On niitä päiviä, joina tuntee vain komentaneensa. Aamusta iltaan pelkkää käskytystä:
- syö nyt vihdoinkin, puoli tuntia jo mennyt
- nyt ne vaatteet päälle, muuten ei ehditä
- mene nyt sinne vessaan, että päästään lähtemään
Mäkätystä mäkätyksen perään:
- onko ne vaatteet pakko jättää keskelle lattiaa
- voisitko viedä ne astiasi kerrankin pois pöydästä ruoan jälkeen
- pesisitkö edes joskus kätesi sisään tultaessa ilman, että siitä täytyy huomauttaa
Jäkätys kasvaa hallitsevaksi puhetyyliksi:
- käy nyt siellä suihkussa, ei peseytyminen noin kamalaa voi olla
- varista ne hiekat kengistä roskikseen, älä eteisen lattialle
- me ei sitten taaskaan keretä seuraavaan bussiin, jos et pistä kirjaa pois ja ala toimia
Onneksi ei sentään ole niin turtunut, ettei edes huomaisi omaa ikävää sävyään. Kyllä sen aina huomaa, jossain vaiheessa. Sitten taas lupaa itselleen parantaa tapansa, kunnes taas seuraavan kerran tajuaa, että on vain komennellut koko päivän, josta oikeastaan piti tulla kiva ja rento vapaapäivä. Mitä tästä meidän lapsi-vanhempi - suhteesta tulee, jos osaan vain komennella?
Pahimpina epätoivon hetkinä kannatta muistella niitä hyviä keskusteluja, joita lapsen kanssa tulee usein käydyksi, ilman mäkämäkää. Ja sitä hetkeä, kun kuusivuotias kuiskaa kirjoittaneensa museon "tärkein suomalainen" -äänestyksen äänestyslipukkeeseen ÄITI. Ei tässä ehkä kokonaan ole epäonnistunut. Eikä se jäkätyskään ehkä ihan aina ole väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti