapsen päiväkotiin (varhaiskasvatus)
- tammikuussa tein eskarihakemuksen lähikouluumme (perusopetus)
- kuusivuotisneuvolakin ehti olla vähän aikaa sitten (neuvola)
- käymme usein Puropuistossa leikkimässä (varhaiskasvatus / ulkoilu)
- viikoittain käymme kirjastossa (kirjasto ja kulttuuri)
- kävin itse hammaslääkärissä kahdesti tammi-helmikuussa (hammashuolto)
- viikoittain käymme uimahallissa (liikunta)
- suunnittelimme jo retkipäivän Rövarenille, kunhan saaristoliikenne taas alkaa (ulkoilu)
- luistelu kuului tekemisiimme vielä viime viikonloppuna, nyt kausi taitaa olla ohi (liikunta ja ulkoilu)
- kävimme luontoretkellä Hanikassa ja Klobbenilla (ulkoilu)
- selvittelin parkkipaikka-asioita kaupungilta lapsen synttärivieraiden takia (kadut ja liikenne)
Tässä näin esimerkinomaisesti ensimmäisenä mieleen juolahtavia asioita. Tietysti on paljon muutakin, käytämme esimerkiksi pääasiassa joukkoliikennettä ja polkupyöriä liikkumiseen. Olemme siis jatkuvasti tekemisissä palveluiden kanssa ja tiedämme miten meille suunnatut palvelut toimivat tai eivät toimi kuntalaisnäkökulmasta. Olisi hyvä, että myös tämä lapsiperhenäkökulma tulisi esille päätöksenteossa. Kouluista keskusteltaessa esimerkiksi usein kuulee argumentin: "Mutta kyllähän me kaikki olemme käyneet koulua, tiedämme siis mistä puhutaan." Toki olemme, mutta kansakoulua tai oppikoulua ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin olemassakaan eikä peruskoulukaan enää ole sama kuin minun sitä käydessäni. Siksi palveluiden ajankohtainen tuntemus on tärkeää.
Mutta ei tällainen pienen lapsen vanhempi edes ehdi kampanjoida valtuustoon päästäkseen. Itsehän olen kuusivuotiaani totaaliyksinhuoltaja eli lapsen toinen vanhempi ei ole millään tavalla mukana arjessamme. Mitä teen työajan ulkopuolella, sitä teen lapseni kanssa. Eikä lapseni halua kampanjoida. Jos pääsen valtuustoon, tiedän kokousaikataulun jo vuodeksi kerrallaan. Sama pätee lautakuntiin. Kokouksiin osallistumisen ja niiden aikaisen lastenhoidon voi helposti suunnitella etukäteen. Lisäksi kokouksia on yhteensä keskimäärin kerran viikossa. Mutta kampanja-aikana liikkeellä pitäisi olla joka päivä. Voisin tietysti raahata lapsen väkisin mukaan. Tai voisin hankkia hänelle hoitajan illoiksi työpäivien jälkeen. Työpäiväni kestää kuitenkin matkoineen 10 tuntia enkä oikeastaan voi vaatia kuusivuotiaalta ymmärrystä sille, että hän viettäisi kuukauden ajan kaikki illat hoidossa, tuon kymmentuntisen päiväkotipäivän perään. En ehkä itsekään kestäisi kiukuttelua, joka siitä seuraisi.
Täsmälleen samankaltaisia ajatuksia oli muillakin perheellisillä keskustelussamme, niin yksin- tai yhteishuoltajilla kuin kahden vanhemman perheen osapuolilla. Tuntuu siltä, että pitäisi kampanjoida täysillä ja olla superaktiivisena ottamassa kantaa kaikkeen koko ajan, mutta elämän realiteetit pistävät vastaan. Ja juuri kun kuvittelee huomioineensa kaiken, jotta pääsee viikonlopuksi vaalitempaukseen tapaamaan potentiaalisia äänestäjiä, sairastuu koko perhe vatsatautiin.
Itse tunnen koko ajan syyllisyyttä, tunnen olevani huono ehdokas, kun en jatkuvasti vilistä pitkin katuja jakamassa (olemattomia) esitteitäni ja twiittaa samalla tauotta sotesta tai ammattikouluista. Päätin kuitenkin, että sovellan ehdokkuuteen samaa kuin muuhun elämään, nyt kun olen vihdoinkin oppinut olemaan armollinen itselleni. Teen se niin hyvin kuin mihin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kykenen. Ja se riittää.
Tämä ei tarkoita, että haluaisin vähemmän päästä vaikuttamaan. Eikä se tarkoita, että hoitaisin luottamustehtäväni huonommin. Se tarkoittaa vain, että elämäntilanteesta johtuen en pysty näissä vaaleissa tekemään kovin näkyvää kampanjaa. Silti meitä lapsiperheellisiäkin tarvitaan valtuustoissa.
Hankalampi tosiasia on, että valtuustoon pääsemiseksi on tehtävä kampanjaa, mieluiten isosti. Jotta saa nimensä ja naamansa tunnetuksi, on seistävä turuillla ja toreilla ihmisiä tapaamassa, jaettava esitteitä, mainostettava printissä ja digimediassa jne. Keskustelumme ei silti koskenut rahaa, vaikka sitäkin teemaa sivusimme. Varsinkin kun vähemmän rahan ajattelee helposti korvaavansa ajalla ja jalkatyöllä. Ei, me puhuimme ajasta ja ajankäytöstä.
Moni periaatteessa kunnallispolitiikasta kiinnostunut on kieltäytynyt ehdokkuudesta elämäntilanteeseen ja aikapulaan vedoten. Hyvin ymmärrettävää. Valtuusto- ja lautakuntatyöhön uppoaa aikaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta vielä hullumpi on se rutistus, joka pitäisi tehdä valtuustoon päästäkseen, se kampanja.
Hyvä kampanja suunnitellaan perusteellisesti. Sitä varten kerätään tukijoukot. Sille tehdään budjetti ja rahankeräyssuunnitelma. Siinä jaetaan selkeät vastuualueet. Ja se toteutetaan. Aktiivinen kampanja-aika käsittää ne viikot, jotka jäävät listojen ja numeroiden julistamisen ja vaalipäivän välille, mutta ennen sitä pitää kaiken olla valmiiksi suunniteltuna ja lisäksi eräänlaista esikampanjointia on tehtävä jo pitkään. Näin siis ideaalitilanteessa.
Totuus on kuitenkin, että iso osa ehdokkkaista käy kokopäivätyössä ja huolehtii perheestään. Jotkut pystyvät ajoittamaan vapaitaan vaalien alle, useimmat eivät. Lapsettomat ja ne, joilla on jo isot tai jopa aikuiset lapset, pystyvät yleensä järjestämään aikaa työajan ulkopuolelta. Mutta entäs me, joilla on vielä pienet lapset, mutta jotka haluaisimme silti osallistua päätöksentekooon? Totuus on nimittäin, että kaikenlaisia näkökulmia tarvitaan päätöksentekoon. Ja kukapa toisi enemmän käytännön kokemuksia kunnan palveluiden toimivuudesta kuin se, joka niitä käyttää juuri sillä hetkellä. Jatkan nyt käyttäen itseäni esimerkkinä, koska en halua levitellä muiden aisoita julkisesti. Joten pahoittelen omaan napaan tuijottavaa minäminä-tekstiä jo valmiiksi.
Me pienten lasten vanhemmat olemme aktiivisia hyötyjiä kunnan palveluiden suhteen. Katsotaanpa, mitä palveluita minä ja tyttäremme olemme viime kuukausina käyttäneet:
- aamuisin ennen töihinlähtöä vien lapsen päiväkotiin (varhaiskasvatus)
- tammikuussa tein eskarihakemuksen lähikouluumme (perusopetus)
- kuusivuotisneuvolakin ehti olla vähän aikaa sitten (neuvola)
- käymme usein Puropuistossa leikkimässä (varhaiskasvatus / ulkoilu)
- viikoittain käymme kirjastossa (kirjasto ja kulttuuri)
- kävin itse hammaslääkärissä kahdesti tammi-helmikuussa (hammashuolto)
- viikoittain käymme uimahallissa (liikunta)
- suunnittelimme jo retkipäivän Rövarenille, kunhan saaristoliikenne taas alkaa (ulkoilu)
- luistelu kuului tekemisiimme vielä viime viikonloppuna, nyt kausi taitaa olla ohi (liikunta ja ulkoilu)
- kävimme luontoretkellä Hanikassa ja Klobbenilla (ulkoilu)
- selvittelin parkkipaikka-asioita kaupungilta lapsen synttärivieraiden takia (kadut ja liikenne)
Tässä näin esimerkinomaisesti ensimmäisenä mieleen juolahtavia asioita. Tietysti on paljon muutakin, käytämme esimerkiksi pääasiassa joukkoliikennettä ja polkupyöriä liikkumiseen. Olemme siis jatkuvasti tekemisissä palveluiden kanssa ja tiedämme miten meille suunnatut palvelut toimivat tai eivät toimi kuntalaisnäkökulmasta. Olisi hyvä, että myös tämä lapsiperhenäkökulma tulisi esille päätöksenteossa. Kouluista keskusteltaessa esimerkiksi usein kuulee argumentin: "Mutta kyllähän me kaikki olemme käyneet koulua, tiedämme siis mistä puhutaan." Toki olemme, mutta kansakoulua tai oppikoulua ei ole ollut enää kymmeniin vuosiin olemassakaan eikä peruskoulukaan enää ole sama kuin minun sitä käydessäni. Siksi palveluiden ajankohtainen tuntemus on tärkeää.
Mutta ei tällainen pienen lapsen vanhempi edes ehdi kampanjoida valtuustoon päästäkseen. Itsehän olen kuusivuotiaani totaaliyksinhuoltaja eli lapsen toinen vanhempi ei ole millään tavalla mukana arjessamme. Mitä teen työajan ulkopuolella, sitä teen lapseni kanssa. Eikä lapseni halua kampanjoida. Jos pääsen valtuustoon, tiedän kokousaikataulun jo vuodeksi kerrallaan. Sama pätee lautakuntiin. Kokouksiin osallistumisen ja niiden aikaisen lastenhoidon voi helposti suunnitella etukäteen. Lisäksi kokouksia on yhteensä keskimäärin kerran viikossa. Mutta kampanja-aikana liikkeellä pitäisi olla joka päivä. Voisin tietysti raahata lapsen väkisin mukaan. Tai voisin hankkia hänelle hoitajan illoiksi työpäivien jälkeen. Työpäiväni kestää kuitenkin matkoineen 10 tuntia enkä oikeastaan voi vaatia kuusivuotiaalta ymmärrystä sille, että hän viettäisi kuukauden ajan kaikki illat hoidossa, tuon kymmentuntisen päiväkotipäivän perään. En ehkä itsekään kestäisi kiukuttelua, joka siitä seuraisi.
Täsmälleen samankaltaisia ajatuksia oli muillakin perheellisillä keskustelussamme, niin yksin- tai yhteishuoltajilla kuin kahden vanhemman perheen osapuolilla. Tuntuu siltä, että pitäisi kampanjoida täysillä ja olla superaktiivisena ottamassa kantaa kaikkeen koko ajan, mutta elämän realiteetit pistävät vastaan. Ja juuri kun kuvittelee huomioineensa kaiken, jotta pääsee viikonlopuksi vaalitempaukseen tapaamaan potentiaalisia äänestäjiä, sairastuu koko perhe vatsatautiin.
Itse tunnen koko ajan syyllisyyttä, tunnen olevani huono ehdokas, kun en jatkuvasti vilistä pitkin katuja jakamassa (olemattomia) esitteitäni ja twiittaa samalla tauotta sotesta tai ammattikouluista. Päätin kuitenkin, että sovellan ehdokkuuteen samaa kuin muuhun elämään, nyt kun olen vihdoinkin oppinut olemaan armollinen itselleni. Teen se niin hyvin kuin mihin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kykenen. Ja se riittää.
Tämä ei tarkoita, että haluaisin vähemmän päästä vaikuttamaan. Eikä se tarkoita, että hoitaisin luottamustehtäväni huonommin. Se tarkoittaa vain, että elämäntilanteesta johtuen en pysty näissä vaaleissa tekemään kovin näkyvää kampanjaa. Silti meitä lapsiperheellisiäkin tarvitaan valtuustoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti