Koulujen kesäloman ajankohdasta

Sellaista tässä mietin, että kun joka paikassa vouhkataan taas kesälomien siirtämisestä, niin onko kukaan miettinyt asiaa pienten oppilaiden kannalta? Isommilta koululaisilta on varmaan kyseltykin ja he osaavat ehkä miettiä jo itse ennen vastaamista.Varmasti yläkoululainen tai toisen asteen opiskelija olisi ihan mielellään kesätöissä elokuussakin tai vain chillailisi. Yläkoululainen tai toisen asteen opiskelija osaa yleensä myös jo itse ottaa keväällä tarvittaessa vähän rennommin, kunhan koeviikko on ohi, ja on muutenkin jo kasvanut (edes vähän) jaksamaan aikuisempaa maailmaa, jossa työskennellään ympäri vuoden. Mutta ne alakoululaiset, jotka ei eivät vielä osaa itse tuntemuksiaan niin määritellä ja jaksamistaan säädellä, voivat kyllä olla aika väsyneitä juhannukseen mennessä. Heiltä ei voi myöskään olettaa saavansa kovin perusteellisesti mietittyä vastausta. Jos kolmasluokkalaiselta kysyy, haluaisiko hän lomailla elokuunkin, hän varmasti kiljahtaa "kyllä" edes ajattelematta, kuinka pitkäksi kevätlukukausi silloin venyisi.

Huomaan omassa tyttäressäni, joka on vasta eskarissa, mutta kävi myös päiväkotia aika koulumaisessa rytmissä jääden tosin lomille vasta juhannuksena, touko-kesäkuussa aina väsähtämistä arkirutiineihin. Kesäloman ensimmäinen viikko on aina mennyt kevätkaudesta toipuessa, toki lomaillen, mutta aika väsyneenä ja paljon nukkuen. Kaverit valittelevat koululaistensa olevan tällä hetkellä taas ihan sietämättömiä, kuten aina keväällä. Samaa palautetta kuuluu pienten koululaisten opettajilta. Ja lapset ovat yleensä sietämättömän levottomia silloin, kun eivät enää jaksa tsempata ja tarvitsisivat pienen breikin. Ihanat valoisat kevätillat eivät myöskään edesauta aikaista nukkumaanmenoa ja nukahtamista, mikä tekee aamuista vielä normaaliakin hankalampia.

Kesäkuu on niin kylmä, lapset istuvat vain sisällä ja pelaavat. Oikea kesä alkaa vasta juhannukselta, sitä ennen ei voi edes uida. Tällaisia argumentteja kuulee, ikään kuin kesälomaa voisi viettää vain helteessä. Moni urheileva tai paljon muuten liikkuva lapsi tai nuori on vain iloinen, jos ei ole paahtava helle kesälomalla, kun ehtii harrastaa liikuntaa päiväsaikaan. Maauimalat ovat täynnä väkeä heti avaamisesta lähtien, jos ei sentään ihan kissoja ja koiria sada taivaalta. Nyt eletään toukokuun alkua ja täällä Etelä-Suomessa ulkona on juuri noussut lämpötila yli kymmeneen asteeseen. Joka paikassa vilistää lapsia leikkimässä eikä kukaan haluaisi illalla sisään, vaikka sää viilenee vielä melkoisesti auringon siirtyessä matalammalle. Sää kesäloman esteenä taitaa olla lähinnä vanhempien korvien välissä, ei lasten. Jos haluaa helletakuun, kannattaa muuttaa etelään. Itsestänikin löytyy valokuvia, joissa 80-luvulla puhdistan villapaidassa ja pipossa heinäkuista sienisaalista. Että sellaisia ne olivat ne lapsuuden ainaiset hellekesät! Eikä näistä nykyajankaan säistäkään koskaan tiedä: viime kesänä telttailtiin heinäkuussa Hangossa lämpötilan laskiessa öisin lähes nollaan.

Toki olen myös itsekäs: lomailen yleensä Saksassa ja nautin siitä, että pääsen sinne reissaamaan ennen Keski-Euroopan lomakautta. Ihanaa olla liikkeellä väljästi ja stressittä, koska paikallisten kesälomat ovat vasta myöhemmin. Ajatuskin siitä, että koko Eurooppa lomailisi täsmälleen samaan aikaan, hirvittää. Kuulen myös jo korvissani ne keskieurooppalaiseen koulurytmiin liittyvät argumentit, joiden mukaan meillä niin tai näin lomaillaan kesällä liian pitkään. Se on toinen keskustelu, tässä keskustelussa puhutaan koululaisten kesälomien siirtämisestä, ei leikkaamisesta.

Toki kaikenlaista voi kokeilla ja selvittää. Ehkä lapsia ei rasittaisi liikaa jäädä lomille kolmisen viikkoa myöhemmin. Mutta olisi silti kiva kuulla lapsivaikutusten arvioinnista, etenkin juuri pienten koululaisten jaksamisesta, ennen kokeiluja eikä vasta siinä vaiheessa, kun on jo tehty päätöksiä, joiden muuttamiseen tarvitaan taas kaikki mahdolliset käsittelyt ja kuulemiset.

Aikani maahanmuuttajana

Facebook tarjosi minulle muistiinpanoa vuodelta 2010. Onhan tuosta jo aikaa, mutta valitettavasti tämä teksti ei ole vanhentunut, vaan viime vuosien kasvaneen turvapaikanhakijoiden määrän myötä pikemminkin ajankohtaisempi kuin koskaan. Lopun Espoon päätöksentekoon liittyvä osuus ei tietenkään ole ajankohtainen, mutta itse asia ei ole muuttunut, joten yhtään editoimatta siirrän tekstin tähän. Olkaa hyvät, ajatuksia ajastani maahanmuuttajana:

"Viime aikoina kiivaana vellonut maahanmuuttokeskustelu on saanut minutkin miettimään asiaa vielä entistä enemmän ja kuinka ollakaan tuli mieleeni, että olenhan itsekin elänyt yksitoista vuotta elämästäni maahanmuuttajana. Reilut puoli vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen, toivuttuani shokista, jonka kesäloman päättyminen työttömyyteen aiheutti (ei niin, että olisin työtä etsinyt, olin kovin kiireinen muutenkin, mutta enpähän ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa...), kokosin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Saksaan. Tein silloisesta pääharrastuksestani ja aikarohmustani ratsastuksesta yksinkertaisesti työn itselleni. Ja tämä nyt sattui onnistumaan helpommin Saksassa kuin Suomessa.

Jos joku olis kertonut minulle, kuinka pelottavaa on muutenkin ujona ja estyneenä alle parikymppisenä tehdä hyppy tuntemattomaan ja muuttaa vieraaseen maahan, jossa puhutaan itselle vierasta kieltä (no joo, c-saksa tyyliin "femmalla kurssista läpi" takana) täysin vieraiden ihmisten keskuuteen, en ehkä olisi lähtenyt. Mutta minä olin Tukholman-reissuja lukuunottamatta täysin kokematon ulkomaanmatkailija enkä voinut aavistaakaan, kuinka pihalla ihminen saattaa olla, kun ei ymmärrä maan kieltä.

Ensimmäisten aika kauheiden viikkojen jälkeen sopeuduin suhteellisen nopeasti, kielen opin pakon edessä muutamassa kuukaudessa ja ajasta, jonka piti olla noin vuosi, tuli yksitoista. Tiedostin hyvin olevani ulkomaalainen, mutta - ja nyt vihdoinkin päästään asiaan - saksalaisille kollegoille ja kavereille en ollut "Ausländerin", kuten kaikki Etelä- tai Itä-Euroopasta taikka Afrikan mantereelta saapuneet. Heille olin "unsere Finnin" eli "meidän suomalaisemme" silloin, kun he yleensäkään muistivat, etten ole saksalainen. En ajatellut asiaa silloin sen kummemmin, mutta nyt maahanmuuttokeskustelun velloessa tällä Suomessa huomaan, että valtaosa meistä toimii samoin.

Puheessa helposti niputetaan kaikki maahanmuuttajat yhteen sanaan, vaikka on huomattava ero siinä, tuleeko henkilö tänne pakolaisena, turvapaikanhakijana, paluumuuttajana tai vaikkapa työn tai ihmissuhteen perässä. Toiminnassamme ja asenteissa teemme kuitenkin huomattavan eron eri ulkomaalaisryhmien välille. Jos toinen näyttää suurinpiirtein samalta kuin me itse ja vielä puhuu jotain meille helppoa kieltä, on meidän huomatttavasti helpompi hyväksyä hänet kuin jos hänen ihonvärinsä poikkeaa huomattavasti omastamme ja yritämme ymmärtää toisiamme ilmeiden ja eleiden avulla.

Itse sulauduin jopa paremmin saksalaisten joukkoon kuin aikoinani suomalaiseen koululuokkaani, eihän yksi punapää erotu muutenkin kirjavasta joukosta mihinkään. Kuvittelin, että kuka tahansa sulautuisi samalla tavalla porukkaan, kunhan vain hallitsisi kielen. Viimeistään kaverini häissä, taisi olla jo tällä vuosituhannella, jouduin huomaamaan, ettei näin ole. Kaverini kaasona oli hänen paras ystävänsä, josta kaverin äiti totesi minulle: "Ihan kiva ja kunnollinen tyttö, vaikka onkin turkkilainen." Auts, minut olisi voinut sillä hetkellä helposti puhaltaa kumoon. Kyseinen kaasona toiminut henkilö nimittäin oli Saksan kansalainen, syntynyt Saksassa, puhui saksaa muistaakseni jopa äidinkielenään. Turkkilaisesta alkuperästä muistuttivat vain tummat kiharat ja nimi. Ja tämän tuo äiti siis sanoi minulle, joka taas tietysti tulin heti tietoiseksi omasta maahanmuuttajuudestani...

Samankaltaisiin tilanteisiin jouduin usein, ehkä juuri siksi, etteivät monet niistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisisssä, muistaneet minun olevan ulkomaalainen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut sitä "ihan kuin meillä ei olisi tarpeeksi työttömiä omastakin takaa, ne tulee ja vie ne vähätkin työt ja joudutaan vielä maksamaan kaikenmaailman sosiaalietuuksia niille ulkomaalaisillekin" -litaniaa. Joskus muistutin olevani itsekin ulkomaalainen ja sain vastaukseksi aina vain: "No sinä nyt olet ihan eri juttu, olet kuin saksalainen." Olen väkisinkin miettinyt, käyttäydynkö itse samoin. Suhtaudunko täysin eri tavalla siihen muualta Suomeen muuttaneeseen, joka puhuu sujuvasti suomea ja näyttää Pohjois-Eurooppalaiselta kuin siihen tummempi-ihoiseen suomea tai englantia vain auttavasti ja vahvasti murtaen puhuvaan? Onko toinen minulle "suomalainen" kansallisuudesta riippumatta ja toinen taas "ulkomaalainen"?

Jotta saataisiin vielä politiikkakin mukaan kuvioihin mainittakoon, että kaiken tämän pohdiskelun aloitti oikeastaan eräs tekstilisäys Espoon vuoden 2010 budjettikirjassa. Sinne nimittäin opetustoimen kohdalle kirjattiin, että "koulupolkujen suunnittelussa ja kouluverkon rakentamisessa otetaan huomioon, että oman äidinkielen opetusta (muu kuin suomi tai ruotsi) voidaan yksittäisessä koulussa opettaa maksimissaan 15 prosentille koulun oppilaista". Kokonaan nyt siihen puuttumatta, että koko tavoite on pääkaupunkiseudulla epärealistinen jo muutaman vuoden sisällä, olen pohtinut paljon sitä, kenet lasketaan tuosta 15 % ylimeneväksi. Jos joku oppilas jouduttaisiin tuon määräyksen perusteella siirtämään muualle kuin lähikouluunsa, olisiko siirrettävä naapurilähiön yksinhuoltajaperheen somalilapsi vai pientaloalueen Nokian insinöörin jälkeläinen? Millä perusteella vedetään rajat maahanmuuttajien ja maahanmuuttajien välille? Varsinkin, jos kyse on lapsista?

On jo tarpeeksi vaikeaa joutua vieraaseen maahan, jonka kieltä ja kulttuuria ei ymmärrä. Muistan vieläkin elävästi ne ensimmäiset viikot Saksassa, kun en ymmärtänyt mistään mitään, vaikka kulttuuriset erot nyt eivät kovin kummoisia olleetkaan. Jos lisäksi joutuu valtaväestön syrjimäksi ja pilkkaamaksi, koska on kotoisin maasta, jonka kansalaisia ei noin vain hyväksytä uuden kotimaan yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi, vaikka kuinka yrittäisi oppia kielen ja saada töitä, ei ole ihme, että elämä alkaa tuntua ylivoimaiselta ja kotoutuminen vaikeutuu. En varmasti ole puhdas ennakkoluuloista, mutta lupaan, että aina kun meinaan arvioida jotakuta ihmistä syntyperänsä perusteella, yritän palata ajatuksissani Saksan aikoihin ja muistaa sen tunteen, joka ulkomaalaisten halveksunnasta ja äänekkäästä maahanmuuton vastustamisesta tuli. Myös silloin, kun halveksunta ei koskenut omaa persoonaani."

Itse olin tuolloin erinomaisesti sopeutunut elämääni Saksassa ja pitkään luulin viettäväni siellä loppuikäni. Miksi sitten palasin? Minut toi tänne pohjolaan takaisin kaipuu Suomeen, synnyinmaahani, kaipuu perheeni, sukulaisteni ja vanhojen ystävien läheisyyteen, kaipuu sinne, missä juureni ovat ja missä tunsin lopulta sitten kuitenkin haluavani elää. Lopullisen sysäyksen antoi minulle suoritettu leikkaus, jonka jälkeen sairaalassa maatessani tajusin, kuinka kaukana sukuni on. Kuulin puhelimessa läheisten huolen, kun he halusivat tietää, miten minulla menee ja aloin miettiä, miltä tuntuisi olla yhtä kaukana läheisistään, jos heistä joku makaisi sairaalassa tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lähdin vapaaehtoisesti, mutta takaisin minut toi sisäinen pakko. Koska olen tuntenut tuon pakon, minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni jättäisi vapaaehtoisesti kotimaansa ja läheisensä lopullisesti, tietämättä pääseekö enää koskaan heitä tapaamaan, näkemään elossa. Vaikka minä sentään sain tuntea itseni tervetulleeksi tuolloisessa uudessa kotimaassani.

Tajunnanvirtaa kiusaamisesta ja häirinnästä urheilussa

Istuin seminaarissa, jossa käsitellään kiusaamista ja häirintää urheilumailmassa. Kuunnellessani Marko Björsin kertomusta koulukiusaamisesta ja ratsastusharrastuksen antamasta onnistumisen tunteesta, tuntui kuin olisin kuunnellut itseäni. Kyllä, myös minut suljettiin koulussa kaiken ulkopuolelle ja minua nimiteltiin, vaikka en vakavaa fyysistä väkivaltaa joutunutkaan kokemaan kuin kerran tai pari. Kyllä, myös minä yritin jatkuvasti keksiä keinoja olla menemättä kouluun, jopa itsemurhasuunnitelmiin asti. Kyllä, myös minä tunsin tallilla pärjääväni, osaavani sittenkin jotakin. Mutta se kohta missä tarinamme eroavat, on riittämisen tunne. Itsehän en koskaan tuntenut riittäväni sellaisen kuin olen, ja se on syy siihen, että en enää tänä päivänä toimi unelma-ammatissani, vaan pähkäilen yhä, mitä tekisin sitten "isona". Olen aikaisemmin avannut riittämättömyyden tunnetta silloisessa työpaikassani blogikirjoituksessa. En puutu tässä nyt enempää siihen, miten riittämättömyyden tunne vaikutti ja mihin kaikkeen se johti. Jäin jälleen kerran miettimään sitä, miten estämme vastaavan toistumisen, näitä tarinoita kun on ihan liikaa.

Kun tunnetut henkilöt tulevat ulos kaapista tarinoineen koulukiusamisesta, tunnen aina itsekin tarvetta avautua. Minun tarinani ei sinällään ole kiinnostava, koska en ole julkisuuden henkilö. Mutta huomaan, että puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve on olemassa. Siksi ystäväni joutuvat kuuntelemaan ajatuksiani kyllästymiseen asti ja vuodatan mietteitäni tänne julkisiksikin. Meni niin monia vuosia ilman, että uskalsin sanoa mielipidettäni mistään. Sitten meni vuosia, joina en halunnut puhua oikein mistään, mikä vähänkään kosketti. Lopulta olisin halunnut puhua, mutta en pystynyt: kun yritin avata suuni aiheesta, alkoivat ne 20 vuotta kovan kuoren alla piilotelut kyyneleet virrata vailla loppua. Olin vuosien ajan tunnettu siitä, etten koskaan itke. Nykyisin alan vetistellä pienimmästäkin syystä. Vaikken itse tämä julkisemmin asian tiimoilta olekaan esillä, pidän julkkisten kertomuksia tärkeinä. He ovat toisille kiusatuille esikuvia, jotka kaikesta huolimatta ovat pärjännneet. Kiusaajien suuntaan he näyttävät, ettei typerä kiusaaminen nujerra. Tärkeimpänä pidän sitä, että kiusatulla akuutissa vaiheessa on jokin paikka, jokin ihminen, jokin eläin, jokin asia, joka häntä pitää pinnalla. Joku, joka hyväksyy hänet sellaisena kun hän on. Jokin paikka, jossa hänen ei tarvitse esittää mitään. Tunne siitä, että hän riittää, vaikka joutuisi päivittäin muuta kuulemaan.

Nykyisin kouluissa puututaan herkemmin, joskin iso osa kiusaamisesta taitaa vailtettavasti edelleen jäädä huomaamatta. Myös urheiluseuroissa ja muissa harrastusyhteisöissä on alettu kiinnittää kiusaamiseen huomiota. Silti petrattavaa on vielä paljon. Ratsastus on laji, jota ei edelleenkään nähdä poikien lajina ja oikeana urheiluna, paitsi huippu-urheilutasolla. Marjo Björs kertoi, että viimeinen niitti kiusaamisen kärjistymiseen koulussa oli ratsastusharrastus. Itse olen saanut kuulla suunnattoman määrän väheksyntää ja halveksuntaa ratsastamisesta. Jos haluamme saada nuorison liikkeelle, on meidän kunnioitettava lajeja, joita he haluavat harrastaa. Omana kouluaikanani useimmat opettajatkin pitivät ratsastusta pelleilynä. Muiden urheilulajien harrastajat ja valmentajat olivat sitä mieltä, että "eihän se ole edes liikuntaa, hevonen vain juoksee". Tällainen heijastuu väkisinkin myös harrastajaan. Herkkä henkilö rupeaa helposti ajattelemaan, että "vain" ratsastaa, ei tee mitään merkittävää, josta voisi olla ylpeä. Ei siis riitä edes harrastusvalinnan tasolla. Mikä tarve meillä on arvottaa ihmisiä heidän harrastamisensa lajien perusteella? Tai harrastustason perusteella?  Puhumme välillä ylenkatseellisesti (välillä taas toki ihan ilman arvolatausta tai kaikella rakkaudella ja huumorilla) harrastelijaluistelijoista, sunnuntairatsastajista, höntsäilijöistä jne. Liikunnan ja urheilun ei tarvitse olla aina hampaat irvessä täysillä suorittamista. Sen ei tarvitse olla kilpailemista. Se voi olla ihan yhtä arvokasta harrastuksena, joka tuottaa tekijälleen mielihyvää ja vieläpä auttaa pitämään psyyken lisäksi fyysisen kunnon hyvänä.

Hukkasin punaisen langan näköjään taas jo alkuriveillä. Mutta tuo seminaari, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Ratsastajainliiton järjestämä "Yhtä jalkaa - kiusaamisen ja häirinnän vastainen seminaari" herätti niin paljon ajatuksia ja tunteitakin, että en vielä kykene täsmälliseen jäsentelemiseen. Puheenvuoroissa käsiteltiin sekä vakavaa seksuaalista häirintää että arkipäiväistä kiusaamista. Yhteinen ymmärrys ja tahtotila eri lajien edustajilla oli, että tärkeintä on ennaltaehkäisy ja hyvien toimintamallien omaksuminen itsestäänselvyyksiksi kaikkeen seuratoimintaan. Asia otetaan vakavasti ja jo se on nähdäkseni erinomainen edistysaskel. Kukaan ei sanonut, että ei meidän lajissa kiusata. Toivoa siis on. Itselläni on myös sellainen taka-ajatus, että mitä useammalla yhteiskunnan osa-alueella näitä puidaan ja toimintakulttuuria muutetaan, sitä todennäköisimmin se joskus heijastuu kouluihinkin ja koulukiusaamista saataisi sitä kautta kuriin, vaikka lähtökohtaisesti toki koulun kuuluisi itsestäänselvästi olla kaikille turvallinen oppimisympäristö.

Mitä taas tulee ratsastusharrastuksen väheksymiseen ja leimaamisen pikkutyttöjen puuhasteluksi: jonakin päivänä vielä kokoan yksiin kansiin teininä tallilla pyörineiden tarinoita, kertomuksia siitä, miten harrastus voi kehittää juuri niitä ominaisuuksia, joiden avulla saavutetaan tavoitteita. Sen työnimi on "poneja paijailevat pikkutytöt ja mitä heistä tuli".

Ladulle!

Espoonlahdessa on latu. Toistan, Espoonlahdessa on latu. ESPOONLAHDESSA ON LATU! Tämä tosiasia ansaitsee riemunhuutoja. Siitä lähtien, kun vanhan pururadan ylläpito, ensin talviylläpito ja sitten kaikki ylläpito, lakkautettiin, on koneellisesti tehdyille laduille päässyt hiihtämään vain Hanikassa. Ja sielläkin vain runsaslumisina talvina, joita ei viime vuosina juurikaan ole ollut. Meille harrastelijahiintäjille, jotka sivakoimme hyvin rauhallisesti ja hiihdämme yleensä vieläpä lapsen kanssa, on Hanikka vähän hankala, koska siellä ymmärrettävästi on Espoonlahden alueen kuntohiihtäjien kokoontumisajot arki-iltaisin ja viikonloppuisin.

Oikeastaan on hassua, ettei urheilupuistoon ole ajettu latua jo ajat sitten. Ison osan matkasta se nimittäin kulkee vanhan pururadan pohjaa. Vain pieni pätkä tasoitettiin ja pohjustettiin syksyllä. Ja nerokkainta on, että latu olisi mahdollista tehdä ilman luonnonluntakin, koska se pohjustettiin jäähallien ylijäämillä. Ja sitä tavaraahan riittää! Se, että nyt satoi vielä luonnonluntakin päälle, oli iloinen lisäyllätys.

Latu on lyhyt, mutta suosittu. Silti ei ole vielä kertaakaan ollut ruuhkan tunnetta. Kannattaa käydä kokeilemassa.

Lunta!

Eihän tällaista saisi tietysti monenkaan mielestä lumi-infernon, lumikaaoksen, liikennekaaoksen ja minkä lie aikana hehkuttaa, mutta tänään rakastan lunta!

Aamulla bussipysäkiltä töihin kulkiessani nautin suunnattomasti lumituiskusta ja jopa tuulesta. Harvoin lähden lounaalle talon ulkopuolelle, mutta tänään lähdin. Vain saadakseni kahlata lumikinoksissa.

Kotimatkalla ihastumiseni joutui koetukselle, mutta onneksi vain pieneksi hetkeksi. Vartin odotuksen jälkeen ensimmäinen bussi tuli ja muuten matka sujui, noh...sujuvasti. Edes se, että jouduimme kävelemään viimeisen kilometrin, koska risteyksessä oli bussi poikittain ja kaikki tukossa, ei haitannut. Olihan ihanan lumista ja valkeaa eikä edes liian kylmä.

Illalla oli lapsen uimakoulu, joten lähdimme uimahallille pulkalla. Pyry oli lakannut, tuuli samoin. Ilma oli leppeä, maassa paksulti lunta, samoin puissa. Joka puolella oli lumiukkoja, pulkka liukui helposti. Ulkona oli jo pimeää, muttei kuitenkaan ollut. Lumi vaimensi kaikki äänet. Oli satumaisen kaunista ja hiljaista. Saimme yhdessä päivässä oikean talven. En voi olla tykkäämättä.

Vaalipäivä

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen varsinainen vaalipäivä valkeni valoisana. Maa oli kuurassa ja heti maailma näytti kauniimmalta ja toiveikkaammalta. Tämän talven olen tuskaillut ilmastonmuutoksen seurauksien takia. Olen aina pitänyt talviulkoilusta ja -urheilusta, vaikka kesän lapsi olenkin. Pari viikkoa sitten tajusin, ettei lapseni ole vielä koskaan hiihtänyt ladulla. Lunta on aina ollut niin vähän ja lyhyen aikaa, ettei täällä Etelä-Espoossa ole ehdittu tehdä latuja mihinkään. Omassa lapsuudessani hiihdimme joka talvi jään yli Kirkkonummelle ja toisaalta laskimme suksilla mäkeä kotipihassa päivittäin.

Toinen pohdiskelun aihe on ollut rauha. Tai sen vastakohta sota. Maailmalta kuuluu jatkuvasti huolestuttavia uutisia. En ymmärrä kuinka kukaan, joka on yhtään perehtynyt historiaan, voi olla olematta huolissaan. Mitä maailmamme tarvitsee, on pyrkimys sovitteluun ja rauhanrakentamiseen, ei uhoilu ja pullistelu. Rakennetaan siltoja ja rikotaan muureja, ei rakenneta muureja ja polteta siltoja.

Olen huolestunut myös oman yhteiskuntamne arvojen koventumisesta. "Jokainen on oman onnensa seppä" -ajattelu johtaa siihen, ettei toisten tilanteita ymmärretä edes hädässä, vaan ajatellaan, että jokainen on itse ongelmansa aiheuttanut ja saa myös itse löytää ulospääsyn hädästään. Meitä vaivaa empatiavaje, joka kärjistyessään johtaa totaaliseen elinpiirien erkautumiseen ja pahimmillaan uhkaa yhteiskuntarauhaa ja yleistä turvallisuutta.

Olen jättänyt äänestämisen vaalipäivään, koska oma äänestyspaikkani on sijainniltaan kätevin ja lisäksi haluan ottaa demokratiakasvatuksen nimissä lapsen mukaan. Tyttäreni äänesti Ankkalinnan pormestarvaaleissa Pepiä, numero kolmosta. Oman ääneni saa kohta myös numero kolme, Pekka Haavisto. Koska uskon, että Pekka vastaa ehdokkaista parhaiten niitä arvoja, joita peräänkuulutan yllä olevien pohdintojen perusteella.

Palautetta Länsimetron myötä tehdystä joukkoliikenneuudistuksesta

Kuluneella viikolla kirjoittelin ylös havaintojani Länsimetron myötä tapahtuneiden joukkoliikenneuudistusten toimivuudesta, tai ehkä paremminkin toimimattomuudesta. Moni asia on mennyt hyvin, mutta moni asia on myös mennyt ihan päin mäntyä. Tällaista palautetta lähetin sekä HSL:n virallisen palautekanavan kautta että eri toimielimissä vaikuttaville luottamushenkilöille. 

"Nyt, kun Espoon joukkoliikenneuudistuksen jälkeen on kuljettu jo reilut kaksi viikkoa, on hyvä kirjata ylös muutamia havaintoja, jotka eivät ole yksittäisistä vikatiloista johtuvia ongelmia, vaan toistuvat päivittäin. Nämä ovat omia havaintojani, joita minulla on hyvää aikaa tehdä, koska joudun nykyisin entisen tunnin sijaan varaamaan työmatkaani 1,5 tuntia suuntaansa. Jos kaikki osuu nappiin, pääsen hieman nopeamminkin, mutta toistaiseksi näin on käynyt kerran ja matkustan kuitenkin kaikkina arkipäivinä aamuin illoin.

1.       Matinkylän terminaali, ahtaus ja liukuportaat

- liukuportaat eivät vielä kertaakaan ole olleet toiminnassa jatkuvasti aamuin illoin työmatkani aikana. Eli aina joko ylhäältä välitasolle tai välitasolta alas ovat portaat jumissa

- ei ole helppo ymmärtää, miksi aamuruuhkassa vain yhdet portaat kulkevat alaspäin, koska ihmisistä valtaosa on menossa alas

- toki oli reipasta reagointia vaihtaa liukuportaiden kulkusuunta niin, että metrolaiturille tullaan ja poistutaan nyt ”oikeasta suunnasta”. Varsinaista ongelmaa tämä ei kuitenkaan ratkaissut: yhteentörmäykset ja ruuhkautuminen tapahtuvat nyt vain liukuportaiden yläpäässä, koska busseista tulevat ihmiset tulevat ”väärästä” suunnasta metroasemalta tulevia vastaan.

- johtopäätös: terminaali on liian ahdas, jotta siellä voisivat sujuvasti kulkea aamuruuhkassa kaikki Matinkylän länsi- ja osin pohjoispuolelta tulevat asukkaat, jotka tuodaan terminaaliin syöttöliikenteellä

- onko ollenkaan otettu huomioon, että sisäisen liikenteen rajun heikentämisen takia (esim. 12,14 lakkautus) myös monet muut kuin ennen Kamppiin matkustaneet joutuvat nyt kulkemaan pätkän metrolla tai muualle Espooseen liikkuvat (esim. 3, Kivenlahti-Leppävaara lakkautettiin) kulkevat lyhimmän kokonaismatka-ajan mukaan nyt Otaniemen / Helsingin keskustan kautta)

2.       Metron ruuhkaisuus

-          HSL:n Anttila lausui viikonlopun Länsiväylässä, ettei ole nähnyt torstaina 11.1. ruuhkaa Matinkylän metrossa aamuruuhkan aikana: ”Ensimmäinen metro, jossa oli selvästi seisomakuorma, lähti kello 8.04. Sekin oli junan alkupäässä” Anttila ja minä olemme varmaan olleet eri Matinkylän asemilla. Tai ehkä Anttila oli paikalla vasta ruuhka-ajan jälkeen, koska ihmiset joutuvat nyt liikkumaan mahdollisuuksiensa rajoissa aikaisemmin kuin ennen pidentyneiden matka-aikojen takia. Joka tapauksessa tuona torstaina 11.1. noin klo 7.30, olivat ensin liukuportaat laiturille jumissa ja niiden edessä seisoi vartija, joka ei päästänyt matkustajia edes kävelemään alas. Onneksi portaat lähtivät liikkeelle ennen kuin paniikki taakse ylemmistä liikkuvista portaista koko ajan tiivistyvästä ihmismassasta ehti puhjeta. Kun matkustajat sitten rynnivät laiturille ja metroon, jonka piti lähteä minuutin sisällä, mutta joka lähti noin viisi minuuttia myöhässä, kuten niin usein, oli jokainen vaunu ääriään myöten täynnä. Saattaa olla, etteivät kaikki mahtuneet tälläkään kertaa kyytiin. Itse seisoin melko perällä erään vaunun oven kohdalla niin puristuneena nurkkaan tungoksessa, että vain hädin tuskin sain kaivetuksi laukustani puhelimen päästäkseni ilmoittaman töihin, että myöhästyn (taas) kokouksesta. 

- varmasti työmatkaliikenteen huippujen ulkopuolella on vähemmän ruuhkaista, mutta työaikojen ja lastenhoidollisten syiden takia monen on pakko matkustaa juuri pahimman ruuhkahuipun aikana, tämä tulisi huomioida paremmin liikennettä suunniteltaessa

3.       Metron aikataulujen epäluotettavuus

 –  toistaiseksi Matinkylän metro on ruuhka-aikana usein lähtenyt viisikin minuuttia myöhässä. Ehkä pitkälti edellä kuvattujen ruuhkaongelmien takia. Muutama minuutti ei toki tuntuisi missään, jos ei pitäisi ehtiä vaihtoyhteyteen.

-    ruuhka-aikana metron aikataulu ei pidä, yleensä väli Matinkylä-Otaniemi kestää noin 10-12 minuuttia (ja edelleen pitäisi ehtiä siihen vaihtoyhteyteen)

4.       Liityntäliikenteen ongelmat

-          liityntäliikenne on ainakin toistaiseksi osoittautunut huomattavasti epäluotettavammaksi kuin suorat bussit ennen, vähän väliä jää aamuisin yksi vuoro välistä (kokemukset bussista 143)

-          liityntäliikenteen vuoroväli ainakin Ala-Soukasta matkustavilla piteni, eli edellä mainittu epäluotettavuus korostuu, kun odotusajaksi tulee pysäkillä vähintään 20 minuuttia entisten 13-16 minuutin sijaan, jos yksi vuoro jää ajamatta

-          moni liityntälinja (etenkin Nöykkiö-Latokaski -alueelta ja Finnoontien varresta) kulkee niin mutkitellen, että matka Matinkylään kestää puolikin tuntia, mikä on aika hyvä saavutus alle 10 km matkalta

-          liityntäbussit ovat olleet niin täynnä (osittain ehkä ajamatta jääneiden vuorojen takia, kokemus bussista 143), että pahimmillaan matkustajia on jäänyt pysäkeille tai Matinkylästä lähdettäessä terminaaliin

-          edelliseen liittyen: on kai selvää, etteivät liityntäbussien puolen tunnin vuorovälit voi viikonloppuiltaisin toimia, kun metro syöttää jatkuvasti lisää matkustajia Matinkylään. Ainakin sunnuntaina 7.1. terminaali oli noin puoli kahdeksalta illalla tupaten täynnä odottajia ja ainakaan 147 ei voinut ottaa kaikkia halukkaita kyytiin, koska kapasiteetti oli täynnä. Sama jollain kauemmalla laiturilla, mutta en päässyt tarkistamaan mikä bussi oli kyseessä, koska omani tuli juuri silloin.

5.       Yöbussit

 -          viimeinen metro Kampista lähtee klo 23.17. Ensimmäinen yöbussi 147N (ja muut samoihin aikoihin) lähtee klo 00.02. Väliin jää 45 minuutin tauko liikennöinnissä eivätkä ensimmäisinä viikonloppuina kaikki halukkaat ole mahtuneet edes tuon ensimmäisen bussin kyytiin. Palvelutason heikennyt on huomattava, juuri tuossa ennen puoltayötä liikkuu hurja määrä ihmisiä, jotka ovat tulossa ravintoloista, teatterista, elokuvista jne.

6.       Länsimetron aiheuttaman matkapahoinvointi

-          6-vuotias tyttäreni oksentaa metrossa, jos matka on pidempi kuin Matinkylästä Tapiolaan.  Tällaisia ongelmia ei koskaan ole ollut itämetrossa eikä muualla Euroopan suurkaupungeissa, ei myöskään busseissa.

-          itsekin voin huonosti välillä Matinkylä-Kamppi, mutta en onneksi oksenna, muuten kärsin matkapahoinvoinnista vain satunnaisesti ja tiedän aina syyn

-          moni tuttava on valittanut korvasärkyä Länsimetrossa

-          koska kaikki eivät voi Länsimetroa näistä syistä käyttää, on kestämätöntä, ettei yhtään suoraa bussilinjaa ole säilytetty. On kohtuutonta, että joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa vähintään kahdesti ja käyttämään vaihtoaikataulujen takia matkaan lähes 1,5 tuntia tai enemmänkin, jos pitää esim. päästä Soukasta 20 km:n matka Helsingin keskustaan eikä voi kulkea metrolla em. syistä. Ainoa yhden vaihdon yhteys on 542 + juna, mikä on erittäin hidasta matkantekoa. 

Palautetta on varmasti tullut suunnaton määrä. Toivon, että palaute myös huomioidaan ja korjausliikkeitä tehdään. Liian moni on jo nyt siirtynyt yksityisautoilijaksi. Kerran menetettyjä joukkoliikenteen käyttäjiä on vaikea houkutella myöhemmin takaisin. Toistaiseksi palautevyöryn kommentointi on mediassa ollut ylimielistä ja vähättelevää (vrt. ylhäällä HSL:n Anttilan kommentit ruuhkasta). Myös HSL:n palautepalvelu toimii automaattivastauksilla siten, että varsinaisiin kysymyksiin ei vastata, vaan copypastetaan valmiita vastauksia vähän sinne päin. Näin ei vahvisteta luottamusta julkiseen liikenteeseen eikä kannusteta ihmisiä osallistumaan yhteisten asioiden kehittämiseen. 

Länsimetrossa on paljon hyvää, mutta kaiken Etelä- ja Länsi-Espoon joukkoliikenteen ohjaaminen metroon on paitsi lyhytnäköistä myös turhaa. Muitakin tapoja päästä pisteestä A pisteeseen B tarvitaan. Pidentyneet kokonaismatka-ajat ja monien vaihtojen myötä lisääntyneet liikkumisen epävarmuustekijät tulevat pidemmällä aikavälillä varmasti vaikuttamaan laajemminkin kuin yksittäisten ihmisten ärtymyksenä, ainakaan talous ei kohene uupuneiden ja työmatkojen takia loppuunpalaneiden tai irtisanoutuneiden kuntalaisten vaikutuksesta."

Nostalgiaa pahimmillaan - muistoja bussilinjasta

Tämän kirjoitin 2.1.2018. Ilmeisesti unohdin painaa "julkaise" -nappia. En muuta sisältöä siksi, vaikka uudistus ei nyt enää olekaan huomista, vaan jo reilusti eilistä. Myönnän olevani toivoton nostalgikko ja iso osa pysyvyyttä elämässäni katosi, kun tietyistä bussilinjoista luovuttiin.

Varhaisin bussimuistoni on Espoon auton vihreistä busseista. 105 pehmeine punaisine penkkeineen kulki tuolloin Oravannahkatorilta, kotipysäkiltämme, Helsingin linja-autoasemalle. Viisivuotiaana elämäni mullistui, kun muutimme pois Tapiolasta. "Kaupungin bussi" olikin 149 tai 147, myöhemmin ihanan nopea 150. Mutta tärkein, se joka vei uudesta kodista taas käymään Tapiolassa, isovanhempien luo ja balettitunneille, oli linja 12. Tuolloin yleensä siniharmaa Tyllilän linjan bussi. "Kaupunkiin" ajoivat keltaruskeat Auto Arvelat. Kaikenlaiset asiat elämässä muuttuivat, uudesta kodista tuli vanha koti, 12 ja12K olivatkin ensin 12K ja12S, sittemmin 12 ja 14, mutta reitti oli ja pysyi. Maailmallakin ollessani, kotona käydessäni, hyppäsin bussiin numero 12 ja köröttelin tervehtimään isovanhempiani. Jos jokin oli elämässä pysyvää, oli se tuo Tapiolasta Kivenlahteen / Soukkaan ja taas takaisin Tapiolaan kulkeva rengaslinja. 

Asun taas Soukassa, isovanhemmat yhä Tapiolassa. Mutta huomisesta alkaen en enää pääse heidän luokseen näppärästi kulkuvälineitä vaihtamatta. Länsiväylän linjoja jään kaipaamaan niiden nopeuden ja kätevyyden takia. Mutta noita rengaslinjoja, joita olen vuosikymmenten aikana kironnut lukemattomia kertoja lukuisten liikennevalojen ja pysäkkien aiheuttamien viivästysten takia, niitä jään kaipaamaan, koska niihin on aina liittynyt tuttuuden, turvallisuuden ja jälleennäkemisen tunne. Jopa silloin, kun oikeastaan pitkään kammosin bussimatkustusta, koska siskon jalka oli jäänyt keskiovien väliin puristuksiin.

Kyllä, olen sentimentaalinen ja vähän tyhmäkin. Minulla on myös järkisyitä olla pitämättä uudistuksesta. Mutta joskus tunne jyrää järjen ja sitä jää kaipaamaan jotakin, joka ei välttämättä ole edes kaipauksen arvoinen. Vain siksi, että se on edustanut pysyvyyttä ja ollut kestävä linkki sen oikeasti varhaisen ja kaiken sen jälkeen tulleen välillä.

Kesämuistoja

Olen hehkutellut tätä asuinaluettamme aina välillä. Nyt pitää hehkuttaa lisää. Facebook nimittäin tarjosi kuvamuistoja elokuulta ja niiden myötä aloin miettiä, miten meillä on täällä kaikkea. Töitä lukuunottamatta voisin pysyä omilla hoodeilla minnekään muualle poistumatta enkä jäisi mistään paitsi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna totesin, että on aika lunastaa lapselle puolihuolimattomasti heitetty lupaus telttayöstä saarella. Voisi olla aika hankala nakki veneettömälle, jos ei sattuisi asumaan kävelymatkan päässä saaristovenelaiturista. Saaristovene tuo Espoon hienon saariston kaikkien ulottuville. Joten uhmsimme sääennusteita, kasasimme varusteet ja veneilimme telttailemaan Stora Herröseen. Kyllä kannatti! Sadetta ei tullut pisaraakaan, saari oli täynnä mustikoita ja ihanaa rauhaa.

(No niin, olen käyttänyt nyt pari viikkoa siihen, että yritin lisätä muutaman kuvan enemmän saarireissulta. Eivät lataudu, eivät millään laitteella eivätkä missään muodossa. Joten unohdetaan ne ja jätetään reissun kuvamuistelot tuon yhden varaan. Jatkan itse asiasta.)

Tuon retken jälkeen alkoi eskari ja koulun alun kanssa starttasivat myös harrastukset yksi toisensa jälkeen. Himoharrastajatyttären ei tarvitse poistua omalta asuinalueelta yhdenkään harrastuksen takia. Äitikin tuulettaa, kun kaikkialle pääsee kävellen. Taidekoulupäivänä matka on lyhyin, koululta kuten kotoakin parisataa metriä. Tanssitunnille parisataa enemmän. Uimakoulupäivä? Ei huolta, parinkymmenen minuutin kävely vie uimahallille. Ratsastustunnille pääsee vartissa kävellen. Toki täällä voisi harrastaa myös mm. jääkiekkoa tai jalkapalloa, salibandya, yleisurheilua tai partiota. Mutta kaikkeen ei meidän perhe repeä, vaikka tarjontaa kyllä riittää.

Eskari ja samalla tuleva koulu sijaitsevat parinsadan metrin päässä kotiovesta, kirjasto samoin. Puolen kilometrin säteellä on kaksi ruokakauppaa. Luontopolulle pääsee kävellen vartissa ja se merenranta on tosiaan kivenheiton päässä. Sieltä löytyy saaristovenelaiturin lisäksi uimaranta. Ja jos nyt ihan välttämättä haluaa laajemman kauppavalikoiman äärelle, pyöräilee Isoon Omenaan parissakymmenessä minuutissa. Sama aika menee bussilla Helsingin keskustaan.

Mietin paluuta tänne kotiseudulle kauan. Kun oli päättänyt palata Espoonlahteen, oli päätös Soukasta tulevana kotina helppo. Enkä ole katunut hetkeäkään. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Työstä ja työajasta

“Joskus työntekijää on suojeltava itseltään“, totesin työajanseurantaa käsittelevässä keskustelussa pari päivää sitten. Lausahdus perustui tietysti pohdintoihin siitä, miksi pomojen pitäisi olla mieluummin tiukkoja kuin hyvin rentoja voimakkaasti plussalla olevien saldojen suhteen. Itsehän olen kantapään kautta oppinut, että jollei itse osaa rajoittaa liikaa työntekoa eli huolehtia siitä, että kovien rutistusten jälkeen tunteja tehdään vähemmän saldon tasaamiseksi, on jonkun muun tärkeää asettaa rajat.

Etenkin nykyajan asiantuntijatöissä, joissa työaika on liukuva ja usein ilta- ja matkatöiden takia epäsäännöllinen, on joskus vaikea erottaa työ- ja vapaa-aika toisistaan. Muistan vielä hyvin, kuinka joskus aiemmissa työsuhteissani tulin kotiin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen vain avatakseni kotona tietokoneeni ja jatkaakseni sähköpostiviestintää. Nyt, kun sähköposti kulkee mukana puhelimessa ja rinnalle on syntynyt vielä paljon näppärämpiä viestintäkanavia, saattavat työasiat tulla hoidetuksi melkeinpä missä ja milloin tahansa. Tämä on hieno juttu etätyön kannalta, mutta aika huono, jos ajatellaan töiden erottamista vapaa-ajasta.

Itselläni on nykyisin kotona työajan säätelijä, joka ei hyväksy tekosyitä töiden tuomiseksi kotiin. Tyttäreni on viimeisten kuuden vuoden ajan huolehtinut siitä, että teen työni pääasiassa työaikana. Tuota ennen olin hyvää vauhtia ajautumassa totaaliseen uupumukseen. Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt tietää jo aikaisemmin, mihin töiden harrastaminen vapaalla voi johtaa. Olinhan jo kerran kokenut miten rajoittamaton työskentely voi tappaa intohimon unelmatyötä kohtaan ja viedä samalla rakkaimman harrastuksen elämästä.

On ihan selvää, että jos työ ja harrastus limittyvät yhteen niin, ettei itsekään aina osaa sanoa, onko kyse työ- vai vapaa-ajasta, jää työstä palautumiselle vain vähän tai ei ollenkaan aikaa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun se on aidosti vapaaehtoista ja oman tahdon mukaista ja harrastusnäkökulmasta rentouttaa. Jos siitä tulee oletusarvo ja välttämättömien töiden määrä kasvaa jatkuvasti, eikä omaehtoisuudelle jää enää tilaa, aletaan liikkua liukkaalla jäällä. Kun yhä useammin alkaa kuulua: "Sä olet täällä joka tapauksessa, niin voit sitten varmaan hoitaa nämäkin jutut vielä tänään", pitäisi viimeistään käydä keskustelu työajan ja työtehtävien suhteesta - ja siitä mikä on työtä ja mikä harrastamista. Eikä keskustelu työnantajan kanssa riitä. Suurimmat paineet ihminen yleensä kasaa itse itselleen. Pitää siis olla valmis rajoittamaan itseään, mikä tarkoittaa, että on myönnettävä itselleen, ettei jaksa kaikkea eikä pysty kaikkeen.

Itselleni viimeksi mainittu oli lähes mahdotonta. Olinhan, molemmilla nyt ajattelemillani kerroilla, rakentanut koko minäkuvani ja olemassaolemisen mielekkyyden tuon väsymättömän tekijän varaan. Kun muut huilasivat, tein minä vielä vähän. Kun oli vapaapäivä, harrastin vähän työtäni, mutta lopetin hieman aikaisemmin kuin työpäivinä. Elin kuplassa, jossa tapasin vain kollegoita tai muuten asian kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Muille ei muka ollut aikaa. Niin yksipuolinen elämä ei ainakaan minulle riitä, vaikka olisi kuinka antoisaa ja täyden tuntuista elämä. Joskus pitää myös astua ulos siitä yhdestä maailmasta, vaikkapa vain aivojaan tuulettaakseen ja näkökulmaa avartaakseen.

Omistautunut ja intohimolla työhönsä suhtautuva työntekijä on hieno asia, mutta joskus vaaraksi itselleen. Silloin on hyvä, jos ympäristö on valppaana ja huomaa hälyttävät merkit ajoissa. Koska loppuunpalaneesta työntekijästä ei ole iloa kenellekään.

Arki alkoi, siirryttiin koulumaailman tahtiin

Kesäkuu meni sairastaessa, heinäkuu lomaillessa. Nyt arjen taas toden teolla alkaessa ehtii taas näpytelläkin. Oikeastaanhan arkemme alkoi jo melkein kaksi viikkoa sitten, kun loma loppui ja työt alkoivat. Tuolloin lapsi palasi viela muutamaksi päiväksi vanhaan päiväkotiinsa. Kuitenkin tuntui siltä, että elimme välivaihetta ja se todellinen arki, se jonka mukaan mennään seuraavat kymmenen kuukautta (tai vuotta), alkoi vasta tänään.

Otsikko on hieman harhaanjohtava. Kuusivuotias ei suinkaan aloittanut koulua tänään, mutta vaihtoi päiväkodista koulun eskariin eli tavallaan siis aloitti koulunsa. Ainakin alamme elää koulujen työ- ja loma-aikojen mukaan. Toki voin edelleen viedä lapsen hoitoon aamulla ennen töihinlähtöä eli ei tarvitse vielä oppia itsenäisiä aamulähtöjä ja eskarilaiselle järjestyy hoito myös koulujen loma-aikaan, mutta olen päättänyt itse asennoitua pitämään myös syys- ja talvilomat mahdollisuuksien mukaan. Pidän tätä eräänlaisena harjoitteluvuotena itsellenikin: nyt on vielä mahdollisuus lomahoitoon, jos en onnistukaan järjestämään töitäni ja vapaitani koulun aikataulujen mukaan. Ensi vuonna aikataulut ovatkin sitten totista totta eikä takaporttia päivähoitoon enää ole.

Kun itse aloitin aikoinani eskarin Kipparin tuolloin tuliterässä päiväkodissa, joka edelleen jököttää paikallaan Ruorimiehenkadun päässä, kuljin sinne aamulla itsekseni saman kadun - joka oli myös kotikatumme - varrella olevan perhepäivähoitajan luota. Kello yhdeltä eskarin päättyessä kuljin saman matkan takaisin perhepäivähoitajan luokse. Tyttäreni vien aamulla ennen töihinlähtöä koululle päivähoitoon, missä hän klo 8.30 vaihtaa käytävän toiselle puolelle eskariin ja neljä tuntia myöhemmin taas päivähoidon puolelle. Iltapäivällä haen hänet töistä tullessani kotiin, ellei hakemisesta ole sovittu jonkun muun kanssa. Toimiva systeemi tuolloin, toimiva systeemi nyt. Mutta entä ensi vuonna? 

Olen jo totutellut ajatukseen siitä, että ensi vuonna seitsemänvuotias opettelee lähtemään kouluun yksikseen, tarvittaessa puhelinohjauksen avulla. Ja eiköhän hän sen opikin. Meillä on totuttu siihen, että lapset itsenäistyvät varhain. Hienoa olisi olla aamuisin kotona, mutta se ei meidän tapauksessamme ole mahdollista kuin ehkä ihan ekaluokan alussa. Voisiko homma toimia jotenkin toisinkin? Siten, että vanhemmat voisivat käydä kokopäivätyössä eikä pieni koululainen silti joudu suoriutumaan aamu- ja iltapäivästä sekä loma-ajoista itsekseen?

Olimme kesällä tervehtimässä ystäviäni Saksassa. Tuossa maassa, jossa kotiäitiyhteiskunta on kukoistanut pitkää eikä ole edes oletettu, että äidit kävisivät kokopäiväisesti töissä. Päivähoitojärjestelmät vaihtelevat eri osavaltioissa, mutta yhteistä niille on olllut se, ettei niitä oikein ole. Kun itse vielä asuin Saksassa, lopettivat useat ystäväni kokopäivätyöt lapsen saatuaan, jos ei käsillä ollut äitiä tai anoppia, joka oli valmis huolehtimaan lapsenlapsestaan työpäivien ajan. Varakkaammissa piireissä palkattu hoitaja oli tietysti myös vaihtoehto. Jos kunnallista päivähoitoa oli saatavilla, oli se pääasiassa puolipäiväistä. Koululaisia piti myös olla vastaanottamassa kotona jo alkuiltapäivästä (tämä toki myös vaihtelee osavaltioittain ja paikkakunnittain). Mutta nyt kuulin miten kehitys on kehittynyt ainakin pienten koululaisten suhteen.

Ystävilläni on tytär, joka aloittaa koulun vuoden kuluttua. Samaan aikaan omani kanssa, vaikka onkin vuotta nuorempi. He olivat ottaneet selvää nykyisistä käytänteistä kotipaikkakunnallaan ja todenneet, että lapsen voi viedä koululle jo aamulla työmatkallaan, siellä on hoitaja ottamassa lasta vastaan. Koulupäivän jälkeen kaikki koululaiset (1.-4. luokka) voivat jäädä hoitoon sovituksi ajaksi. Viideltä iltapäivällä lähetetään viimeisetkin lapset kotiin. Olin vaikuttunut. Erityisesti pidin tuosta, että kaikki ikäluokat ovat samalla viivalla. Näin ei yhdenkään yksinoloa pelkäävän kolmasluokkalaisen tarvitse tuntea oloaan noloksi ja erilaiseksi, kun muutkin samanikäiset voivat olla hoidossa aamuin illoin.

Pikkukoululaisten loma-aikoja olen pohtinut ennenkin. Tuolloin mainitsin kuulemastani ideasta koululla järjestettävästä kesätoiminnasta, kunnan toimintana. Vähän sama tuli mieleen tässä aamu- ja iltapäivähoitoasiassa. Toki Espoon koulujen iltapäiväkerhot eri palveluntuottajien tuottamana (varmasti paikan saa vain ekaluokkalainen) toimivat nykyisin jo melko hyvin. Silti jäävät nuo yksinäiset aamut, varsinkin jos koulu alkaa myöhemmin kuin ensimmäiseltä oppitunnilta, ja loma-ajat.

Kouluista ja kerhotoiminnasta puhutaan paljon ja hankkeitakin on kehitelty asian tiimoilta. Omana alakouluaikanani kerhot olivat arkipäivää. Itse kävin parhaimmillaan koululla kolmessa eri kerhossa viikoittain muiden harrastusteni ohella. Nyt niitä halutaan etenkin harrastusmahdollisuuden takia, mikä on ymmärrettävää. Itse en kuitenkaan haluaisi unohtaa sitäkään puolta, että myös yksinään kotona koulun jälkeen oleskelevalla lapsella olisi paikka mihin mennä ja missä toimia ohjatusti yhdessä muiden kanssa. Kerhotoiminta toisi myös vaihtelua puistoleikkeihin niille, joilla asukaspuisto on lähellä kotia ja siten relevantti vaihtoehto löytää iltapäiväksi paikka, jossa on läsnä myös aikuisia. Kaikki eivät tällaista kaipaa, mutta olisi hienoa, että mahdollisuus olisi olemassa niille, jotka sitä tarvitsevat. On kaikkien etu, että lapsella on turvallinen olo. On myös kaikkien etu, että vanhempi voi käydä töissä ilman, että koko ajan sisuksissa nakertaa huoli lapsen pärjäämisestä.

Tuhkana tuuleen kadonneet harrastusperiaatteet

Elin pitkään lapsettomana aikuisena ja seurasin vain vierestä harrastuskuljetusten ja muiden harrastuksiin liittyvien velvollisuuksien keskellä huokailevia lapsiperhetuttuja. Silloin päätin, että jos joskus saisinkin lapsia (mitä en tuolloin monestakaan syystä uskonut) eivät nämä missään tapauksessa saisi harrastaa mitään päivähoidon ulkopuolista ennen kuin kouluikäisenä, jolloin voisivat kulkea itse. Pihaleikit saisivat riittää siihen asti. Vielä lapseni syntyessä olin varma siitä, että mitään harrastuksia ei meille tule. En ole mikään vauvakerhotyyppi, joka jaksaisi laukata värikylvyissä, mammakerhoissa, vauvauinneissa, vauvajumpassa tai missään muuallakaan. Paitsi että muskariin sitten ilmoitin meidät lapsen ollessa puolivuotias. Olihan se ihan kodin vieressä ja itsellenikin hyvä tilaisuus tavata muita ihmisiä, edes pari vanhempaa vauvoineen. Vähän kiusallistahan se oli, ainakin aluksi. Tällainen laulu-ujo henkilö ei mielellään loilottele vauvalauluja (väärin) muiden kuullen. Eikä lapsikaan aluksi tykännyt, siellähän joutui tapaamaan vieraita ihmisiä!

Alkukankeuden jälkeen viihdyimme vauva- ja taaperomuskarissa kaksi vuotta. Pääasiassa kiitos kuuluu tutuiksi tulleille mukaville vanhemmille ja huipulle vetäjälle. Terkkuja vain Mutaveijareiden Miialle! Kun elämä sitten muuttui evakkopäiväkodin takia liian hankalaksi työ-, päiväkoti- ja muskarimatkoineen ja opettajakin vaihtui, tuntui hyvältä lopettaa. Lisäksi lapsi oli alkanut haluta jumppaan eikä kaksi harrastusta tullut minun mielestäni kuuloonkaan. Joten vaihdoimme muskarin Konalan MLL:n järjestämään kieltämättä hauskaan perheliikuntaan. Yksi harrastus on ihan ok, ajattelin, enempää ei ehtisikään. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Soukkaan muuttamisen jälkeen emme tietenkään enää jatkaneet Konalassa jumpassa. Mutta nytpä nelivuotias osasi jo lukea ja bongasi ihan itse kauppareissulla lyhtypylväästä korvikkeen: "Äiti katso, täällä pääsee tanssimaan, tuossa lukee lastentanssi Soukassa, mä menen sinne!" Ja niin meni, ilman äitiä tällä kertaa. Ja on edelleen sillä tiellään nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Kun lapsi samoihin aikoihin alkoi kysellä, pääsisikö taas muskariin, pohdin kuumeisesti, mitä periaatteilleni käy, jos myönnyn. Mihin pistän pääni, jos annan jo nelivuotiaan aloittaa useamman harrastuksen? Mutta enhän minä voinut kieltää lasta harrastamasta musiikkia. Joten tanssin lisäksi viikko-ohjelmaan ilmestyi kantelemuskari. Löysin myös näiden harrastusten itsekkään hyvän puolen: pääsin kahdesti viikossa reippaalle kävelylenkille ihan vain omassa seurassani!

Kun puolisen vuotta myöhemmin alkoi uimakoulun mankuminen, päätin, ettei uimakoulu ole harrastus. Uimataito on niin tärkeä taito, että jos lapsi haluaa uimakouluun, on lapsen päästävä uimakouluun. Sen verran taktikoin, että valitsin vain puoli kautta kestävän peuhu-uimakoulun. Ettei sentää koko kevätkautta tarvitsisi viettää uimahallilla. Päätin myös käyttää uimakouluajan hyväkseni uimalla tai vesijuoksemalla itse. En vai arvannut, kuinka hyvältä tuntui taas saada liikkua itsekseen. Puoli untia altaassa ilman, että tarvitsee ottaa hitaampaa vierelläkulkijaa huomioon tai vastata yhteenkään kysymykseen. Luulen, että vain toinen yksin lapsensa kanssa elävä voi ymmärtää miten huikealta se tuntui. Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan lastani yli kaiken. Mutta silti joskus on hienoa saada hetki muuta kuin työaikaa vain itselleen. Joten jäin koukkuun noihin vesijuoksuhetkiin enkä siksi pistänyt yhtään vastaan, kun lapsi halusi jatkaa uimakoulua syksyllä.

Tällä hetkellä jälleen yhden kevätlukukauden päättyessä tyttäreni on harrastanut kaksi vuotta tanssia ja kantelemuskaria sekä reilun vuoden uimakouluja. Ajattelin, ettei tuollainen napero kovin kauan jaksaisi montaa harrastusta, mutta mitä ilmeisimmin erehdyin jälleen kerran. Viimeiset puoli vuotta hän on lisäksi halunnut taidekouluun. Tällä kertaa pysyin tiukkana: vain, jos joku muu harrastus jää pois. Tiukan harkinnan jälkeen lapsi päätti pitkin hampain lopulta luopua muskarista. Vaan kuinkas taas kävikään?

Tulevien eskarien vanhempainillassa lähikoululla kerrottiin, että eskarilaisten on mahdollista osallistua muskariin hoitopäivän aikana. Arvatkaa, kuka hyppi riemusta! Sopimuksemme kolmesta harrastuksesta koski vain vapaa-aikaa, argumentoi tuo ovela lapsi. Joten ilmoitettiin lapsi eskarin muskariin. Sen lisäksi, että oli ilmoitettu taidekouluun, lastentanssiin ja seuraavalle tasolle uimakouluun.

Äitini muistutti, että itselläni oli pahimmillaan kuusi harrastusta yhtä aikaa, ennen kuin ratsastaminen ja tallihommat alkoivat viedä kaiken ajan. Totta tuokin, tosin olin jo koululainen silloin. Nyt meillä kuitenkin mennään näillä. Mutta ne yleisurheilu, ratsastus ja telinejumppa, joista lapsi (ainakin) myös haaveilee, saavat kyllä odottaa parempia aikoja! Täytyyhän ihmisen pitää kiinni periaatteistaan. Paitsi että ne harrastusperiaatteet taisivat lentää romukoppaan jo pari vuotta sitten.

Mäkämäkä, jäkäjäkä

On niitä päiviä, joina tuntee vain komentaneensa. Aamusta iltaan pelkkää käskytystä:
- syö nyt vihdoinkin, puoli tuntia jo mennyt
- nyt ne vaatteet päälle, muuten ei ehditä
- mene nyt sinne vessaan, että päästään lähtemään

Mäkätystä mäkätyksen perään:
- onko ne vaatteet pakko jättää keskelle lattiaa
- voisitko viedä ne astiasi kerrankin pois pöydästä ruoan jälkeen
- pesisitkö edes joskus kätesi sisään tultaessa ilman, että siitä täytyy huomauttaa

Jäkätys kasvaa hallitsevaksi puhetyyliksi:
- käy nyt siellä suihkussa, ei peseytyminen noin kamalaa voi olla
- varista ne hiekat kengistä roskikseen, älä eteisen lattialle
- me ei sitten taaskaan keretä seuraavaan bussiin, jos et pistä kirjaa pois ja ala toimia

Onneksi ei sentään ole niin turtunut, ettei edes huomaisi omaa ikävää sävyään. Kyllä sen aina huomaa, jossain vaiheessa. Sitten taas lupaa itselleen parantaa tapansa, kunnes taas seuraavan kerran tajuaa, että on vain komennellut koko päivän, josta oikeastaan piti tulla kiva ja rento vapaapäivä. Mitä tästä meidän lapsi-vanhempi - suhteesta tulee, jos osaan vain komennella?

Pahimpina epätoivon hetkinä kannatta muistella niitä hyviä keskusteluja, joita lapsen kanssa tulee usein käydyksi, ilman mäkämäkää. Ja sitä hetkeä, kun kuusivuotias kuiskaa kirjoittaneensa museon "tärkein suomalainen" -äänestyksen äänestyslipukkeeseen ÄITI. Ei tässä ehkä kokonaan ole epäonnistunut. Eikä se jäkätyskään ehkä ihan aina ole väärin.

Unelmia ja todellisuutta

Olin työmatkalla Etelä-Savossa kokoushotellissa keskellä ei mitään. Huoneesta oli näköala suoraan Saimaalle, rannassa savusauna, ympärillä metsä. Keväästä ei vielä montaa merkkiä näkynyt, mutta illalla saunan terassilla hiljaisuus oli suorastaan tyrmäävä. Kunnes lahdelta kaikui kuikan huuto.

Jälleen kerran mietin, millaista olisi herätä joka aamu vastaavassa maisemassa. Nukkua yönsä täydessä hiljaisuudessa, kaukana katuvalaistuksesta. Kuulla kesäaamuna vain linnunlaulua, talvella syvää hiljaisuutta. Käydä ympäri vuoden järvessä aamu-uinnilla, nauttia kesäilloista luonnossa. Kävellä heti ulko-ovesta metsään.

Kuulostaa kaupunkilaisen haihattelulta ja maalaisunelmalta, eikö totta? Sitähän se maallemuutosta unelmointi yleensä on. Minä kuitenkin tunnen myös maalaiselämän kääntöpuolet. Olen elänyt kaukana peruspalveluista ja joukkoliikenneyhteyksistä. Tiedän millaista on ajaa autolla kylään lähinaapuriin tai olla jumissa talvikelien takia. Tiedän miten suunnitellaan viikko-ostokset tietoisena siitä, ettei unohtuneen maitolitran takia voi piipahtaa pikaisesti kesken ruoanlaiton lähikaupassa. Näistä syistä, koska tiedostan realiteetit, pysyn kaupungissa.

Jos löytäisin varman toimeentulon maalta, saattaisin harkita muuttoa tosissani. Voi tosin olla, että tyttäreni tekisi tenän. Hänellä on kaveripiirinsä ja harrastuksensa. Jos hän haluaisi harrastaa harvempaan asutulla alueella, viettäisin kaikki iltani auton ratissa. Niin se auto, maalla joutuisin sellaista ylläpitämään ja ajamaan taas säännöllisesti. Myöskään ajatus lapsen koulusta kaukana koulukyydin päässä ei innosta. Eikä se, ettei valinnanvaraa yläkoulujen ja toisen asteen suhteen lähellä kotia ole. Jatkan siis unelmointia, mutta pysyn kaupungissa.

Moni sanoo, että lähiöissä yhdistyvät kaupungin ja maaseudun huonoimmat puolet. Minun, lähiöiden kasvatin, mielestä lähiössämme yhdistyvät niiden parhaat puolet. Täällä palvelut ovat lähellä, ihmiset myös. Harrastuksissa ja kouluissa riittää valinnanvaraa. Joukkoliikenne toimii. Toisaalta luontoon ja merenrantaan pääsee melkein kotiovelta eikä liikenne kuulu läpi yön. Joten pysyn täällä.

Tiedän, että  myös tulevina vuosina kevään tullen alan unelmoida maallemuutosta. Onneksi unelmoinnista ei ole mitään haittaa, se vain tuo lisäväriä elämään.

Aikatauluttamista ja avunpyyntöjä

Kuluneen viikon niinkutsuttu vapaa-aika on mennyt aika tehokkaasti kalenterisulkeisten parissa. Kevät tuo mukanaan pari normaalityöajan puitteisiin mahtumatonta työmatkaa ja lisäksi erinäisiä lapsen harrastuksiin liittyviä ylimääräisiä menoja, kuten tanssinäytöksiä ja konsertteja. Tänä vuonna elokuinen eskarin aloitus tarkoittaa myös muutamaa iltaa koululla tutustumisen merkeissä. Joten olen tutkinut kalentereita kotona ja työpaikalla, roikkunut puhelimessa ja mesessä ja yrittänyt saada kaiken järjestymään. Jossain vaiheessa elämää lähes jokaisen on opittava pyytämään apua. Minulla tuo vaihe on nyt.

Tänään on taloyhtiön yhtiökokous samaan aikaan lapsen ratsastuskurssin kanssa. Onneksi ikiaikainen ystävä, joka tuntee talliasiat kuin omat taskunsa, pelastaa. Olisi ikävää jättää viiden kerran kurssista yksi väliin.Viikonloppuna olen työmatkalla. Lauantaille ei osukaan kuin tanssinäytöksen kenraaliharjoitus ja muskarin kevätkonsertti. Ne ovat onneksi eri aikaan, mutta silti tuntuu ikävältä, että vanhempani joutuvat aikatauluttamaan koko lauantain lapsen menojen perusteella. Muskarin kevätkonsertti on viimeinen lajiaan, koska muskari loppuu tähän. Ihan vähän itkettää, etten pääse yleisön joukkoon. Tosin sielläkin kyllä itkettäisi.

Tulevien eskarivanhempien vanhempainilta osuu päällekkäin viimeisen uimakoulukerran kanssa. Saa nähdä, jääkö uimakoulu väliin vai saanko jonkun viemään lapsen sinne, vielä asia on auki. Uimakoulujen suhteen meitä vaivaa jokin viimeisen kerran kirous. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun viimeinen kerta jäisi väliin muiden menojen takia. Myös tulevien eskarilaisten tutustumisiltana olisi muuta menoa, mutta se meno jääköön, kaikkea ei voi saada.

Päiväkoti on kiinni henkilökunnan suunnittelupäivän takia myös kerran toukokuussa. Vastahan vastaava tilanne oli talvella. Ymmärrän toki tarpeen, mutta aiheuttaahan se säätämistä. Tietysti tarvittaessa järjestyy hoito jossain muualla, mutta ensinnäkin lapsi kieltäytyy varahoidosta enkä halua häntä siihen pakottaa ja toisaalta päiväkodilta tulleessa kirjeessä erikseen pyydettiin pitämään kotona, jos suinkin mahdollista. Alkavat vissiin varahoitopaikatkin olla niin täynnä ja henkilökunta alimitoitettu, ettei ylimääräisiä lapsia oikein voida ottaa.

Kesäkuun puolella onkin sitten taas yöpymistä vaativa työmatka. Saavat vanhempani lapsen taas yökylään, vaikkei heille oikeastaan sopisi. Mutta onneksi he pistävät sen sopimaan. Tällaisina viikkoina ymmärrän hyvin kahden vanhemman perheen konseptin hyvät puolet. Olisihan se kätevää, jos voisi sumplia näitä yhdessä jonkun samassa taloudessa asuvan kanssa. Huippuhienoa olisi, jos joku toinen voisi joskus vaikkapa lapsen oksentaessa aamulla jäädä kotiin, tai järjestää kalenterinsa kevätjuhlien mukaan. Mutta näillä mennään, yleensä kaikki tuppaa lopulta järjestymään ja on tässä pienperhe-elämässä kuitenkin voittopuolisesti hyviä puolia. Ja onneksi maailma on täynnä pelastavia enkeleitä, jotka tulevat apuun näissä kalenteriahdingoissa!

Iltakävely lintutornille

Kevät on ollut kylmä ja viime aikoina myös sateinen. Ei ole erityisemmin huvittanut lähteä enää työpäivien jälkeen ulkoilemaan. Ei varsinaisesti olisi tänäänkään huvittanut, mutta vihdoinkin oli aurinkoista, joten päätin pakottaa itseni vielä liikkeelle. Lapsihan olisi aina lähdössä, itse välillä jarruttelen. Kyllä kannatti lähteä!

Suuntasimne Hanikan lintutornille. Koko luontopolun kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa, joten päätimme tarkastaa tilanteen lintukaislikossa.

Pitkospuita pitkin tornille, vielä ei paljoa viherrä. 

Auringosta huolimatta oli viileää, kesä tuntuu kaukaiselta haaveelta tällaisessa pitkäksi venyneessä alkukeväässä. Mutta lintujen laulu oli vuodenaikaan sopivan villiä ja kyllä muitakin kevään merkkejä on jo näkyvissä.

Linnuista ja luonnonrauhasta nauttimassa.

Kaislikko oli jo sakeanaan vesilintuja. Juuri nyt, kun uusi kaislikko ei vielä ole kasvanut, pääsee lintuja näkemäänkin pesissään. Ei niin, että yhtäkään tunnistaisin, varsinkaan vastavaloon ilman kiikaria (noh, en kyllä tunnistaisi kiikarillakaan katsottuna), mutta kiva niitä on silti seurailla.

Näkyy siellä jo jotain vihreää, kun oikein tarkasti katsoo.

Kun pienen evästauon jälkeen lähdimme takaisin kotiin päin, totesimne, että kyllä kevät etenee, vaikkakin hyvin hitaasti. Joissakin pensaissa silmut ovat jo isoja ja polkujen varrelta löytyy jo sekä sini- että valkovuokkoja. Vähän kärsivällisyyttä tämä vielä vaatii, mutta kyllä maailma tästä vielä keväisen vihreäksi muuttuu!

Lapsi ja elämykset

Muistan, kun olin 1,5-vuotiaan kanssa Korkeasaaressa. Lapsi katseli eläimiä kohteliaan välinpitämättömästi, muttei jaksanut innostua yhdestäkään. Kunnes tulimme altaalle, jossa uiskenteli hoidossa oleva loukkaantunut laulujoutsen. Sitä katsoimme sitten vartin ajan. Kotona juttua riitti myös lokista, joka oli kärkkynyt eväitämme niitä syödessämme. Vuoden kuluttua kovin hitti samassa kohteessa oli maatiaiskukko. Kyllä kannatti maksaa sisäänpääsymaksut!

Naantalin Muumimaailmassa ensimmäisellä käynnillä kolmivuotias piti ehdottomasti kiinnostavimpana asiana uimarannan sorsia ja kiukkuista kyhmyjoutsenta. Linnanmäeltä jäi samana kesänä parhaiten mieleen jäätelönsyönti.

Kun olimme viime marraskuussa kokouksen takia Rovaniemen Santa Parkissa, piti viisivuotias kyllä näkemästään. Mutta ainoa asia, josta vielä kotonakin on puhuttu, oli tuikitavallinen putkiliukumäki.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun tänään puhuin lapsen ympäri lähtemään edes melkein hyväntuulisena mukaan tallille seuraamaan harjoitusesteratsastuskilpailuja. Lapsi innostuikin ja halusi nähdä tuttujen ponien hyppäävän. Jäi ponit lopulta näkemättä, mutta kivaa oli silti. Kun nimittäin kysyin, mikä oli hauskinta, tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kun me keikuttiin metsässä laudan päällä K:n kanssa!" Ensi kerralla en edes yritä tehdä ratsastuskilpailuista mielenkiintoista katsottavaa, vaan markkinoin koko jutun paremmin: "Mennään tallille, pääset metsään leikkimään."

Milloinkohan tällainen äiti-ihminen oppii, ettei lapselle tarvitse järjestää isoja elämyksiä, vaan ne parhaiten mieleen jäävät jutut ovat ihan arkisia, lapsen mittakaavassa kuitenkin vähän erilaisia kuin yleensä. Oli se sitten Lintsillä nautittu jätski tai metsässä telmimistä uuden kaverin kanssa.

Omenat ja puut

Hiljainen iltapäivä Puropuistossa. Istun keinussa ja katselen, kuinka tyttäreni ottaa viereisessä keinussa aina vain kovemmat vauhdit.
-Katso äiti, mä hyppään!
Ja lapsi lentää halki ilman. Huh, hyvin meni vielä tälläkin kerralla, ajattelen ja puren huultani, etten käskisi varomaan. Pitäähän lapsen antaa kokeilla. Mutta mistä ihmeestä tuo hinku päästä kovempaa, korkeammalle, nopeammin, vaarallisemmin oikein tulee? Itsehän voin huonosti jo pienissä vauhdeissa tavallisessa keinussa, olen kai aina voinut. Olenhan myös luonnostani melko varovainen. Kyllä on omena pudonnut kauaksi puusta.

Vai onko sittenkään? Alan kaivella muistiani. Ja kas mitä sieltä löytyykään, kun annan muistojen heräillä. Löytyy pieni tyttö, joka itsepäisesti kiipesi aina korkeimmille jääkasoille, vaikka olisi tullut alas naama edellä. Löytyy lapsi, joka kiipesi niin ylös vanhaan mäntyyn kuin pääsi, vaikkei ehkä tiennytkään miten pääsisi taas alas. Lapsi, joka odotti kiihkeästi kasvamistaan, jotta saavuttaisi vaaditun iän huvipuiston hurjimpiin laitteisiin. Tyttö, joka tahtoi voittaa kotipihan poikalauman keinusta hyppäämisen pituuskilpailussa eikä välittänyt, vaikka liian kovista vauhdeista alastulo teki kipeää. Sama lapsi halusi myös kokeilla kahdella voltilla alastuloa rekkitangolta, vaikkei oikeasti osannut tehdä yhtäkään volttia. Väliäkö sillä, että pään kolauttaminen puutolppaan sai näkemään tähtiä. Milloin tuo kaikki katosi niin, että jo pienet vauhdit tavallisessa keinussa saavat voimaan pahoin? Vai onko se vain harjoituksen puutetta?

Pitäisi ehkä kokeilla, tuumin ja potkaisen keinun vauhtiin. Tämähän on hauskaa.
- Äiti mitä sä teet? kysyy lapsi.
- Mä hyppään, vastaan ja lennän.
Ehkä se omena on sittenkin päätynyt ihan oikean puun juurelle.

Vaalitulostuumailua

Ensin pitää todeta yleisellä tasolla, että huikean hienosti meni! Sekä kunnallisesti että valtakunnallisesti reilu nousu lämmittää mieltä. Neljä lisäpaikkaa Vihreille Espoossa, mieletöntä! Saimme todella osaavan ja fiksun uuden valtuustoryhmän, jossa sopivasti yhdistyvät kokemus ja uudet kasvot. Onnittelut kaikille hienosta vaalituloksesta!

Sitten sinne henkilökohtaiselle puolelle. Ensin totean kliseisesti, mutta en ironsesti, että aivan aluksi haluaisin kiittää. Kiittää teitä, jotka luotitte ja annoitte äänenne minulle. Kiittää teitä, jotka uskoitte minuun ja suosittelitte ystävillennekin. Ilman teitä ei olematon kampanjani olisi ollut tämänkään veroinen. Tiesin jo alunperinkin, ettei minulla ole varaa mainostaa. Kuvittelin, että voisin korvata osan mainonnasta ahkeralla jalkatyöllä turuilla ja toreilla. Väärin kuviteltu. Kampanja-aikaan sattui muutaman yhdistyksen kokoukset viikonlopuille ja arkisin taas tämä kymmenen tunnin pala, jonka työ matkoineen vie, on liian suuri, jotta sen jälkeen voisi vielä kampanjoidakin. Sen ylijäävän ajan tarvitsee nimittäin lapseni. Kuusivuotias ei ymmärrettävästi jaksa kovin kauan seisoskella teltalla kuuntelemassa, kun äiti juttelee ihmisten kanssa, vaan kaipaa pitkien päiväkotipäivien ja isovanhemmilla hoidossa olemisen vastapainoksi rauhallista aikaa kahden kesken. Niinpä ainoa, mitä ehdin tehdä, oli blogitekstien näpyttely puhelimella bussissa työmatkan aikana. Se on yllättävän hauskaa, jatkan ehdottomasti! Mutta ei riitä yksinään vaalimenestykseen, kun en ole mikään blogijulkkis tai muuten valmiiksi tunnettu henkilö.

Toinen, mikä minulta puuttuu, ovat harrastus- ja lapsiperhekontaktit kotialueella. Muutin takaisin Soukkaan vasta 1,5 vuotta sitten. Vaikka minulla on alle kouluikäinen lapsi, en tunne muita sen ikäisten vanhempia kuin kourallisen, koska emme eläneet täällä vauva- ja puistoelämäaikana. Tunnen siis vain muutamia kasvoja päiväkodista, koska emme nykyäänkään ehdi puistoilla kuin viikonloppuisin. Varsinainen verkostoituminen on edessä vasta ensi syksynä, kun lapsi aloittaa eskarin. Itsekin aion joka tapauksessa taas alkaa harrastaa enemmän, joten voin tulevina vuosina näitäkin reittejä pitkin osoittaa yhä useammalle henkilökohtaisesti olevani luotettava ja tarmokas.

Tietysti minulta puuttui myös tukiryhmä ja draivi ympäriltä. Halukkaita apureita olisi ollut (kiitos rakkaat ystävät!), mutta ilman esitteitä ja jalkautumista on ketään vähän vaikea mainostaa. Mutta ei se mitään, neljän vuoden päästä aloitetaan ajoissa ja kunnolla!

Sitten se vaikeimmin tunnustettava osuus: minua myös vähän pelotti kampanjoida. Olisin kovasti halunnut valtuustoon, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin elämämme järjestänyt, jos kuukauteen olisi tullut monta pitkään kestävää iltakokousta lisää. Espoo on tunnettu pitkistä kokouksistaan niin valtuustossa kuin lautakunnissa. Kuinka usein en olisi ollut laittamassa lastani nukkumaan? Kuka sen olisi tehnyt? Miten lapsi olisi sopeutunut? Ajattelin, että näissä vaaleissa lapseni on jo iso. Mutta ei kuusivuotias ole iso. Häntä ei tulevinakaan vuosina olisi voinut jättää kotiin yksin kokousilloiksi, ei vaikka lapsi itse haluaisi. Hän on jo pitkän työmatkani takia paljon hoidossa. Mitä hoitoiltojen lisääminen olisi tehnyt suhteellemme? Jätin edelliset kuntavaalit väliin, koska ajattelin lapseni olevan liian pieni, mutta nyt oma nälkä vaikuttamiseen oli jo kova, joten väitin itselleni, että hän pärjää kyllä jo. Pärjäisihän hän, jos olisi pakko ja jos kyse olisi vain kokouksista. Kun kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, johon kuuluvat myös pitkät työpäiväni ja niiden takia tarvittava hoito, ei olisi enää reilua lasta kohtaan vaatia häntä ymmärtämään vielä tiheään toistuvia iltakokouksiakin. Seuraavien vaalien aikana se olen minä, joka istuu iltaisin yksin kotona soittelemassa kavereiden kanssa tai harrastamassa huitelevan lapsensa perään. Silloin tilanne on aivan toinen. Kismittää myöntää, että totaaliyksinhuoltajuus olisi peruste olla osallistumatta, mutta kyllä se vain on. Ei aina eikä kaikilla, mutta tässä meidän tämänhetkisessä tilanteessamme kyllä.

Tiedän kyllä, että kampanjakaan ei välttämättä tuo hurjaa äänimäärää. Mutta uskallan ensi kerralla silti kokeilla. Vuoden 2008 vaaleissa en kampanjoinut ollenkaan henkilökohtaisesti, mutta olin jatkuvasti kadulla tekemässä yhteistä kampanjaa. Sain lopulta yli 500 ääntä ja menin heittämällä valtuustoon. Mutta vuodet ja kauden katkeaminen tuolloin kesken ovat tehneet tehtävänsä eikä selvästikään pelkoa (tai toivoa) tuollaisesta yllätyksestä enää ole. Joten ensi kerralla yritetään täysillä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään pettynyt. Normaalisti ensikertalaiselle 135 ääntä varmasti riittäisivät, ainakin näin vaatimattomalla panoksella. Mutta jos taustalla on vanha todella kova tulos, kaihertaa pudotus silti, vaikka tiedostaisi realiteetit kuinka hyvin. Nyt olin toivonut ihmettä, joka toisi 50-100 ääntä enemmän, jotta olisin paremmassa asemassa luottamuspaikkajaossa. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä puoli tässä on se, että tahto toimia on edelleen olemassa ja nälkä vaalien suhteen on nyt kovempi kuin koskaan. Neljän vuoden kuluttua tempaistaan, sillä välin jatkan taustalla toimintaa meille kaikille entistä paremman Espoon eteen. Ja vielä kerran kiitos teille, jotka uskoitte ja luotitte!

Lisää ääniä lähiöistä päätöksentekoon

Helsingin sanomat uutisoi pari päivää sitten vallan maantieteellisestä jakautumisesta Helsingissä (en laita linkkiä, koska juttu on maksumuurin takana) eli suomeksi sanottuna valtuutettujen, nykyisten ja entisten, asuinpaikoista. Helsingissä valta on erittäin selkeästi keskittynyt kantakaupunkiin ja sen liepeille. Lähiöissä ja kaupungin reuna-alueilla asuu vain yksittäisiä valtuututettuja. Eihän asuinpaikalla sinällään pitäisi olla väliä ja hyvä valtuutettu toki ymmärtää myös muiden alueiden asioita ja osaa tarvittsessa kysyä, jos oma ymmärrys loppuu. Miksi asialla sitten on merkitystä? No, asuinpaikkajakaumasta voi päätellä, että Helsingin valtuustossa istuu keskimääräistä paremmin toimeentulevia kaupunkilaisia. Kantakaupungissa ei nimittäin ihan pikkurahoilla asuta. Totta kai on poikkeuksiakin, mutta hieman kärjistäen asia on näin.

Entä Espoossa, missä espoolaiset valtuutetut asuvat? Hesari oli tehnyt Espoosta vastaavan jutun vuonna 2012 vaalien jälkeen. Valitettavasti sekin on nykyään maksumuurin takana, joten en päässyt juttua lukemaan. Länsiväylä oli koonnut samaan aikaan tuoreet valtuutetut listaksi, jossa näkyvät myös asuinalueet. Espoossa ei kuitenkaan kaupunkirakenteen takia voi muodostua samanlaista keskustaan keskittynyttä valtuutetturykelmää kuin Helsingissä. Eihän täällä ole varsinaista keskustaa!  Nopeasti katsomalla vahvistui silti käsitykseni: Tapiolassa on tihein valtuutettukeskittymä. Muuten  valtuutetut asuvat pääasiassa pientaloalueilla ympäri Espoota. Varsinaisten kerrostaloalähiöiden ääni jää meilläkin vaimeaksi.

Onko sillä sitten merkitystä? Ehkä on, ehkä ei ole, näin savolaisittain ilmaistuna. Asumismuoto tässä kaupungissa on usein selkeästi sidottu ansio- ja elintasoon. Poikkeuksia on eli niistä ei tarvitse tulla nyt yksitellen huomauttamaan. Karkeasti linjattuna pientaloalueilla kuitenkin asuu paremmin toimeentulevaa väkeä kuin kerrostalolähiöissä. Sama pätee Tapiolaan kokonaisuudessaan, ei Tapiolan alueen hintatasoon ole pienituloisilla varaa. Olisi kuitenkin tärkeää, että valtuustossa kuuluisi eri tuloluokkien ääni. Olisi tärkeää, että lähiöiden erityispiirteitä kuultaisi päätöksenteossa, että puhuttaisi samaa kieltä lähiöiden asukkaiden kanssa. Pientaloalueiden asukkailla on omat huolensa enkä väheksy niitä yhtään. Heidän huolensa vain usein kuuluvat paremmin. Heillä on myös koulutus- ja ammattitaustoista johtuen usein paremmin tietoa siitä, miten äänensä saa kuuluville. Juuri siksi olisi niin tärkeää, että päättävissä elimissä olisi enemmän heitä, jotka tuntevat pienituloisen arjen ja lähiöiden tematiikan. Meillä nimittäin on Espoossa hienoja lähiöitä, mutta niitä kehitettäessä tulisi huomioida paremmin myös asukkaiden mielipiteitä.

Lähiöissä äänestysaktiivisuus on heikompi, siitäkin syystä niissä asuvia on valtuustoissa vähemmän. Kun edustajia ei ole eikä lähiöiden ääni kuulu päätöksenteossa, tuntevat asukkaat, ettei heitä kuunnella. Mikä taas laskee innokkuutta äänestää. Näin osattomuuden tunteen kierre on valmis. Jos et ole vielä äänestänyt, mieti, voisiko sunnuntaina äänesi saada lähiöespoolainen. Tärkeintä tietysti on äänestää, muista siis vaalipäivä ensi sunnuntaina 9.4. Siinä kotiin tulleessa lapussa kerrotaan äänestyspaikka, suuntaa siis sinne ja muista ottaa henkkarit mukaan!